George Frideric Handel (1685–1759) oli kansainvälinen, saksalaista syntyperää oleva, italialaisen tyylin läpeensä omaksunut, sittemmin englantilaistunut säveltäjä. Taustansa vuoksi Handelin musiikki on yhdistelmä saksalaista oppineisuutta, ranskalaista loistoa, italialaista melodista suloa ja energisyyttä, englantilaista suoraviivaisuutta ja jyhkeyttä.
Saksa–Italia–Englanti
Handel syntyi Hallessa, jossa opetusta antoi urkuri Zachau. Hän toimi ensin Hampurissa (1703–06) ja sai vaikutteita Keiserilta ja Matthesonilta. Siellä Handel sävelsi ensimmäisen oopperansa Almira (F. C. Feustking; Hampuri, 1705) 19-vuotiaana.
Seuraavaksi Handel oli Italiassa (1706–10), jolloin tustustumisella Corelliin, Scarlatteihin ja Steffaniin oli ratkaiseva vaikutus sävelkieleen. Handel sävelsi ensimmäisen oratorionsa Il trionfo del tempo e del disinganno (“Ajan ja pettymyksen riemuvoitto”, B. Pamphili; Rooma, 1707), joka on vokaalisesti äärimmäisen virtuoosinen ja allegorinen teos ja jonka hän muokkasi myöhemmin uudelleen (1737, 1757 englantilainen versio). Seuraavassa oratorion ensiversiosta (1707) kuuluisan aarian “Lascia la spina” (“Jätä okapiikki, poimi ruusu”) alkua ja sitten sen kierrätysversion alku “Lascia ch’io pianga” (“Anna minun itkeä”) oopperasta Rinaldo (G. Rossi T. Tasson mukaan; Lontoo, 1711):
Handel sävelsi toisen oratorion sakraaliin tekstiin Oratorio per la Resurrezione di Nostro Signor Gesù Cristo (“Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Ylösnousemuksen oratorio”, G. C. Capece; Rooma, 1708), joka niinikään on italialaisen laulutaituriuden hyvä esimerkki, ja oopperan Agrippina (V. Grimani; Venetsia, 1709) sekä kantaatteja, kamariduettoja ja motetteja. Seuraavassa Ylösnousemus-oratorion avauksesta Enkelin voitokasta ja virtuoosista laulua:
SCENE 1 Angelo/Enkeli
Disserratevi, o porte d’Averno,/Auetkaa Helvetin portit,
E al bel lume d’un Nume ch’è eterno/ja ikuisen Jumalan valon loisteessa
Tutto in lampi si sciolga l’orror!/purkautukoot kaikki kauhut salamoiksi!
Disserratevi, etc.
Handel siirtyi 1710 musiikinjohtajaksi Hannoverin vaaliruhtinaan hoviin. Hän käväisi Lontoossa, jossa saavutti menestyksen oopperallaan Rinaldo (1711). Kun Hannoverin vaaliruhtinaasta tuli Englannin kuningas George I (Yrjö I) 1714, Handel jäi pysyvästi Englantiin. Näin ollen hän on englantilainen säveltäjä (kansalaisuus 1727), sillä hän teki pääosan tuotannostaan siellä. Handel oli Chandosin herttuan “kotisäveltäjänä” Cannonsissa (1716–18), jossa hän sävelsi 12 Chandos Anthems (“Chandos-hymniä”).
Handel oopperasäveltäjänä
Handel nimitettiin 1719 Kuninkaallisen musiikkiakatemian (Royal Academy of Music) taiteelliseksi johtajaksi ja hän esitytti muodissa ollutta italialaista oopperaa, jota hän toki itsekin edusti. Handelin pahimpia kilpailijoita tässä vaiheessa oli Giovanni Bononcino (1670–1747).
Handel sävelsi akatemialle muiden muassa oopperat Radamisto (1720), Ottone (1723), Giulio Cesare in Egitto (“Julius Caesar Egyptissä”, Haym–Bussani; Lontoo, 1724), Tamerlano (“Timurlenk”, 1724), Rodelinda (1725), Alessandro (“Aleksanteri [Suuri]”, 1726) ja Admeto (1727). Populaarin Kerjäläisoopperan (1728) suosio osoitti sitten, ettei italialainen opera seria mennyt enää kaupaksi niin hyvin kuin aiemmin, joten akatemia joutui vararikkoon samana vuonna.
Julius Caesar
Giambattista Tiepolon maalaus “Kleopatran pidot” (1743).
Rooman kuuluisimmasta keisarista kertova ooppera Julius Caesar on tyypillinen antiikkiin sijoittuvassa sankariaiheessaan, jossa on intriigejä ja lempeilyä. Caesar on oopperassa paitsi Egyptin valloittaja, joka jalomielisesti antaa entisten hallitsijoiden, Kleopatran ja tämän Ptolemaios-veljen, jakaa valtakunta puoliksi, myös Kleopatran rakastaja ja armoton imperaattori, kun Ptolemaios vehkeilee häntä vastaan ja antaa sotapäällikkönsä Akhillaksen viedä Caesarille voitetun sotapäällikkö ja konsuli Pompeiuksen, aiemman Caesarin kanssahallitsijan, mutta tätä vastaan nousseen konsulin, irtileikatun korissa olevan pään. Tässä tilanteessa Caesar raivostuu (poissaolevalle) Ptolemaiokselle ja laulaa Akhillakselle aria agitatan “Empio, dirò, tu sei”:
Atto I, scena 3
CESARE
Vanne! Verrò alla reggia,
pria ch’oggi il sole a tramontar si veggia.
Mene tiehesi! Saavun palatsiin
ennen kuin ilta-aurinko tänään laskee.
Aria
Empio, dirò, tu sei,
togliti a gli occhi miei,
sei tutto crudeltà.
Non è da re quel cuor,
che donasi al rigor,
che in sen non ha pietà.
Lurjus, sanon, sinä olet,
häivy pois silmistäni,
olet pelkkä julmuri.
Kuningas ei siedä sydäntä,
joka omistautuu ankaruudelle,
jonka povessa ei asu sääliä.
Caesarin osan esittänyt kastraatti Senesino.
Kleopatra taas vehkeilee veljeään vastaan ja haluaa turvata oman asemansa viettelemällä Caesarin, mikä ei tuota suuriakaan vaikeuksia. Seuraavassa hänen aariansa, jossa toiveikkuus on korkealla:
Atto I, scena 8
CLEOPATRA
Vegli pur il germano
alla propria salvezza:
che già gli mossi
di Cesare la spada,
di Sesto e Cornelia il giusto sdegno;
senza un certo periglio
non creda aver solo d’Egitto il regno.
Huolehtikoon veli
omasta pelastumisestaan:
olen jo saanut Caesarin miekan häntä vastaan
sekä Sekstuksen ja Cornelian oikeutetun suuttumuksen;
ilman tiettyä vaaraa
älköön hän uskoko yksin saavansa hallintaansa Egyptin.
Aria
Tu la mia stella sei,
amabile speranza,
e porgi ai desir’ miei
un grato e bel piacer.
Qual sia di questo core
la stabile costanza,
e quanto possa amore,
s’ha in breve da veder.
Sinä olet tähteni,
ystävällinen toivo,
suo kaipuulleni
miellyttävä täyttymys.
Millainen onkaan sydämeni
luja vakaumus
ja mihin pystyykään rakkaus,
se nähdään piakkoin.
Kleopatran osan ensiesittäjä oli sopraano Francesca Cuzzoni.
Handel perusti 1729 oman oopperaseurueen, mutta joutui kilpailemaan Nicola Porporan (1686–1768) ja aikansa kuuluisimman kastraatin Farinellin (1705–1782) vetämän Opera of Nobilityn kanssa. Molemmat yhdistykset tekivät vararikon 1737, jolloin italialaisen oopperan kultakausi päättyi. Edeltävänä aikana näkivät päivänvalon muiden muassa oopperat Partenope (Stampiglia; Lontoo, 1730), Orlando (“Roland”, 1733), Alcina (1735), Atalanta (1736) ja Serse (“Xerxes”, 1738), josta on peräisin kuuluisa “Ombra mai fu” (“Koskaan ei ole ollut varjoa”) eli “Händelin Largo”.
Partenope
Paolo de Matteisin maalaus Napolin allegoriasta (n. 1690).
Partenope on ooppera mytologisesta Napolin (aiemmin Partenope) perustajasta ja kuningattaresta, joten kyse on vahvan naisen nostamisesta oopperan päähenkilöksi. Tosin hänen ongelmansa on oikean puolison ja kanssahallitsijan valinta: tyrkyllä ovat Korintin ruhtinas Arsace, jonka oikea tyttöystävä Rosmira on pukeutunut niinikään Partenopea tavoittelevaksi mieheksi (Eurimene), oikeasti Partenope rakastava Rhodesin ruhtinas Armindo ja Cuman ruhtinas Emilio, joka uhkaa sodalla tultuaan torjutuksi. Lopuksi asiat lutviutuvat: Emilio lähtee joukkoineen kotiin, Rosmira saa takaisin Arsacen ja uskollinen Armindo palkitaan Partenopen avioliittosuostumuksella. Seuraavassa Partenope laulaa sisäisistä taisteluistaan:
Partenope I/3, nro 2
Aria Partenope
L’Amor e il destin
Combatterà per me;
Avrò corone al crin
E non catene al piè.
L’Amor, etc.
Rakkaus ja kohtalo
taistelevat minusta;
Tulen kantamaan kruunua kutreilla
enkä kahleita jaloissa.
Handel sävelsi oopperoita 45, ja niistä viimeinen oli Deidamia (1741), joskin hän elvytti vielä aiempia oopperoita kirjoittamalla niihin uutta musiikkia. Semelen (1744) voi nähdä myös “melkein oopperana”, vaikka se onkin englanniksi ja se esitettiin “oratorio-tyyliin”.
Oopperoissaan Handel jatkaa italialaisen opera serian linjaa: aiheet ovat sankarillisia ja eteneminen dramaattista. Käytössä ovat resitatiivin molemmat lajit (secco ja accompagnato) sekä da capo -aaria. Laulajien koristelu ja improvisoidut kadenssit olivat ja ovat välttämättömiä, sillä oopperat ovat soololaulun apoteooseja, kun taas harvoin niissä tavataan duettoja tai isompia ensemblejä. Handelilla esiintyy jo pyrkimys kohtauskompleksien muodostamiseen. Kuorolla on mitätön rooli, paitsi näytösten lopussa. Oopperoissa on myös sinfonioita, joskus kuvailevia orkesterinumeroita ja baletteja.
Tamerlano
Andrea Celesti: “Tamerlan ja Bajazet” (n. 1700)
Timurlenkistä kertova ooppera Tamerlano (Haym-Piovene; Lontoo, 1724) on huippukohdissaan kenties Handelin dramaattisin ja innovatiivisin näyttämöteos. Siinä tataarien keisari Tamerlano on kukistanut turkkilaisten sulttaani Bajazetin ja mielii tämän tytärtä Asteria puolisokseen vapauttaakseen vihollisensa ja tarjotakseen kihlattunsa Irenen puolestaan kreikkalaiselle ruhtinas Andronicolle. Bajazet ja Asteria haluavat mieluummin kuolla ja III näytöksen huippukohdassa Bajazet on jo ottanut myrkkyä vapautuakseen Tamerlanin vallasta: Bajazet hourailee ja on äärimmäisten liikutusten tilassa, mitä Handel kuvaa musiikkinsa jatkuvilla muutoksilla ja eri etenemistapojen monipuolisella yhdistelmällä ja muodostaa samalla kohtauskompleksin. Bajazetin kuoltua Tamerlano ottaa takaisin Irenensä ja antaa Andronicon saada rakastamansa Asterian. Seuraavassa Bajazetin kuolinkohtauksen lopun raivokas säestetty resitatiivi:
RECITATIVO ACCOMPAGNATO III/10
Bajazet (a Tamerlano)
Tu, spietato, il vedrai; (misera figlia!)
ma non ne andrai lieto gran tempo:
io vado le furie a scatenar per tuo tormento;
già miro il dì mancar: morte, ti sento.
Per tuo supplizio è quest’orror.
Su, via, furie e ministre
del gran Re dell’ira:
io vi conosco, eccovi là: quel crudo
percuotete, sbranate, lacerate,
sì, lanciategli al core i serpi, e le ceraste.
Degni di voi que’ colpi son. Sì, presto,
ma non cessate; ahimè, se stanche siete,
la rabbia mia prendete,
o meco lo portate
laggiù nel regno del furor eterno.
Per tormentar, per lacerar quel mostro
io sarò la maggior furia d’averno.
(va mancando nel ritirarsi dentro la scena, sostenuto
sempre da Asteria ed Andronico.)
Sinä armoton, tulet sen näkemään; (onneton tytär!)
mutta et tule olemaan onnellinen pitkään:
minä menen päästämään vapaiksi raivottaret sinun piinaksesi;
jo huomaan aikani loppuvan: tunnen sinut kuolema.
Sinun kidutukseksesi koituu tämä hirveys.
Ylös, tiehenne raivottaret ja edusmiehet
vihan suuren Kuninkaan:
tunnen teidät, siinä olette: tuota julmuria
pieskää, raastakaa, repikää palasiksi,
niin, repikää käärmeet ja kyyt sydämeen asti.
Moiset iskut ovat teille omiaan. Niin, nopsaan,
mutta älkää lakatko: oivoi, jos olette väsyneitä,
ottakaa vastaan vihani,
tai kanssani viekää hänet
alas ikuisen raivon valtakunnan syvyyksiin.
Piinatessa ja repiessä tuota hirviötä
minä tulen olemaan helvetin suurin raivopää.
(vetäytyy tajunnan heikentämänä näyttämön taakse
tyyten Asterian ja Andronicon kannattelemana.)
Oratorion riemuvoitto
Handel tajusi 1730-luvun mittaan, ettei oopperalla ollut enää tilausta, joten englantilaisen vahvan kuoroperinteen pohjalta syntyi vähitellen tyypillisesti englantilainen oratorio, joka ei ollut kustannuksiltaan yhtä kallista kuin ooppera ja joka sopi paremmin uskonnollisen keskiluokan pirtaan. Handel oli säveltänyt jo Italiassa kaksi oratoriota (oratorio volgare) ja kokeillut myöhemmin puolidramaattisilla muodoilla, muun muassa teoksessaan Acis and Galatea (1718).
Uusi englanninkielinen oratorio oli italiankielisen oratorion sekä englantilaisen masquen ja anthemin yhdistelmä. Ensimmäinen uuden lajin näyte oli Esther (1732), jota seurasivat oodi Alexander’s Feast (1736) sekä vihdoin oratoriot Saul ja Israel in Egypt (molemmat 1739), jotka vakiinnuttivat uuden oratoriomuodon.
Oratoriot ovat oopperoita uskonnollisista aiheista: tärkein ero oopperaan nähden oli kuoron sekä englanninkielen käyttö. Niiden esitykset olivat Messiasta lukuun ottamatta teattereissa, joskin varsinaista näyttämöllistä toimintaa niihin ei kuulunut, ja väliajoilla Handel viihdytti yleisöä improvisoimalla urkukonserttoja – yhdistelmästä tuli tavattoman suosittu.
Englannin käyttö oli mieleen yleisölle samoin kuin vanhatestamentilliset, erityisesti apokryfi-kirjoista (jotka englantilaiset hartaana väkenä tunsivat hyvin) otetut aiheet, joiden avulla päästiin oopperoiden älyttömiksi koetuista juonista. Oratorioilla oli vahvasti yhteisöllinen rooli jo kuoron käytön vuoksi: kuorolla on sekä kuvaileva että osallistuva rooli, eritoten oratorioissa Israel Egyptissä ja Salomon.
Saul, Israel Egyptissä, Simson, Judas Makkabealainen ja Joosua sopivat erinomaisesti aihevalinnoiksi, sillä englantilaiset samaistuivat Israelin kansaan ja sen sankareihin – olihan protestanttinen Englanti 1700-luvulla laajeneva imperialistinen suurvalta.
Oratoriot ovat pikemminkin teatteri- kuin kirkkokappaleita toisin kuin esimerkiksi Bachin passiot, eivätkä kaikki aiheet ole edes kirkollisia: Semele (1744) ja Hercules (1745) ovat mytologisia, The Triumph of Time and Truth (1757) on allegorinen.
Handel sävelsi yhteensä 31 oratoriota: keskeisimpiä ovat Messiah (“Messias”, 1742), Samson (“Simson”, 1743), Judas Maccabeus (1746), Joshua (“Joosua”, 1748), Solomon (“Salomon”, 1749) ja Jephta (“Jefta”, 1752).
Israel Egyptissä
Israel Egyptissä (Exodus 15; Lontoo, 1739) on varsinainen kuoro-oratorio, jossa englantilaisten ei ollut vaikea samaistua israelilaisten kohtaloihin. Tässä Handel käyttää kuoroa hienosti kuvaileviin tarkoituksiin sekä harmonian että dynamiikan ja tekstuurin keinoin. Seuraavassa I osan lopusta tyypillinen, taiten sävelletty kuoronumero:
Juudas Makkabealainen
Handelin ehkä tunnetuimman oratoriosävelmän sisältävä Juudas Makkabealainen (Vanhan testamentin apokryfisten Makkabealaiskirjojen mukaan Thomas Morell; Lontoo 1747) liittyy Englannin politiikkaan. Handel sävelsi teoksen (heinä–elokuussa 1746) Chamberlainin herttuan Cullodenin taistelussa (16.4.1746) saaman voiton kunniaksi, kun tämä oli lopullisesti kukistanut Skotlannissa kapinoivat Stuartit. Siten sävelmässä “Riemuitse tytär Siion” on jälkikäteen ajateltuna tiettyä ironiaa, kun sitä on pidetty viattomana koululauluna, eikä jää epäilystä, kuka on tekstin mainitsema “voittoisa sankari”, alun pitäen toki Vanhan testamentin nimisankari:
ACT THREE.
Chorus. Israelitish youths
See, the conquering hero comes!
Sound the trumpets, beat the drums.
Sports prepare, the laurel bring,
songs of triumph to him sing.
Duet. Isrealitish virgins
See the godlike youth advance!
Breathe the flutes, and lead the dance;
Myrtle wreaths, and roses twine,
to deck the hero’s brow divine.
Chorus. Israelites
See, the conquering hero comes!
Sound the trumpets, beat the drums.
Sports prepare, the laurel bring,
songs of triumph to him sing.
Salomon
Salomonin hahmo Vanhassa testamentissa on toki kaikkein kuninkaallisin tuhansine vaimoineen, suureellisine temppeleineen ja viisaine tuomioineen, ja häntä voi verrata keneen tahansa itämaiseen suureen hallitsijaan. Ei olekaan ihme, että Handel laati Salomon-oratoriossaan (Thomas Morell Kuningasten kirjan mukaan; Lontoo 1749) valtavia kuorokohtauksia. Siitä sekä Handelin täysverisestä italialaisesta tyylistä saa heti esimakua oratorion avaavassa kuorokohtauksessa:
ACT I. Scene I
Solomon, Zadok, Priests and Israelites
Chorus of the Priests
Your harps and cymbals sound
To great Jehovah‘s praise;
Unto the Lord of Hosts
Your willing voices raise.
Jos oratorion avauskuorossa Handel käyttää homofonis-polyfonista sekatekniikkaa, kohta sen jälkeen tulevassa toisessa kuorossa nämä tekniikat on eroteltu siten, että toisen kuoron alku on silkkaa sointusatsia, kun taas toinen jakso perustuu imitaatiolle ja siten “oikealle” fuuga-tekniikalle:
Chorus of the Priests
With pious heart, and holy tongue,
Resound your Maker‘s name,
Till distant nations catch the song,
And glow with holy flame.
Oratorion eräs kohokohta on Saaban kuningattaren saapuminen III näytöksen alussa ja sitä kuvaava sinfonia:
Muuta musiikkia
Handel sävelsi lisäksi urkukonserttoja ym. konserttoja, cembalosarjoja, soolo- ja triosonaatteja. Urkukonserttoja opus 4 kuultiin pääosin oratorio- ja muiden teosten esitysten yhteydessä: näihin sävellyksiin kuuluvat ainakin oratoriot Ester, Debora ja Athalia sekä oodi Aleksanterin juhla.
Alexander’s Feast -oodin (1736) Handel sävelsi sovitukseen John Drydenin samannimisestä libretosta Alexander’s Feast, or Power of Music (1697), jonka oli sävelittänyt alun perin Jeremiah Clarke (hänen partituurinsa on kadonnut). Handelin oodin yhteydessä kuultiin peräti kolme konserttoa: alussa numerona 4 kuultiin harppukonsertto, jossa Aleksanterin huippumuusikko Timoteus soitti lyyraa. Handel muokkasi tämän myöhemmin urkukonsertoksi op. 4/6, jossa yhä kuuluu kaikuja konserton alkuperäisestä versiosta; osat ovat Andante allegro–Larghetto.Adagio–Allegro moderato:
Aleksanterin juhlassa kuultiin ennen päätöskuoroa myös oikea urkukonsertto, josta tuli op. 4/1, sekä molempien näytösten välissä concerto grosso, joka luonnollisesti sai nimen Concerto grosso C, “Alexander’s Feast”; sen osat ovat Allegro–Largo–Allegro–Andante, non presto:
Kuusi concerto grossoa op. 3 (julkaistu 1734, sävelletty 1715–23) ja 12 concerto grossoa op. 6 (1739) italialaisen mallin mukaan ovat keskeisiä orkesteriteoksia: opus 3 sisältää kirkkosonaatteja, kun taas opus 6 koostuu pääosin kamarisonaateista. Tunnetuimmat orkesterisävellykset ovat kuitenkin ranskalaisen orkesterisarjan muottiin puetut, ulkoilmakäyttöön tarkoitetut Water Music (“Vesimusiikki”, 1717) sekä Music for the Royal Fireworks (“Kuninkaallinen ilotulitusmusiikki,” 1749), joka oli alun perin tarkoitettu isolle puhallinorkesterille. Ilotulitusmusiikin osat ovat Overture–Bourrée–La paix–La rejouissance–Menuet I–Menuet II. Tässä sarjan riemukkain osa, La rejouissance (“Riemu”):
Handelin merkitys
Handel oli säveltäjänä ennen kaikkea dramaatikko, jota Beethoven ihail! ja jota Mozart sovitti (viimeisten sinfonioiden suuret fanfaarieleet!), ja piktorialisti (= kuvaaja). Tyyli on yksinkertaisempaa ja homofonisempaa kuin Bachilla, mikä ei tarkoita sitä, etteikö Handel olisi hallinnut kontrapunktin.
Hän lainasi ja “varasti” itseltään ja muilta säveltäjiltä jatkuvasti (kuten Bachkin!): hänellä on useita pasticcio-oopperoita, missä ei ole sinänsä mitään pahaa, sillä tuotantokyvyn vaatimukset olivat tuolloin melkoiset ja lopputuloshan aina ratkaisee.
Handel oli kuoron mestari, joka painotti melodiaa ja harmoniaa kontrapunktin sijaan. Musiikin kuvallisuus ennakoi paikoin jopa romantiikkaa. Keskiluokkaan turvaaminen oli merkittävää musiikkisosiologisesti.