Postmodernismilla (= ”modernin jälkeen” tullut) tarkoitetaan historiaan reflektiivisesti – pohdiskelevasti, heijastelevasti – tai ironisesti suhtautuvaa, eri ikäisiä ja tyylisiä elementtejä vapaasti yhdistelevää taide- ja kulttuurivirtausta. Postmodernia asennetta luonnehtii kehitysuskon ja päämäärähakuisuuden (teleologisuuden) puute: se hylkää historian ”suuret kertomukset”.
Pois puhdasoppisuudesta
Varsinkin saksalaisen kulttuuripiirin taidemusiikkikäsitystä on vuosisadallamme hallinnut usko jatkuvaan kehitykseen ja musiikillisen materiaalin läpikotaiseen historiallisuuteen. 1950-luvun sarjallisuus suhtautui säveltämiseen jonkinlaisena tieteenä, jossa uusien yksittäisten sävellysten tehtävänä oli demonstroida materiaalin kulloinenkin kehityspiste.
Mutkikas konstruktiivinen musiikki synnytti 1960-luvulla valtaisan joukon erilaisia reaktioita ja seurausilmiöitä kuten tekstuuripintojen musiikin, aleatorisen musiikin, vapaan improvisaation ja happeningin. Uutta epädogmaattista, pluralistista aikakautta heijastavat eritoten kollaasit ja sellaiset sitaatteja hyödyntävät teokset, joissa uuden sävelkielen oheen tai päälle on tuotu vanhaa (tonaalista) tai vanhaan tyyliin sävellettyä musiikkia tai esim. viihdemusiikkia.
Eri tyylien sekoittaminen
1970-luvulta lähtien on nimitetty postmoderniksi taidetta, jossa ei pyritä tyylilliseen yhtenäisyyteen vaan yhdistellään erilaisia musiikkeja keskenään. Säveltäjät ovat menetelleet tällä tavoin erilaisista syistä. On synnytetty yllätystehoja, viittauksia teoksen ja sen välittömän kontekstin ulkopuolelle, näytetty tuttuja asioita oudossa valossa, vieraannutettu tai vääristetty. Postmodernia on juuri tämä reflektoiva, toisinaan ironinen tai parodinen suhtautuminen (musiikin)historiaan.
Tonaalisuuden paluu
Väljemmin määriteltynä postmodernia on ”vanhanaikaisen” aineksen käyttäminen ”nykyaikaisen” joukossa, esimerkiksi kolmisointujen tai tonaalisten tyylilainojen käyttö atonaalisessa yhteydessä ei niinkään historiallisten viittausten vaan ilmaisun ja dramaturgian vuoksi, laajemman tunneskaalan aikaansaamiseksi (esim. amerikkalainen George Rochberg, jolle tonaalisuuden ja atonaalisuuden vastakohta-asetelmasta on tullut ikään kuin tonaalisen kauden duuri-molli-kontrastin uusi vastine).
Tyylikentän ääripäässä on sitten musiikki, jossa tonaaliset elementit eivät ole enää maustamassa nykymusiikin tekniikoita vaan päinvastoin tämän vuosisadan keinot maustavat täysin tonaalista sävelkieltä. Amerikkalaisen David Del Tredicin 1980-luvulla säveltämän orkesterimusiikin voi äkkikuulemalta sekoittaa Richard Straussin tai muiden myöhäisromantikkojen luomuksiin, mutta kun kuuntelee pidempään tai tarkemmin, huomaa yhtä ja toista asiaankuulumatonta. Nimitys uusromantiikka sopii parhaiten juuri tähän varsinkin Yhdysvalloissa tavattavaan musiikkiin.
Pluralismin aika
Uusromantiikka-nimitystä on iskusanojen Neue Schönheit ohella käytetty myös 1970-luvulla esiin nousseiden saksalaissäveltäjien (mm. Dieter Müller-Siemens ja Wolfgang Rihm) tyylistä, mutta näiden sävellyksistä useimmat ovat pikemminkin uusekspressionistisia. Joka tapauksessa näissä suunnissa korostetaan välitöntä tunneilmaisua romanttis-ekspressionistisen perinteen mukaisesti. Se, että tällaiset uustyylit ovat elinvoimaisia, todistaa osaltaan 1900-luvun lopun olevan pluralistista aikaa, jossa mitään musiikin kehityksen kärkeä tai edes valtavirtaa ei liene osoitettavissa.
Myös monet musiikinlajien väliset aidat ovat kaatuneet, ja musiikki, joka pyrkii murtamaan korkea- ja populaarikulttuurin väliset rajan (cross-over), on sekin hengeltään postmodernia. Ja vaikka suurikaan osa 1900-luvun lopulla sävelletystä taidemusiikista ei olisi itsessään tyylillisesti ”postmodernia”, musiikkikulttuuri on postmoderni.
Kuuntele
- John Corigliano: Sinfonia nro 1 (1991)
- John Adams: Naive and Sentimental Music (1999)
Suomessa
- Kalevi Aho: 9. sinfonia (1993-94)
- Kimmo Hakola: Klarinettikvintetto (1997)
- Mikko Heiniö: Possible Worlds, a Symphony (1987)
- Einojuhani Rautavaara: 7. Sinfonia Angel of Light (1994)
- Juhani Nuorvala: 2. jousikvartetto (1997)