Italia 1300-luvulla
7.10.2005 (Päivitetty 17.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Kulttuuri ja yhteiskunta

Italialaisen kulttuurin nousu

Italian 1300-luvun, trecenton, taiteen ja kulttuurin kukoistusta on usein pidetty ihmeteltävänä ilmiönä, yhtäkkisenä ilmestyksenä, jolle ei löydy selitystä, Italia kun oli synnyttänyt aiemmin keskiajalla vain vähän korkeakulttuurin piiriin laskettavia taiteen tuotteita.

Siksi Italian 1300-luku on haluttu nähdä eräänlaisena varhais- tai protorenessanssina, joka toi Euroopan kulttuurin näyttämölle uuden elämäntunteen ja tavan suhtautua ympäröivään todellisuuteen.

Uuden aikakauden alkamisen ideologiaa pönkitti saksalainen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt, jonka merkkiteos Die Kultur der Renaissance in Italien (1860, suom. Italian renessanssin sivistys) oli renessanssi-ihminen-myytin luoja (l’uomo universale, ”yleisnero” tai ”monioppinut”).

Taiteen ja kirjallisuuden nousu on huikea: maalaustaiteessa ilmaantuivat mm. Cimabue (fl. 1272-1302) ja Giotto (1267-1337), kirjallisuudessa Dante, Petrarca ja Boccaccio.

Kaupunkivaltiot

Genova

Italialaisille oman niemimaan uusi aika alkoi 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa kaupunkivaltioiden itsenäistyessä sen jälkeen, kun Sisilian kuningaskunnan hallitsijana vuodesta 1198 toiminut, Etelä- ja Pohjois-Italiaa vallassaan pitänyt Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Fredrik II kuoli 1250 ja Hohenstaufien valtakausi loppui 1268.

Kehitys vei kohti kaupunkivaltioita, joiden mahti perustui Venetsiassa ja Genovassa merenkäyntiin ja idänkauppaan, jota ristiretket vahvistivat. Sisämaan kaupungeissa (Bologna, Firenze, Padova, Pisa, Siena, Lucca jne.) oli kukoistava tekstiiliteollisuus ja finanssipolitiikka, joiden avulla luotiin pohja esikapitalistiselle järjestelmälle teollisuustyöläisineen, keskittyvine pääomineen sekä pankkitoimintoineen.

Ylä- ja Keski-Italian kaupunkivaltiot muodostuivat useimmissa tapauksissa kilpailevien ryhmittymien ja aatelissukujen verisiksi näyttämöiksi ja, milloin jokin suku onnistui saamaan vallan haltuunsa, tyrannivaltioiksi, joiden hallitseminen perustui mielivaltaan ja laittomuuteen.

Taistelu kaupunkien hallinnasta

Toisaalta kaupunkien kauppiaat ja käsityöläiset (civis) järjestäytyivät kiltoihin suojellakseen omia etujaan aatelistoa vastaan. Nämä ryhmät (popolo) syntyivät useimpiin kaupunkeihin 1190-1225 ja saivat aatelistolta osan tai kaiken vallasta kaupungin 1200-luvun loppuun mennessä. Näin kävi mm. Milanossa, Cremonassa, Vicenzassa, Veronassa, Luccassa, Modenassa, Bolognassa, Sienassa, Firenzessä, Perugiassa ja Genovassa.

Firenzessä perusongelma oli keisaria kannattavien aatelisten (ghibelliinit) ja paavia kannattavien porvareiden (guelfit) taistelu. Kun guelfit voittivat noin 1300, syntyi 1300-luvun alkupuolella kaupunkineuvosto, signoria, jonka muodostivat kaupungin ammattikuntien edustajat.

Eräät Pohjois-Italian kaupungit – mm. Bologna, Firenze, Genova, Perugia ja Venetsia – onnistuivat lopettamaan ”sodan kaikki kaikkia vastaan” ja luomaan suhteellisen demokraattisen järjestelmän, jossa usein kuitenkin lähinnä aatelissukujen edustajat pitivät valtaa.

Tunnetuimman esimerkin muodostaa Venetsia, jossa patriisisukujen jäsenet muodostivat senaatin ja suuren neuvoston sekä kymmenjäsenisen neuvoston, signorian. Toimeenpanovallan edustajaksi aateliset valitsivat usein virkamiehen nimellä podestà. Signoria otti vallan tällöin popololta.

Johtavat suvut

Ei ollut poikkeuksellista, että jokin suku saattoi kaapata vallan toisinaan itselleen, kuten kävi 1400-luvulla Firenzessä Medicien noustessa valtaan. Kaupunkivaltion etuna oli tällöinkin kuitenkin turvallisuus oman armeijan ja ulkopolitiikan ansiosta sekä julkisten palveluiden tasokkuus, sairaanhoidon, koulu- ja eläkelaitoksen toimivuus.

Italian eri kaupungeissa oli johtavia sukuja, jotka pitivät valtaa vaihtelevasti 1300-1500-luvuilla:

• Milanossa Viscontit ja Sforzat
• Firenzessä Medicit
• Ferrarassa Estet
• Modenassa Estet
• Mantovassa Gonzagat
• Veronassa Scala-suku / Scaglierat
• Padovassa Carrarat
• Riminissä Malatestat
• Urbinossa Montefeltrot
• Bolognassa Bentivogliot
• Perugiassa Baglionit

Runous ja musiikki

Uuden runouden synty

Italian runollis-musiikillisen kulttuuri syntyi pitkälle Provencen trubaduurien taiteen jatkeena. Myös ranskalaista epiikkaa ja hoviromansseja luettiin ahkerasti Italiassa.

Trubaduurit kävivät jo varhan Pohjois-Italiassakin, mutta ratkaiseva ärsyke tuli vasta, kun albigenssisodat 1200-luvun alussa ajoivat provencelaisrunoilijat ja -muusikot maanpakoon. Kastilian lisäksi heitä siirtyi joukoin Hohenstaufien hoveihin Etelä-Italiassa ja Sisiliassa sekä pohjoisessa ghibelliini-ruhtinaiden luo. Näin trubaduuriperinnettä vaalittiin ja kehitettiin läpi 1200-luvun Etelä- ja Pohjois-Italiassa.

Sisilialais-provencelaisen lyriikan, johon yhdistyi arabialaisvaikutteita, sekä kansanomaisen umbrialaisen lauda-runouden pohjalta syntyi italialainen lyriikka. Siitä käytetään nimitystä ”uusi suloinen tyyli” (il dolce stil nuovo) ja sillä oli vahva musiikillinen perusta.

Suloisen tyylin canzona ja sonetti

Keskeisiä muotoja olivat canzona (ital. cantare = laulaa) ja sonetti (ital. sonare = soida, soittaa). Nämä olivat laulettavaksi ja soitettavaksi tarkoitettua runoutta, jossa musiikki pääosin improvisoitiin tai sovitettiin säkeisiin maallisen lai-muodon ja hengellisen laudan pohjalta.

Sonettissa on 14 säettä, joissa kussakin on 11 tavua. Ensin on kaksi nelisäkeistä säkeistöä (kaksi kvartettia eli oktaavi), sitten kaksi kolmisäkeistä päätössäkeistöä (kaksi tertsettiä eli sekstetti). Loppusointukaava on abba abba cdc dcd.

Danten (1265-1321), Petrarcan (1304-1374) ja Boccaccion (1313-1375) ansiosta Toscanan murteesta tuli Italian hallitseva kieli. He ovat “uuden suloisen tyylin” tärkeimmät synnyttäjät.

Dante Alighieri

Helvetti Danten Divina comedian käsikirjoituksessa 1300-luvun Italiasta

Ajan johtavat runoilijat olivat kaikki myös musiikki- jopa sävellystaitoisia lyyrikoita antiikin hengessä. Sikäli on harmillista, että yhtään Danten sävellystä ei ole säilynyt, vaikka Boccaccion laatiman elämäkerran Vita di Dante (1362) mukaan ”nuoruudessaan Dante oli äärimmäisen mieltynyt musiikkiin ja laulamiseen ja hän oli aikansa parhaiden laulajien ja soittajien ystävä. Mieltymyksensä vuoksi hän usein kirjoitti runoja, joihin hän laati sitten miellyttävän ja taitavan musiikin.”

Danten mielestä canzona “ei ollut mitään muuta kuin sepittelyä (fictio), jota ilmaistiin retoriikan ja musiikin keinoin”. Hän auttoi musiikin vakiintumisessa tieteen sijaan uuden ajan hengessä poeettisena taitona, kun hän ylisti soinnin ja säkeiden liittoa runouden ylimpänä muotona.

Danten mukaan “kutsumme canzoneiksi myös ballatoja ja sonetteja sekä kaikkia sanoja, kirjoitetaan niitä sitten mihin tahansa musiikkiin, sekä rahvaan kielellä että latinaksi” (De vulgari eloquentia; Kansankielisestä puhetaidosta).

Hänelle musiikki oli lähinnä yksiäänistä, kun taas polyfonia oli käytössä pääosin kirkkomusiikissa.

Runoilija oli läheisessä yhteistyössä ainakin 20 aikalaismuusikon kanssa. Heidän sävellyksiään ei ole säilynyt juurikaan. “Lippo amico” (Ystävä Lippo) tunnetaan nimeltä, sillä Dante pyytää tätä säveltämään erään sonettinsa. Scocchetto teki musiikin Danten runoon Deh Violetta che ombra d’amore (Oi Violetta, mikä rakkauden varjo).

Francesco Petrarca

Francesco Petrarca

Myös Petrarca oli musikaalinen ja kykeni säveltämään runonsa, vaikka häneltäkään niitä ei ole säilynyt yhtään. Petrarcan tekstejä tunnetaan muiden säveltämänä. Madrigaali La fiera testa che d’uman si ciba (Pedon pää, joka saa ravintonsa ihmisestä), jonka ovat säveltäneet Bartolino da Padova sekä Niccolò da Perugia sekä madrigaali Non al suo amante più Diana piacque (Diana ei enää miellytä rakastajaansa) säveltäjänään Jacopo da Bologna.

Petrarcan kokoelma Rime tai Canzionere (n. 1365; suomennosvalikoima Sonetteja Lauralle) on ”länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen moderni runokokoelma”, joka inspiroi myöhemmin sekä renessanssin että romantiikan ajan säveltäjiä.

Giovanni Boccaccio

Myös Boccaccion runoja sävellettiin: mm. Non so qual i’ mi voglia (En tiedä mitä haluan), jonka sävellyksestä vastaa Lorenzo da Firenze.

Decameronessa (1349-53) jokainen kymmenestä päivästä alkaa ja loppuu musisoiden ja tanssien. Lajeina ovat canzonet ja ballatat. Dioneo soittaa luuttua, Fiammetta viulua, Tindaro rebeciä tai säkkipilliä. He kaikki säestävät Laurettan ja Emilian lauluja.

Ensimmäisen päivän päätökseksi ”kuningatar noudatti soittimet ja käski aloittaa tanssin. Laurettan tanssiessa piti Emilian laulaa ja Dioneon säestää luutulla”. Kyseessä on tanssilaulu canzone a ballo eli todennäköisesti ballata.

Naisilla oli musisoinnissa ja tanssissa keskeinen osuus trecenton kulttuurissa. Sen ensimmäinen kaunokirjallisuuden ulkopuolinen kuvaus löytyy Francesco da Barberinon tutkielmasta Reggimento e costumi di donna (Naisen käytöksestä ja tavoista, 1313-18), jossa naiselle suositellaan paitsi vienoa ja siveää laulamista sekä tanssimista myös fiidelin tai muun diskanttisoittimen ja harpun soittamista.

Runouden ja musiikin läheinen suhde

Runouden ja musiikin läheisistä vastavuoroisista suhteista käy esimerkiksi myös se, kun säveltäjä Francesco Landini kirjoitti monet (varmuudella ainakin yhdeksän) omista lauluteksteistään.

Lähimmin trecenton musiikkiin liittyvä runoilija on kuitenkin Franco Sacchetti (n. 1330 – n. 1400), jonka runokokoelma sisältää hänen tekstejään käyttäneiden säveltäjien nimiä. Säveltäjistä 12 on pystytty paikallistamaan: mm. Niccolò da Perugia (seitsemän teosta) ja Landini (kolme teosta).

Musiikkikäsikirjoitukset

Varhaisimmat käsikirjoitukset

• Laudario di Cortona (1200-luvun puoliväli) on yksiäänisen musiikin tärkein käsikirjoitus, joka sisältää 46 laudaa.
• Firenzen käsikirjoitus (1300-luku) sisältää 88 laudaa, jotka ovat työstetympiä kuin Cortona-käsikirjoituksessa.

Ennen vuotta 1330 on vähän todisteita moniäänisyydestä, lähinnä Toscanan ja Umbrian maakunnista: Cividale del Friuli -käsikirjoituksessa (1300-luvun alku) on organumeja.

1300-luvun käsikirjoituksia

Moniäänisen musiikin lähteitä on olemassa 1300-luvulta muutama. Polyfonista musiikkia Italiassa sävellettiin 1340-luvulta alkaen.

• Codex Rossi (n. 1350-75) sisältää 37 sävellystä (ajalta n. 1325-45), jotka ovat lähinnä madrigaaleja (29 teosta) ja yksiäänisiä ballatoja (5).
• Firenzen käsikirjoitus (1380-1450) sisältää 185 sävellystä (ajalta 1340-1440/50): 59 madrigaalia, 15 cacciaa, 85 ballataa, 15 ranskalaista balladia, yhdeksän rondeauta ja kaksi virelaita. Kyse on pääosin Landinin ja tämän lähipiirin kokoelmasta: Landinilta siinä on 86 sävellystä (2-3-äänisiä ballatoja, madrigaaleja ja caccioja), Jacopo da Bolognalta 22, Giovanni da Cascialta 18 ja Pierolta yhdeksän sävellystä.
• Lontoon käsikirjoitus (Lo) (1300-luvun loppu – 1400-luvun alku) kuului Medicien perheelle 1400-luvulla. Siinä on 119 teosta (ajalta 1340-1400): 36 madrigaalia, 45 ballataa, kahdeksan cacciaa, 15 estampieta jne. Landinilta kokoelmassa on 29, Niccolò da Perugialta 13 ja Jacopo da Bolognalta seitsemän teosta.

Myöhäiset käsikirjoitukset

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös