Maallista kirkkomusiikkia
1300-luvulla Italiaan syntyi enimmäkseen laulumusiikkia, vaikka esimerkiksi firenzeläissäveltäjät olivat poikkeuksetta klerkkejä, joiden tuotannosta on säilynyt vain vähän kirkkomusiikkia. Ei ole ihme, jos 1400-luvun alussa Firenzen piispa jylisi ” ballatoja kirkossa uruilla soittavia” muusikoita vastaan.
Säilyneen kirkkomusiikin määrä kasvaa tasaisesti 1300-luvun lopulla niin, että Ciconian tuotannosta se ottaa jo ison osan. Messunosia – puhumattakaan kokonaisista messuista – ei sävelletty kovin ahkerasti, mutta motetteja tehtiin yllättävän paljon.
Polyfonisen kirkkolaulun kehittäminen
Piispat huolehtivat kirkkomusiikin kehittämisestä etenkin Veneton seudulla. Kun Pietro Emilianista tuli 1409 Vicenzan piispa, hän ryhtyi huolehtimaan polyfonian esittämisen edellytyksistä. Vihdoin 1431 hän sai aikaiseksi sen, että kolme elinkorkoa varattiin nuorille miehille cantus figuratus -tyylin (eli kirkkopolyfonian) opiskeluun. Pietro lausui perusteluissaan seuraavaa:
Katedraalikirkoissa tulee olla niiden arvokkuuden ja koristamisen vuoksi laulajia, erityisesti näinä aikoina, kun ihmisiä eivät liikuta hartaus tai rukous, vaan heitä täytyy houkutella laulamisella tai urkujen äänellä tai seremonioilla.
Kun venetsialaisesta patriisista tuli paavi Eugenius IV 1431, hän ryhtyi pontevasti turvaamaan taloudellisesti Veneton seudun musiikkikoulutusta. Bulla vuodelta 1437/8 määräsi Trevison katedraalin kaniikit huolehtimaan elinkorkojen osoittamisesta 12 nuoren laulajan uran turvaamiseksi. Samanlainen vaatimus osoitettiin myös Padovaan 1438, jolloin elinkorko taattiin kahdeksalle laulajalle. Veronan katedraalin musiikkikoulu sai paavillisia varoja 1440.
Motetti politiikan välineenä
Motetille jäi aivan erityinen tehtävä: niitä sävellettiin merkittävien tilaisuuksien, vihkiäisten, virkaanasettajaisten sekä tunnettujen henkilöiden kunniaksi. Se oli seremoniallinen, yhteiskunnallinen laji, jonka funktio oli yleensä poliittinen.
Motettisäveltämisen aloitti Italian musiikkielämän perustaja, ranskalaisen ars novan maahan tuonut Marchetto Padovalainen: Ave regina celorum / Mater innocentie (Terve taivaan valtijatar / Nuhteeton äiti) soi Padovan Scrovegni-kappelin Giotto-freskojen vihkiäistilaisuudessa 25.3.1305. Teos edustaa englantilaista diskanttityyliä, sillä sen tenori on väliäänessä.
Milanon Visconti-suku käytti musiikkia, varsinkin motettia, propagandan välineenä. Mm. Jacopo da Bologna sävelsi Luchino Viscontin hovimuusikkona ollessaan (1339-49) motetteja isäntänsä maineen pönkittämiseksi.
Politiikan ja musiikin yhteydet olivat läheiset myös Venetsiassa ja Padovassa. Taiteen tehtävänä oli kirkastaa Venetsian (”La serenissima”) mahtia: doge Marco Cornerin valinnan kunniaksi 1365 sävelletty Marce, Marcum imitaris (Marco, Markusta seuraten) yhdistää uuden dogen kaupungin suojelupyhimys Markukseen.
Säveltäjinä toimivat useimmiten kuitenkin alankomaalaiset. Liègeläiset olivat erityisen hyvin edustettuina Italiassa, joten flaamilaiset ylistivät uusia työnantajiaan periaatteella ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”.
Ciconia motettisäveltäjänä
Kahdeksassa motetissaan, joista neljä on isorytmisiä, myös Ciconia sovitteli ylleen tilaus- ja kunnioitussäveltäjän viittaa: motetti O Padua, sidus preclarum (Oi Padova, loistava tähti) on uuden kotikaupungin ylistys (ennen 1405). Motetti O felix templum jubila (Iloitse, onnen temppeli) on sävelletty kaupungin piispan Stefano Carraran vihkimistilaisuuteen (1402).
Ciconian läheiset suhteet Francesco Zabarellaan (yliopiston lakitieteen professori ja katedraalin dekaani) ilmenevät kahdesta tälle osoitetusta motetista: Ut per te omnes celitum / Ingens alumnus Padue (Jotta sinun kauttasi kaikki salattu / Padovan korkea kasvatti) sekä Doctorum principem super ethera / Melodia suavissima cantemus (Ruhtinaiden opettajaa ylitse taivaan / Laulakaamme mitä suloisinta melodiaa). Ciconia kehuu näissä Zabarellaa ”opettajien ruhtinaaksi” ja ”kansan todelliseksi isäksi”.
Kun venetsialaiset valtasivat 1405 Padovan ja Albano Michiel nimitettiin uudeksi piispaksi, Ciconialla ei ollut vaikeuksia säveltää tunkeutujien ja uuden piispan kunniaksi motettia Albane misse celitus / Albane doctor maxime (Albanus, taivaan lähettämä / Albanus, suuri opettaja; 1406). Motetin cantus I:n teksti kuuluu sulavasti: Tule Albanus, Jumalan antama piispa, laskettuna korkeuksista, isäksi Padovalle. Cantus II:n tekstissä Albanusta nimitetään ”suureksi opettajaksi”.
Ciconia kirjoitti vielä kaksi motettia seuraavallekin piispalle Pietro Marcellolle 1409: O Petre Christi discipule (Oi Pietari, Kristuksen opetuslapsi) sekä isorytminen Petrum Marcellum venetum / O Petre artistes inclite (Pietaria, Venetsian Marcelloa / Oi Pietari, kuuluisa taitaja) ovat silkkaa lipomista.
Isoisten imartelun lisäksi Ciconia oli kuitenkin ammatillisesti ylpeä aikaansaannoksistaan, sillä motettien tekstit miltei kaikissa tapauksissa päättyvät hänen oman nimensä mainitsemiseen.
Antonio Romano
Antonio Romano (fl. n. 1413-30) oli Venetsian Pyhän Markuksen kirkon ensimmäisiä mestareita, jotka käyttivät 1400-luvun alun yksinkertaista melodista tyyliä.
Mantovan Giovanni Francesco Gonzagan Venetsian-vierailun johdosta Antonio sävelsi neliäänisen motetin Aurea flamigeri (Kultaisena liekehtien), jossa selkeä tyyli vaihtelee synkooppien ja subtilior-rytmien kera duettoivissa ylä-äänissä.
Motetti Ducalis sedes inclita / Stirps Mocinico Veneti (Kuuluisa herttuoiden istuin / Venetsian Mocenico-suku) liittyy doge Tommaso Mocenigon valintaan 1413. Motetti Carminibus festos / O requies populi doge (Juhlavin lauluin / Oi dogen kansan lepo) on tehty Francesco Foscarin valinnan kunniaksi (1423).
Italialainen motettityyli
Olennaista motettikirjallisuudessa on oman italialaisen motettityylin syntyminen: ranskalaistyyppisiä isorytmisiä motetteja saatettiin kirjoittaa, mutta italialaiset alkoivat vähitellen keksiä itse myös tenorin melodian ja vapauttivat motetin isorytmiikan pakkopaidasta. Niinpä Ciconian kahdeksasta motetista vain puolet käyttää isorytmiikkaa.
Motetteja laadittiin myös madrigaalin ja ballatan tapaan. Ciconian motetti Regina gloriosa (Kunniakas kuningatar) on virelain tai ballatan kontrafakti (uudelleen tekstitetty musiikkiteos), samalla renessanssin laulumotetin edeltäjä.
Merkittävin italialaisten ja Ciconian menettely oli alkaa käyttää moteteissa imitaatiota, aluksi kahden äänen pitkänä johdantona ja caccian tapaan ilman strettoa, jolloin teemojen alut eivät esiinny päällekkäin (O felix templum; Oi onnellinen temppeli), ja vähitellen tiheänä fraasien ja motiivien jäljittelynä.
Ciconia saattaa olla eräs keskeinen säveltäjä, joka loi esikuvan renessanssimotetille.
Messu Italiassa
Motetin ja messunosien välillä ei ollut suurta eroa Italiassa. Ensinnäkin imitaatio oli tyypillistä Zacharan ja Ciconian koulun säveltäjillä molemmissa muodoissa. Toiseksi messunosat saattoivat perustua myös maallisiin lauluihin, jolloin ballatojen, madrigaalien ja rondeaujen naiseen liittyvät tekstisisällöt, rakkauden nostalgia, kitkeryys ja ironia sulautuivat Gloria- ja Credo-osiin.
Bartolomeo da Bologna sävelsi Zacharan esikuvan pohjalta Glorian, joka perustuu ballataan Vince con lena (Sisulla voittaa), sekä Credon, jonka pohjalla on ballata Morir desio (Haluan kuolla).
Samoin Ciconian eräs Gloria on muodossa abbc, eli messunosalle on tyypillistä läpisävelletyn etenemisen sijaan laulujen selkeiden rakenteiden inspiroima muoto.
Myös Matteo da Perugia perusti eräät messunosansa maallisiin sävelmiin. Näitä ovat melodisesti hurmioitunut Gloria “Rosetta” (Gloria “Ruusunen”) sekä valittava Gloria “En attendant” (Gloria “Odottaessa”).
Antonius Zachara de Teramo
Tätä myöhemmin renessanssissa suosituksi tullutta parodiatekniikkaa viljeli myös Magister Zacharias / Antonius Zac(h)ara da Teramo (s. n. 1350-60/k. 1413 jälk.), joka palveli Roomassa paavin kuurian sihteerinä (1391-) ja Bolognassa paavi Johannes XXIII:n hovissa (1413-14). Hän oli rampa kääpiö ja paavillisesta virastaan huolimatta naimisissa.
Hänen nekrologissaan sanotaan, että “hän sävelsi useita lauluja, joita lauletaan yhä läpi Italian ja joita ranskalaiset ja saksalaiset laulajat arvostavat suuresti”.
Zacharan messunosat
Antoniuksen viisi ballataa palvelivat lähtökohtina messunosille ja soitinsovituksille. Kolmiääninen Un fior gentil (Huomaavainen kukka) on miltei semmoisenaan lähtökohta Gloria “Fior gentil” -messunosalle parinaan Credo “Deus deorum” (Credo ”Jumalten jumala”), kun taas kaksiääninen Rosetta on saanut kolmannen äänen lisäksi muutakin täydennystä muuntuessaan Gloria “Rosetta” -osaksi parinaan Credo “Scabroso”.
Zachara oli uranuurtaja säveltäessä gloria-credo-pareja. Kuuluisin niistä on Gloria “Micinella” ja Credo “Cursor”. Niitä löytyy lukuisista käsikirjoituksista ja ne vaikuttivat Ciconian ja Bartolomeo da Bolognan vastaaviin messunosapareihin. Myös hänen hoquetuksen ja imitaation käyttönsä messuissa oli vertaansa vailla ajan musiikissa.
Zacharan laulut
Antoniuksen italialaiset laulut ovat henkeviä ja persoonallisia leikkejä sanoilla ja numeroilla. Niissä on hoquetuksa ja kaanoneita, mutta ne ovat silti melodisesti selkeitä ja yksinkertaisia.
Kolmitekstinen ballata Je suy navrés (Olen liikuttunut) on pilkkalaulu Firenzen kaunottarista ja akateemisesta kunnianhimosta. Teoksessa on rakastavaisten duetto, ja kontratenorin teksti tarjoaa käsittämätöntä kaupunkilaisslangia.
Ballatan Un fior gentil teksti sisältää sana-arvoituksen, jonka ratkaisu CHARAMILLA viittaa tyttöön nimeltä Ciaramella.
Manierismin huipentuma
Zachara sävelsi maalliset teoksensa ballata-muotoon, vaikka madrigaali oli tuolloin tärkein laji. Latinalainen ballata Sumite, carissimi (Ottakaa, rakkaat isät; n. 1413) on niistä notaation kannalta legendaarisin, koko ohjelmiston kompleksisin kappale, samalla Zacharan ainoa subtilior-sävellys.
Teoksessa käytetään ranskalais-italialaista sekanotaatiota eli sekä mustia että punaisia nuotteja. Punaiset ovat suhteessa 2:3 mustiin nuotteihin, eli neljä punaista nuottia vastaa kuutta mustaa nuottia.
Antonius Zahara: Sumite, carissimi (tahdit 1-8).
Suomennos:
| Ottakaa, rakkaat isät, Remuluksen alku; [Remulo] ja laulakaa, muusikkoveljet, konsulin alku. [consule] Ja kuormaeläimen vatsa, [jumento] syvän veden pohja, [gurgida] häiden vatsa, [nuptiis] uuhin pää, [ove] leijonan jalka [leone], tuhannesti. Sillä kaikissa näissä tervehtii teitä Zacharias. |
Sumite, carissimi, capud de REmulo, patres, caniteque, musici, idem de CONsule, fratres. Et de iuMENto ventrem, de gurgiDA pedem, de nupTIis ventrem, capud de Oveque, pedem de leoNE, milles cum in omnibus Zacharias sates. |
Sävellyksen teksti sisältää kunnianosoituksen, Recomendatione. Omituinen teksti on omistettu kenties aiemmille säveltäjille, Zacharan laulajaveljille, ehkä paavillekin. Remulus on yhdistelmä nimistä Romulus ja Remus, Rooman perustajista, joten teos on saattanut soida Roomassa, sillä tekstissä mainitaan myös sana ‘konsuli’, Rooman muinainen ylin virkamies. Kuormaeläin viitannee ankarasti työskentelevään säveltäjään, jonka vatsa on aina tyhjä. Tyhmyreiden päät, lampaan kallot, putoilevat tuhansina leijonan, hallitsijan, ehkä teoksen maksajan tai sen runoilijasäveltäjän jalkojen juureen.
Zachara laati myös tärkeän teoreettisen tutkielman Ars contrapuncti secundum magistrum Zachariam (Kontrapunktin taito maisteri Zachariaksen mukaan).
Ciconia messusäveltäjänä
Ciconia on jälleen se hahmo, joka oli myös messun suhteen kehityksen kärjessä. Hänen 11 säilynyttä messunosaansa ovat välittäjiä Avignonin messukäsikirjoitusten ja varhaisrenessanssin messujen kesken.
Hän on ehkä ensimmäinen, joka loi musiikillisesti yhteen tarkoitettuja gloria- ja credo-pareja siten, että osia yhdistää sama moodi, tyylin samanlaisuus sekä yhteinen tenori. Messunosissa kaikki kolme ääntä laulavat harvoin samaa tekstiä ranskalaiseen tapaan, vaan ne vuorottelevat, imitoivat toisiaan ja luovat aidosti polyfonisia tekstuureja.
Uutta Ciconian messuissa on myös kaksiäänisten soolojaksojen ja kuoro-osuuksien vuorottelu. Huomiota herättää lisäksi erityisesti sävelkielen melodinen ja rytminen elävyys.
Johannes Ciconia: Gloria (tahdit 30-43).
Ciconia oli ehkä ensimmäinen säveltäjä, jonka musiikki ottaa päättäväisen askeleen kohden uutta klassista eurooppalaista tyyliä – renessanssimusiikkia, jota Dufay jatkoi seuraavaksi.
Ciconian vaikutus sekä flaamilais-italialaisen tyylin muodostuminen
Monet flaamilaissäveltäjät saivat ratkaisevia vaikutteita tyyliinsä italialaistuneelta Ciconialta, sillä hän toimi esimerkkinä monille Italiaan kotiutuneille säveltäjille.
Johannes de Sarto (fl. 1390-1440) tuli Liègestä ja oli paavin kuoron laulaja. Motetti O quam amabilis (Oi kuinka rakastettava) on lähellä Dunstablen ja Dufayn tyyliä. Valitusmotetti Romanorum rex (Roomalaisten kuningas) on sävelletty Albert II:n kuoleman johdosta (1439).
Johannes Brassart (fl. 1420-45) toimi Liègessä 1422-31 ja Baselissa 1433-43 keisarillisena kapellinjohtajana. Häneltä on säilynyt 3-4-äänisiä latinalaisia diskantti-tyylisiä teoksia. Hän käytti faux bourdonia messunosissa. Gloria-Credo-parit ovat yhtenäisiä. Osa moteteista on yhä isorytmisiä. Motetti O rex Fridrice / In tuo adventu (Oi kuningas Fredrik / Sinun tullessasi) on sävelletty Fredrik III:n kruunajaisiin (1440).
Johannes de Lymburgia (fl. 1408-30) toimi Liègessä 1408-19 ja noin 1430 Venetsiassa. Häneltä tunnetaan noin 50 sävellystä, mm. yksi ordinarium-messun sävelitys. Sävellyksiä hallitsee diskanttityyli. Hän oli kenties Vicenzan katedraalin ensimmäinen laulunopettaja.
Johannes Franchois (fl. 1378-1415) oli hänkin kotoisin Liègestä ja toimi Avignonissa pariin otteeseen, minkä lisäksi hän oli 1394-1404 Burgundin hovin kappalainen. Johannekselta on säilynyt messun osia, motetteja ja chansoneja. Kaksi kolmiäänistä Gloria-Credo-paria olivat hänen suosituimpia teoksiaan, jotka sisältävät imitaatioita, sanamaalausta, melodiakuvioitusta sekä laajoja sekvenssejä. Kolme säilynyttä rondeauta ovat myöhäiskeskiajan hienoimpia ranskalaisia chansoneja.
Hugo de Lantins (fl. n. 1420-30) oli liègeläissyntyinen muusikko, joka tuli Italiaan n. 1420 ja sävelsi samoin kuin Ciconia Venetsian doge Francesco Foscarille motetin Christus vincit (Kristus voitti). Hänen chansoninsa ja motettinsa olivat suosittuja. Hugo käytti renessanssipolyfoniaa edeltävää imitaatiota musiikissaan.
Arnold de Lantins (fl. 1428-32) tuli Liègestä Venetsiaan 1428 ja lauloi paavin kuorossa 1431-32. Verbum incarnatum -messu (Messu ”Lihaksitullutta sanaa”) on vanhimpia mottomotiivin yhtenäistämiä syklisiä messuja ja perustuu italialaiseen chanson-tekstuuriin. Häneltä on säilynyt noin 30 teosta, joista 14 on chansoneita ja kaksi motettia käyttää Korkeaveisun tekstiä.
Italialaisia Ciconian seuraajia
Myös eräät 1400-luvun alun italialaissäveltäjät ovat Ciconian perillisiä. Heitä on kuitenkin vähän, sillä italialaista syntyperää olevien säveltäjien nousu alkaa vasta 1500-luvun taitteessa.
Petrus Rubeus (1374-1438) oli parmalainen säveltäjä ja musiikinteoreetikko. Hänen säveltäminään pidetään kahta motettia ja kahta ballataa.
Antonius de Civitate Austriaelta (k. 1423 jälkeen) on säilynyt kolme messunosaa, viisi motettia ja viisi maallista teosta. Hän käytti rytmisesti yksinkertaista, melodista tyyliä ja oli ensimmäisiä italialaisia isorytmisen motetin säveltäjiä (motetti eräisiin häihin 1423).
Lähteet ja kirjallisuus
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.