Kristillisen liturgian varhaiset vaiheet
30.9.2005 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Franko-roomalaisen laulun taustasta ja luonteesta

Tekstin ja musiikin yhteys

Kristillisen laulun synty liittyy siihen, että laululla on etuja pyhän tekstin pelkkään lukemiseen verrattuna: yhteisvaikutus on parempi, sillä melodia auttaa tekstin mielessä pysymistä ja tuottaa (esteettistä) mielihyvää. Jo kirkkoisät näkivät kuitenkin evankelisen voiman lisäksi (taide)musiikissa sensuaalisuuden mukanaan tuoman vaaran.

Katolinen kirkkolaulu ei ole koskaan ollut musiikkia itsensä vuoksi. Se menettääkin kontekstinsa ulkopuolella jotain olemuksestaan. Gregoriaanisen – tai oikeammin franko-roomalaisen – laulun tunteminen on täysin välttämätöntä, jotta ymmärtäisi länsimaisen musiikin kehitystä.

Erakoita ja askeesia

Musiikin tuomitseminen ja rajoituspyrkimykset

Erakoista ehkä kuuluisin ja myöhemmän kirjallisuuden sekä musiikinkin eräs lempihahmo oli Pyhä Antonius (n. 250-356), joka toi erakkoelämän muotiin.

Klemens Aleksandrialainen (k. 215) tuomitsi ankarasti pitkälle menevän musiikin käytön (soittimet ja korkeat sävellajit). Hänen käsityksissään platonilainen ajattelu yhdistyi kristilliseen estetiikkaan:

On kirottava tuo taidemusiikki, joka vahingoittaa sieluja ja houkuttelee ne teennäiseen, epäpuhtaaseen ja aistilliseen tunteiluun, jopa bakkanaaliseen riehuntaan ja hullutteluun. Ei pidä panna itseään alttiiksi kiihdyttäville tai raukeuteen johtaville sävellajeille, jotka melodian kaartein johtavat hekumallisuuteen ja tarkoitusten horjuttamiseen. Jättäkäämme muunnetut soinnut juhlapitoihin, joissa ei kukaan edes hämmenny kukkien ja huoruuden kruunaamasta musiikista. (Veikko Litzen: Keskiajan kulttuurihistoria)

Athanasius (n. 298-373), Aleksandrian patriarkka, varoitti liian koristeellisesta laulusta. Psalmien esityksen tuli olla vienoa, ”pikemminkin lausumista kuin laulamista”.

Augustinus (350-430), Pohjois-Afrikan Numidiassa syntynyt, Hippon kaupungin (nyk. Algerin lähellä) piispa pohtii Tunnustuksissaan (397-400) laulun ja sen tekstisisällön suhteita ja pelkän aistinautinnon synnillisyyttä:

Tunnen kylläkin, että nämä pyhät sanat, kun niitä lauletaan, virittävät sieluni hurskaampaan ja palavampaan hartauteen, kuin jos niitä ei laulettaisi. Usein minut myös pettää aisti-ilo, jonka uuvutettavaksi ei pitäisi sielua antaa. Joskus taas tätä itsepetosta kovin tarkasti varoessani eksyn liialliseen ankaruuteen. Niin horjun sinne tänne, toisaalta ajattelen nautinnon vaaraa, toisaalta muistan kokemaani siunausta. Mutta jos, niin kuin useasti tapahtuu, laulun sävel liikuttaa minua enemmän kuin sen sisältö, silloin tunnustan avoimesti tekeväni rangaistuksen ansainneen synnin ja silloin olisin myös mieluummin kuulematta laulua. (Tunnustukset X:33)

Juutalainen ja syyrialainen perinne

Juutalainen temppelijumalanpalvelus

Synagoga-palvelus

Babylonialaisten hävitettyä Jerusalemin 587 eaa. juutalaiset joutuivat pakkosiirtolaisuuteen, jonka aikana syntyi synagoga-palvelus, jossa kaikki pröystäily ja soittimetkin (poikkeuksena hentoääninen oinaansarvi) kiellettiin.

Nousevan kristillisen kirkon laulutraditio syntyi juutalaisessa ympäristössä, joka oli roomalais-helleenisen ja vähäaasialais-arabialaisen kulttuurin puristuksessa. Jos kreikkalainen filosofia vaikutti varhaiskristilliseen teologiaan, miksei myös helleenisen ajan musiikki olisi vaikuttanut kristilliseen musiikkiin.

Juutalainen synagoogakäytäntö oli varhaiskristillisen kirkon musiikinharjoituksen lähtökohtana: pyhien kirjoitusten lukeminen, psalmit, hymnit, rukoukset. Heprealaiset lauloivat psalmeja tavallisesti responsorisesti: esilukija luki ensin säkeen, ja seurakunta vastasi samalla tai toisella säkeellä tai toistuvalla kertosäkeellä.

Psalmilaulun lajit

Psalmilaulusta löytyy seitsemän erilaista muunnelmaa:

1. kanttori laulaa säkeitä, jotka seurakunta toistaa
2. solisti intonoi psalmin ja seurakunta laulaa sen kokonaan
3. solisti laulaa psalmin ja seurakunta laulaa psalmikertosäkeellä
4. solisti laulaa psalmin ja seurakunta laulaa alleluia jokaisen säkeen jälkeen
5. solisti laulaa puolet värssystä ja seurakunta toisen puoliskon
6. solisti laulaa psalmin ja seurakunta yhtyy joihinkin säkeisiin
7. psalmi lauletaan uuden lisätekstin tai -musiikin kera

Sooloresitaatio tuli vähitellen käyttöön, ja Laodikean kirkolliskokouksessa 360 jaa. määrättiin, että vain kanoniset kanttorit saivat toimia esilaulajina. Rabbikouluissa kanttorit (hazam, mon. hazamîn) oppivat resitatiivimallit (ta’am, mon. ta’amîn) perinteisten, ei-notationalisten merkkien mukaan. Perinne elää yhä.

Harhaoppien torjuminen psalmilaululla

Antifoninen esitystapa, jossa kaksi kuoroa vuorottelivat psalmilaulussa, keksittiin Antiokiassa areiolaisen harhaopin, jossa ajateltiin, että vain Jumala on ykseys, kun taas poika on luotu ja vain ”puolijumala”, karkottamiseksi ja jumalanpalveluksen elvyttämiseksi: Seurakunta jaettiin kahteen kuoroon, joista toisen muodostivat miehet, toisen naiset ja lapset.

Syyrialaisen – samoin kuin koptilaisen ja armenialaisen – tradition vaikutus oli vahva kristillisen kirkon ensivuosisatoina. Khalkedonin kirkolliskokouksen 451 jälkeen, kun osa itäkirkoista erotettiin monofysitismin – siinä korostettiin Kristuksen yksinomaan jumalallista luontoa – vuoksi, yhteys heikkeni länteen. Mutta koptilaiset laulavat psalmeja yhä samoin kuin itäisen Välimeren juutalaisyhteisöt.

Varhaisin kirkkolaulu: psalmodia

Varhaisimmista traditiosta ei dokumenttien puutteen vuoksi tiedetä paljoakaan. Vanhin lähde on kreikkalaisella tekstillä ja vokaalinotaatiolla kirjoitettu Pyhän Kolminaisuuden ylistyshymni (Oxyrhynchos-hymni; 200-luvun loppu), joka on löydetty egyptiläisestä kaupungista.

Kirjoitusten resitoivaa lukeminen oli keskeistä: lektorin eli lukijan tehtävä oli pitkään synonyyminen kanttorin ja psalmistan kanssa. Kanttorikoulun edeltäjänä oli lektori- tai lukijakoulu (Schola lectorum).

Psalmilaulusta tuli läntisen kirkkokunnan tärkein musiikinlaji. Kirkkoisä Pyhän Johannes Krysostomoksen (345-407) mukaan psalmeja laulettiin kaikissa tilaisuuksissa runsaasti, sillä psalmilaulua pidettiin kasvattavana.

Luostarilaitoksen perustajan Pyhän Basileioksen (n. 330-378) mukaan psalmeista voi oppia rohkeutta, oikeamielisyyttä, itsehillintää ja kärsivällisyyttä, sillä ne edustavat käytännön teologiaa: ”Psalmi karkottaa pahat henget, kutsuu enkelit apuun, varustaa meidät yön kauhuja vastaan ja antaa helpotusta arjen askareihin.”

Bysanttilainen psalmilaulu eli psalmodia oli alun perin pyhien tekstien resitointia psalmikaavojen mukaan, mutta myöhemmin psalmin säkeitten välissä alettiin etenkin ehtoopalveluksessa laulaa lyhyitä runomittaisia lauluja, stikiiroja (stikheron), joiden sisältö vaihteli kirkkovuoden kiertoa seuraten.

Hymnit

Itämaista alkuperää (Syyria, Mesopotamia, Egypti) olevat hymnit yhdistyivät kreikkalaiseen rytmiikkaan ja kristilliseen sisältöön, mikä muodosti lähtökohdan hymnirunoudelle.

400-luvulta alkaen kehittyi psalmeihin liittyvä hymnimuoto, lyhyt rukousveisu, tropari (troparion). Ne muodostuivat mitallisista tai runolliseen proosatyyliin sepitetyistä säkeistä, joiden tehtävänä oli selittää ja kommentoida psalmin sisältöä.

Hymnien, jotka olivat ”kristillisten totuuksien tai tapahtumien ylistykseksi laulettavaa säerunoutta”, laulaminen oli tärkeää etenkin Syyriassa. Syyriassa luotu hymnivarasto, hymnodia, oli lähtökohta koko itäiselle laululle, myös bysanttilaiselle ja armenialaiselle laululle, sillä Pyhä Basileios (n. 330-378) muotoili 300-luvulla perusteet bysanttilaiseen kirkkolauluun, jonka tärkein laji oli syyrialaisen esikuvan mukaisesti juuri hymni.

Armenialaiset – Armenia oli ensimmäinen virallisesti kristinuskoa tunnustanut valtio vuodesta 301! – loivat oman hymnikirjallisuutensa psalmien mukailevana jäljittelynä, parafraseerauksena. He tunsivat myös oktoekhos-järjestelmän.

Hymni- ja kontakkirunoilijoita

Bysanttilainen perinne

Bysanttilainen riitti

Bysantin suuruudenaikaa oli keisari Justinianus I:n (527-65) hallitusaika, jolloin Bysantti oli maantieteellisesti laajimmillaan. Arabit piirittivät tosin 674-78 Konstantinopolia ja 700-800-luvuilla se menetti Välimeren herruutensa.

Nimestään huolimatta Bysantin kirkkomusiikki perustuu Antiokian malliin. Sille oli ominaista kielten moninaisuus: Kreikkaa käytettiin Bysantin lisäksi myös Sisiliassa, Calabriassa, Apuliassa ja jopa Roomassa, minkä lisäksi armenia, syyria, arabia, paleoslaavi (Bulgariassa ja Etelä-Venäjällä) ja georgia olivat käyttökieliä.

Bysanttilaisessa liturgiassa tärkeimpiä olivat sunnuntai- ja juhlapäivämessujen lisäksi aamu- ja iltahetkipalvelukset órthos ja hesperinós.

Läntisen psalmipainotteisuuden sijaan laulussa oli kolme pääryhmää:

1. hirmologinen tyyli: liturgisen Hirmologion-kirjan syllabiset ja säkeistölliset hymnit ja kanonin oodit perustuivat mallisäkeistöön hirmós
2. stikirarkkinen tyyli: Sticherarion-kirjan melismoja sisältäneitä stikiiroja käytettiin yksisäkeistöisissä runoissa ja psalmitroopeissa
3. asmaattinen tyyli: rikkaasti melismoitu laulutapa oli käytössä mm. kontakeissa, alleluia– ja cherubica-lajeissa

Kontakki ja kanoni

Oktoekhos

Varhaiskristilliset laulutyylit

Itäisen ja läntisen laulun yhdistelmä

Alueelliset laulutyylit

Varhaisina vuosisatoina jokaisella yhteisöllä, kirkolla tai alueella oli oma liturgiansa, lauluohjelmistonsa ja -tapansa. Kun Rooman kirkko pyrki myöhemmin laulutyylien yhtenäistämiseen, suurin osa alueellisista traditioista suli vähitellen yhteen valtatyylin kanssa, mutta yhtenäistyminen ei koskaan onnistunut täydelleen.

Esimerkiksi kelttiläinen kirkkolaulu, jota esiintyi Irlannissa, Englannissa ja Bretagnessa, sammui, koska roomalaiset lähetyssaarnaajat tukahduttivat sen pääosin ja etenkin, kun sitä ei kirjoitettu myöhemmin muistiin. Mahdollisesti sen jälkiä voi löytää irlantilaisista populaarilauluista. Kirjallisena, ei-musiikillisena lähteenä on säilynyt Stowen missale (800-luku) Dublinissa.

Varhaiset laulutyylit

• melkiittinen (Syyria)
• bysanttilainen (Konstantinopoli)
• pohjoisafrikkalainen (nykyinen Libya ja Algeria)
• kelttiläinen (Irlanti, Englanti, Bretagne)
• englantilainen (Britannia)
• bretagnelainen (Luoteis-Ranska)
• gallikaaninen (Keski- ja Pohjois-Ranska)
• akvitanialainen (Etelä- ja Lounais-Ranska)
• metziläinen (Koillis-Ranska)
• mozarabinen (Espanjan pääosa)
• katalonialainen (Koillis-Espanja)
• beneventolainen (Etelä-Italia)
• ambrosiaaninen (Milano)
• vanharoomalainen (Rooma ympäristöineen)
• gregoriaaninen (Rooma ja Keski-Italia)
• novalesilainen (Luoteis-Italia)
• pohjoisitalialainen (Aquileia, muu Pohjois-Italia paitsi Milano)
• saksalainen (pääosa Saksaa)
• st. gallenilainen (Etelä-Saksa, Sveitsi)

Ambrosiaaninen liturgia

Ambrosiaanien tyyli syntyi 300-luvulla Milanossa. Se säilytti oman ohjelmistonsa sulautumatta roomalaiseen yleistyyliin. Ambrosiaaninen laulutapa on säilynyt meidän päiviimme saakka. Ambrosiaanisen laulun 900-1100-luvuilta säilyneestä 245 laulusta 131 löytyy myös roomalaisista kirjoista, kun 114 ovat yksinomaan milanolaisia.

Psalmodia ja antifoninen laulu sekä hymni ovat liturgian erityispiirteitä. Hetkipalvelusten lucernarium-laji, joka liittyi lamppujen sytyttämis- ja valorituaaliin, sekä completorium vesperin alussa ja lopussa olivat lajeja, joita ei tunnettu roomalaisessa liturgiassa.

Syllabiset laulut noudattivat ankarasti syllabisuutta, mutta toisaalta melismaattisuus oli yhtä fantastista kuin espanjalaisessa laulussa. Laulu ei antautunut kahdeksan kirkkomoodin järjestelmälle, vaan oli vapaasti diatonista.

400-600-luvuilla liturgia omaksui kreikkalais-syyrialaisia ja 700-luvulla gallikaanisia vaikutteita, kun Kaarle Suuri yritti sulauttaa ambrosiaanisen riitin omaansa.

Mozarabinen laulu

Viimeistään 500-luvulta on tietoja espanjalaisesta eli mozarabisesta traditiosta mm. Sevillassa ja Toledossa, jossa tanssittiin jumalanpalveluksissa, vaikkakin Toledon konsiili kielsi 589 tanssin. Maurilaiset eivät valloitettuaan 711-716 pääosan Espanjaa kieltäneet kristillistä laulua, joten Córdobasta tuli paitsi läntisen maailman loistavin kaupunki myös kristillisen liturgian tärkeä keskus varhaiskeskiajalla. Siellä oli 900-luvulla Euroopan suurin kirjasto, jossa oli noin 400 000 teosta.

Sevillan piispa Pyhä Isidorus (n. 560-636) vahvisti Toledon neljännessä kirkolliskokouksessa (633) messun ja officiumin yhtenäiset käytännöt. Traditio oli voimakas 1000-luvulle saakka, kunnes Burgos’n konsiili (1085) kielsi sen. Vanhaa laulua voi kuitenkin yhä löytää joistain Toledon kirkoista, sillä Toledon piispa Francisco Ximénes de Cisneros tuotti 1495 hetkipalveluiden tekstiedition.

Liturgialle oli tyypillistä populaari leima, ja seurakunnilla oli keskeinen osuus palveluksissa. Tärkeä laji oli alleluia sekä messussa että hetkipalveluksissa, ja päätösmelisma saattoi käsittää 50-200, jopa 300 nuottia. Muita lajeja olivat psallendum, sen laajennus clamor, jossa oli Deo gratias tai Kyrie eleison -välihuudahduksia, threnos Valitusvirsien tai Jobin kirjan teksteihin sekä preces, sarja lyhyitä rukouksia.

Gallikaaninen traditio

Kristinuskon laillistuminen

Konstantinus Suuri (306-337) takasi kristinuskon laillisuuden Milanon ediktillä (313) ja siirsi pääkaupungin itään perustamalla Konstantinopolin (330).

Theodosius I Suuri (379-395) teki kristinuskosta valtionuskonnon 388 ja kielsi pakanakultit 392. Hänen kuolemansa jälkeen Rooman valtakunta jakaantui lopullisesti. Germaanien vallattua Länsi-Rooman (476) Itä-Rooma oli virallisesti keisarikunnan varsinainen edustaja.

Rooman kirkon synty

Roomalaisen liturgian vakiintuminen

Lauluvarasto muodostui, kun 200-luvulla alettiin käyttää laulusävelmiä. Jo 300-luvulla kirjoitettiin muistiin rukousmalleja vakiinnuttamaan luettujen ja laulettujen tekstien järjestystä. Syntyi ns. vanharoomalainen laulutyyli runsaine ja ilmeisesti improvisoituine ornamentteineen. Osittain sen pohjalta kehittyi myöhemmin koristeita karsinut gregoriaaninen tyyli.

Uusi testamentti kanonisoitiin 367, ja kirkkoisä Hieronymuksen (347-419) raamatunkäännös sai nimellä Vulgata vähitellen standarditekstin aseman, vaikka lopullisesti se virallistettiin vasta Trenton kirkolliskokouksessa.

300-500-luvuilla jumalan- ja hetkipalvelusten monet keskeiset numerot vakiintuivat omiksi tyypeikseen. Damasus I:n kaudella (366-384) roomalainen jumalanpalvelus muotoutui ensi kertaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi esikuvanaan Jerusalemin liturgia.

Laulutyyli alkoi standardisoitua, kun 600-700-luvuilla Roomaan muodostui Schola cantorum (laulukoulu) oikean laulutyylin levittämiseksi.

500-luvulla sekä messu että Benediktus Nursialaisen (n. 480-n. 560), luostarilaitoksen perustajan, hetkipalveluskäytäntö, ns. monastinen kursus (n. 530) saavuttivat olennaiset muotonsa. Myöhemmin tuli käyttöön piispa Amalarius Metziläisen ns. roomalainen kursus (n. 830).

Notaation ja ohjelmiston synnyn poliittinen tausta

Notaation kehittäminen yhtenäisen laulutyylin saavuttamiseksi ja ohjelmiston kodifioimiseksi suoritettiin kahdesta syystä. Näistä ensimmäinen oli luonteeltaan inhimillinen: nuottikirjoitus otettiin avuksi, sillä liturgian paisuessa ja monimutkaistuessa oli vaikeaa muistaa kaikkea ulkoa.

Toinen syy oli poliittinen. Frankkien kuningas Pipin Pieni (751-768) valloitti langobardien hallitsemat italialaisalueet ja luovutti ne paaville. Ristin ja kruunun yhteistyö syveni, kun paavi Leo III (795-816) kruunasi Kaarle Suuren (768-814) Pietarinkirkon joulumessussa vuonna 800 Rooman keisariksi.

Aachenista tuli karolinkivaltion hallintokaupunki. Se säilyi sinä 1200-luvun vaihteeseen saakka. Keisarius periytyi myöhemmin Otto I:n kruunauksen 962 seurauksena saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle.

Kaarle Suuri saavutti paavin, joka tähtäsi laajaan kirkkovaltioon ja maallisen vallan yläpuolelle nousemiseen, avulla edellytykset valtakuntansa yhtenäisyydelle. Siinä auttoi myös yhtäläisen liturgian ja lauluohjelmiston muodostuminen.

Kaarle oli jo 789 antanut määräyksen, että luostareihin ja piispanistuinten yhteyteen piti perustaa kouluja psalmi- ja kirkkolaulun, kalenteriopin ja grammatiikan opettamiseksi: latinankielen ja laulutyylin levittäminen alkoi koko kristikuntaan. Samalla koettiin ns. karolinginen renessanssi 800-luvulla.

Yhtenäinen liturgia oli tulosta roomalaisen ja gallikaanisen riitin yhteensulautumisesta, kun Kaarle määräsi “roomalaisen aineiston laulamisesta kokonaisuudessaan” ja kun Amalarius Metziläinen sekä Lyonin piispa Agobard sovittivat 800-luvun alussa antifonariumeissaan roomalaiset kirjat frankkikirkkojen käyttöön. Tässä prosessissa syntyi ns. “gregoriaaninen” eli franko-roomalainen liturgia, jota tosin vanharoomalaisen liturgian kannattajat karsastivat pitkään.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös