Yleisessä merkityksessä tonaalisuus tarkoittaa kaikkea hierarkkisesti järjestyneihin sävelikköihin pohjautuvaa musiikkia. Tällöin sävelikön, asteikon, jäsenet voivat saada erilaisia funktioita, ja useimmiten jokin sävel saa muita tärkeämmän, perussävelen roolin.
Useimmiten tonaalisuudella tarkoitetaan Euroopassa 1600-luvun alussa vakiintunutta duuri- ja molliasteikkoihin perustuvaa säveljärjestelmää. Tonaalinen harmonia perustuu asteikon I ja V asteille muodostettujen kolmisointujen väliseen jännitteeseen (toonika ja dominantti).
Duuri- ja mollisävellajit ankkuroituvat asteikon ensimmäiseen säveleen eli perussäveleen. Muihin diatonisiin asteikkoihin verrattuina nimenomaan tonaalisille asteikoille on tunnusomaista johtosävel, asteikon VII sävel, joka on puoliaskeleen perussävelen alapuolella ja jolla on pyrkimys johtaa perussäveleen (tästä nimi). Duuriasteikoille ovat ominaisia suuret terssit ja sekstit perussävelen ja asteikon kolmannen sekä kuudennen sävelen välillä, mollissa vastaavat intervallit ovat laadultaan pieniä. Asteikon IV ja V asteiden sävelet muodostavat puhtaat kvartin ja kvintin perussävelen kanssa sekä duurissa että mollissa.
Tonaalisen harmonian perustana ovat terssirakenteiset kolmisoinnut; nelisoinnut ja laajemmat sointumuodot ovat niin ikään terssirakenteisia. Toinen tärkeä tekijä on kvinttisuhteinen toonika-dominanttijännite, joka on perusrakenne paitsi kadensseissa, myös kokonaisen sävellyksen sävellajisuhteissa. Muut tärkeät sävellajisuhteet ovat muunnosmolli ja -duuri, saman perussävelen omaavat duuri ja molli sekä rinnakkaissävellajit, saman sävelikön sisältävät duuri- ja mollisävellajit.
Harmonian sointi-ihanne on konsonoivan kolmisointuinen: sointuihin kuulumattomina hajasävelinäkin esiintyessään dissonanssit puretaan aina konsonansseihin. Romantiikan myötä erilaiset septimi- ja noonisoinnut sekä kromaattiset muunnesoinnut tulivat suosituiksi, mutta laajentuneesta sointuvalikoimasta huolimatta harmonia taidemusiikissa pohjautui samoihin periaatteisiin aina 1900-luvun alkupuolelle saakka.
1900-luvun tonaalisia tai neotonaalisia suuntauksia ovat mm. neoklassismi, minimalismi, eräät postmodernismin ilmentymät sekä uusromantiikka. Rock ja muu kevyt musiikki nojaa vankasti tonaalisuuteen.