Poliittinen säveltäjä
Vincent d’Indy (1851–1931) oli paitsi eräs merkittävimpiä 1900-luvun vaihteen ranskalaissäveltäjiä sekä pedagogeja opettajana ja oppikirjallisuuden tuottajana myös keskeinen poliittinen vaikuttaja maansa musiikkielämässä. Hän oli tasavaltaisessa Ranskassa yhä vannoutunut monarkisti, katolilainen, nationalisti, antisemitisti ja antisosialisti sekä edusti esifasistista asennoitumista. Hän oli Wagneria seuraten sitä mieltä, ettei juurettomat juutalaiset voineet luoda oikeaa musiikkia, vaan olivat siinä jäljittelijöitä. Hän kuului Dreyfusin tapauksen yhteydessä anti-dreyfusilaiseen ”Isänmaalliseen ranskalaiseen liittoon” (Ligue de la patrie française), jonka jäseniä olivat myös mm. Degas, Renoir ja Verne. Mielipiteistään huolimatta hänellä oli juutalaisia sävellysoppilaita ja Schola cantorumissa opetti cembaloa Puolan juutalainen Wanda Landowska.
Varhainen orkesterituotanto
D’Indyn orkesterituotanto on varsin laaja ja käsittää viisi sinfoniaa, joista yksi jäi julkaisematta, lisänimellinen sinfonia Jean Hundaye op. 5 (1874–75) ja eräs toinen on orkesterille ja piano-obligatolle: Symphonie sur un chant montagnard français (Symphonie cévenole) für Klavier und Orchester op. 25 (1886). Lisäksi hänellä on liki 20 vapaata orkesteriteosta. Ensimmäinen d’Indyn valmistunut orkesteriteos muutaman julkaisemattomaksi (Sinfonia nro 1, Symphonie italienne, 1870–72) tai keskeneräiseksi jääneen projektin jälkeen on La Forêt enchantée (”Lumottu metsä”, 1878), joka on “sinfoninen legenda” Uhlandin mukaan.
Wallenstein-trilogia
Suurtyö oli kolmen “sinfonisen alkusoiton” sarja Wallenstein (1870–81) Schillerin mukaan ja se kuvaa böömiläistä herttuaa ja sotapäällikköä, jolla oli merkittävä rooli keisarillis-katolisen armeijan taisteluissa protestantteja vastaan – kunnes hänet murhautettiin 1634 kesken sodan juonittelujen seurauksena. Trilogian osat ovat Le camp (”Leiri”), Les piccolomini (1873), myöhemmin uudelleennimettynä Max et Thècla (1881), joka kuvaa Wallensteinin tyttären ja Max-sotilaan välistä rakkautta, ja La mort de Wallenstein (”Wallensteinin kuolema”). Sarja on musiikillisesti yhtenäinen mm. johtoaiheiden käytön avulla: nimihenkilöllä on Wagnerin Ringin “Siegfried-aiheen” kaltainen teema, Maxilla ja Thèclalla on romanttistyyliset aiheet ja avausosa käynnistyy Ringin “taonta-aiheella”.
Nimihenkilön johtoaiheen eräs esiintymä avausosassa:
Keskiosa kuvaa tuomittujen nuorten rakastavaisten surua ja kohtaloa. Päätösosa alkaa vaikuttavalla d- ja f-mollisointujen moninkertaisella vuorottelulla ja ”Wallenstein-aiheella”,
ja ”Wallenstein-aihe” palaa vielä osan lopussa pontevasti.
Vuorisinfonia
Symphonie sur un chant montagnard français G, op. 25 (”Sinfonia ranskalaisesta vuoristolaulusta” / ”Vuorisinfonia”, 1886) tai Symphonie cévenole perustuu joonis-aioliseen teemaan, joka on aito paimenlaulu säveltäjän kotiseudulta Cévennes-vuoristosta. d’Indy puhuu suhteestaan vuoristoseutuun samalla hartaudella kuin Sibelius suomalaiseen luontoon. Musiikki on raikasta ja tarttuvaa sekä solistisesti loistokasta. Sinfonia toteuttaa Berliozin Harold-sinfonian idean eli se on Berliozin jälkeläinen teematransformaatiossaan: hidas avaus- ja samalla kiintoaihe (Assez lent)
toistuu nopeutettuna (Modérément animé) ensin orkesterissa ja sitten pianossa (harj.kirjain C).
Hitaassa osassa aihe esiintyy hieman verhotussa muodossa avauksessa (Assez modéré) sekä myöhemminkin (1er Mouvement) ja sen katkelmia kuullaan orkesterissa osan kuluessa, loppupuolella nostalgisessa muodossa käyrätorvissa (Modéré).
Finaalin alku (Animé) esittelee aiheen heti hauskan reperkusiivisessa ja ilottelevassa muodossa osassa, joka liittyy kyläjuhlakarakteristiikkaan. Sinfonia on ensimmäinen esimerkki d’Indyn hienosta, “impressionismia” lähenevästä väriaistista ja orkesterinkäsittelystä, jossa piano sulautuu osaksi orkesterikudosta.
Tableaux de voyage, “6 pièces pour orchestre”, op. 36 (”Matkakuvia, 6 orkesterikappaletta”, 1889 / ork. 1892) käsittää orkestroituja pianokappaleita (op. 33/1, 2, 5, 4, 6, 13) matkalta Bayreuthiin Schwarzwaldin, Baijerin ja Tirolin halki osinaan Préambule, En marche (Kulkemassa), Le glas (Sielunkellot), Lac vert (Vihreä järvi), La poste (Kyytiasema) ja Rêve (Unelma).
Istar
Babylonian suuren jumalattaren Astarten patsas, 200-l eaa. (Louvre).
Muista orkesteriteoksista Istar (”Astarte”, 1896) on alalajiltaan “sinfoninen variaatio” ja Souvenirs (”Muistoja”, 1906) on “runoelma”. Istar on d’Indyn vahvimpia teoksia ja sikäli jännittävä muunnelmateos, että sen teema paljastuu vasta lopussa muunnelmien jälkeen, mikä liittyy sävellyksen aiheeseen: Istar eli Astarte oli assyrialaisessa mytologiassa sodan ja rakkauden jumalatar, jonka täytyi läpäistä seitsemän vartioitua porttia päästäkseen kuolleiden valtakuntaan. Sävellyksen ideassa voi nähdä yhtymäkohdan Straussin Salomeen, jossa niin ikään on kuuluisa ”Seitsemän hunnun tanssi”.
Tarina ja siitä kertova d’Indyn siteeraama runo on peräisin Izdubar-eepoksesta, sen kuudennesta laulusta. Jotta Istar pääsisi eteenpäin ja saavuttaisi tavoitteensa hänen täytyi luovuttaa jokaisella portilla pantiksi jokin koru tai vaatekappale; vasta kun viimeinenkin huntu on luovutettu, soi teoksen teema, joka juhlistaa Istarin puhtautta ja hänen tehtävänsä päättymistä. Runo päättyy säkeisiin: ”Istar, Sin’in tytär, on astunut muuttumattoman maahan,/hän on saanut ja ottanut vastaan Elämän Vedet./Hän on tuonut ihmeelliset Vedet/ja siten, ennen kaikkea, hän on vapauttanut/ELÄMÄN POJAN, nuoren rakastettunsa.”
Kypsän kauden teokset
Toinen sinfonia
Sinfonia nro 2, op. 57, B (1902–03) on laaja neliosainen teos, joka on syklisen muodon aiempaa pidemmälle viety toteutus, logiikassaan ja järjestyksessään tekijänsä sävelajattelun komplisoiduin ilmentymä. Sinfonialle ei ole olemassa ohjelmaa, mutta d’Indyn oppilaat puhuivat siitä “henkisen ja filosofisen taistelun kuvaajana”. Dukas’n mukaan ”suunnitelma teokselle, joka on persoonallisen, vapaasti suurten mestareiden perinnön tulkitsemiseen perustuvan itsekurin / oppineisuuden (discipline) tulos, nousee ainutlaatuisesti sen erityisestä logiikasta.”
Logiikka syntyy siitä, että musiikin kehitys kasvaa “johtoteemoista” (thèmès générateours), joiden rytmiset ja melodiset muunnokset yhdistyvät kunkin osan omiin teemoihin; ainekset tuottavat synteesin finaalissa. Rousselin mukaan “johtoteemat” muodostavat “kiinteän perustan” (base solide) musiikilliselle kehitykselle.
Sinfonian hitaassa johdannossa esiintyy kaksi motiivia, mottoa, elementtiä tai periaatetta, matala ja kromaattinen, tritonuksen sisältävä (b-des/c–e) aihe (epäilys, ahdistus?), jonka soittavat matalat jouset ja harppu sekä hyppyjä – alaspäinen kvartti, ylöspäinen septimi – sisältävä huilujen aihe (uskonnollinen valaistuminen/pyrkimys voittoon?), jotka muodostavat sinfonian perustan: niiden elementit palvelevat lähtökohtina eri osien teemojen keksimiseen; sinfonian teemat muodostavat joustavan ja lujan kudoksen läpi teoksen ja johdattavat kuulijan majesteettiseen finaaliin. Kyse on sikäli järkähtämättömän varmasti muotoillusta sinfoniasta, jonka suhderikkaus on poikkeuksellista lajin historiassa. Kyse on kenties d’Indyn merkittävimmästä teoksesta ja panoksesta lajin kehitykselle.
Jos ensiosan nopean vaiheen (Très vif) soolokäyrätorven teema edustaa jälkimmäistä periaatetta,
sivuteema (harj.nro 8) esittelee jo ensimmäisen synteesin kahdesta elementistä.
Kehittelyjaksossa motto esiintyy trumpetissa (19+3) juuri ennen kertausjakson alkua (Mouvt initial, 21+9):
Avausosan koodassa kaksi periaatetta yhdistävä mottoteema esiintyy kaikessa komeudessaan:
Hidas osa esittelee intohimoisesti laulavan melodian, joka muodostaa hieman, mutta vain vähän uudenlaisen elementtien yhdistelmän.
Sille vastakohdan luo marssimainen Plus animé -teema (36), joka samalla tuo toisen osatyypin osan sisälle. 
Sinfonian alun avauselementti ilmaantuu osan keskelle (37) himena muuntuneena idée fixenä.
Scherzon on intermezzo kahden trion kera ja alkaa Modéré-johdannolla.
Très animé -keskijaksossa puhaltimet esittävät ensimmäisen mottomotiivin jäntevän version (51-3).
Finaali käynnistyy molempien elementtien paluulla: johdannon Lent-tempossa kuullaan kromaattinen elementti ja uudessa tempossa Modérément lent septimihypyn sisältävä toinen moton elementti.
Osa-aiheet muodostavat jatkossa fuugan (Modéré et solennel), joka huipentuu sinfonian mottoon (65+6).
5/4-tahtilajissa oleva scherzomainen vaihe osoittautuu finaalin päävaiheeksi ja -liiketyypiksi (Assez vif) ja siihen yhdistyy hitaan osan marssikarakteri (72).
Sinfonian julistava ja voittoisa päätösvaihe alkaa koraalilla Lent et largement chanté -tempossa, joka tuo samalla mottoaiheet B-duurin sisälle.
Kesäpäivä vuoristossa
Jour d’été à la montagne op. 61 (”Kesäpäivä vuoristossa”, 1905) on lajiltaan “sinfoninen triptyykki”, jonka osat ovat Aurore, Jour ja Soir. d’Indyn teos on musiikillisen “impressionismin” hieno ilmentymä: ajan, paikan, värin, liikkeen ja atmosfäärin tuottamien “vaikutelmien” kirjaamista ja ilmausta. Se tuo mieleen toisen “sinfonisen triptyykin”, Debussyn samanaikaisen La Merin (1905), jonka merellisyydelle Kesäpäivä vuoristossa muodostaa kiehtovan vastinteoksen metsä- ja vuoriaihepiirissään ja -miljöössään. d’Indyn orkesterinkäyttö on teoksessa ajan edistyksellisintä Debussyn, Straussin ja Mahlerin ohella.
Säveltäjä kertoi teoksen pohjalla olevasta kokemuksestaan: ”Nämä ovat vaikutelmia (des impressions) vuorestani, kesäpäivän kolmesta hetkestä. Aamunkoitto (auringonnousu pilvettömällä taivaalla), Päivä (haaveilua männyn oksilla, samalla kun alhaalta tieltä kuuluu laulua), Ilta (paluu asuinpaikkaan auringon viime säteiden kullatessa mäntyjen latvat, ja sitten yö) … Olen pannut teokseen koko vuoristolaissydämeni.”
Sävellyksen osiin liittyvät vielä pitkähköt tekstikatkelmat Roger de Pampelonnen proosarunokokoelmasta Les Heures de la Montagne (”Vuoren hetket / ajat”), jonka kieli on ylevän haltioitunutta ja runollista, hieman Lamartinen ja Sénancourin tapaan.
Avausosa muodostaa hämmästyttävän rinnakkaistapauksen Sibeliuksen neljännen sinfonian, joka on myös ”Vuorisinfonia” (!), kolmannelle osalle sekä teeman nousemisen suhteen että intervallisesti (kvartteja sekuntien erottamina). On mahdollista, että Sibelius kuuli d’Indyn teoksen Lontoossa maaliskuussa 1909. Joka tapauksessa Kajanus johti Aurore-osan 16.3.1908 Helsingissä, ja jollei Sibelius olisikaan ollut konsertissa, hänellä oli partituuri käytettävissään.
Aurore-osassa pääteema kehkeytyy vähitellen lyhyistä avauksista, niin että se nousee huipentavaan ff-tehoon ensi kertaa Assez lent -vaiheessa (t. 98-), jossa sen esittää alttoviulujen tukema trumpetti puupuhaltimien, harppujen, pianon ja ensiviulujen sointuarpeggioiden taustaa vastaan. Lopuksi sen esittävät trumpettien tukemat jouset kontrabassoja lukuun ottamatta (t. 125; harj.nro 12).
Toisen osan alussa avausosan pääteema palaa sooloviulun muistumana (13+3). Sinfoniassa on lisäksi vielä erillinen idée fixe (ensiosan tahdit 70-, 137- ja 139-), joka esiintyy toisessa osassa (14, 36-2). Osan keskelle ilmaantuu tanssillinen Très vif -keskeytys (17), joka palaa sitkeästi (21), ja vielä toinenkin scherzomainen Très animé -karakteri (30-4), ennen kuin avausjakso kertautuu (34). Eli osa on jälleen innovatorinen: rondomainen muoto kahden eri nopean ja kontrastoivan vaiheen kera, joista ensimmäisen keskeyttää pääjakson lyhyt ilmaantuminen sen sisälle.
Viimeisen osan pääteeman muodostaa teoksen idée fixe. Alkupuolella esiintyy tilanteita (40), jotka ovat kuin suoraan Sibeliuksen neljännen sinfonian kolmannesta, Il tempo largo -osasta!
Osassa ilmaantuva gregoriaaninen sävelmä (Un peu moins animé; 41+9, 47) viittaa Marian taivaaseenastumisen päivään. Jousiorkesterin esittämä idée fixe (Très lent; 51+16) sulkee teoksen ennen lopun avaruudelliseksi levittäytyvää tekstuuria, jossa kuullaan äärirekistereiden esittämä unisonolinja teoksen avausosan alkuun liittyen.
Pieni sotasinfonia
Sinfonia brevis De bello gallico (”Pieni sinfonia Gallian sodasta”, 1916–18) on kannanottoteos, jossa d’Indy halusi ranskalaistaa ja pelastaa sinfonialajin. Se kuvaa ranskalaissotilaita saksalaisia vastaan taistelevina sankareina, Marnen taistelun mobilisaatiota, sotilaiden parakkilauluja jne. Sikäli kyse on konkreettisesta, “viestin” sisältävästä sinfoniasta. Sen jälkeisissä viimeisissä vapaissa orkesterirunoelmissaan d’Indy on “musiikki-impressionismin” keskeisiä edustajia.
Sinfonian avausosassa tehdään melko pian selväksi mistä on kysymys:
Toinen osa kuvaa ranskalaisten huoletonta maalaiselämää tansseineen:
Finaalissa pontevan sotaisuuden
taltuttaa Pyhän Mikaelin hymni
ja siitä tehdään myös päätöksen voitonvarma lunastusteema: d’Indy oli vannoutunut katolinen ja monarkisti – eli kyse on samalla patrioottis-uskonnollisesta tunnustussinfoniasta:
Viimeiset orkesterirunoelmat
Rantojen runoelma
Poème des rivages op. 77 (”Rantojen runoelma”, 1919–21) on “sinfoninen sarja”. Säveltäjän toinen vaimo oli eräs tämän meren runoelman inspiroinut tekijä: säveltäjän elämän onnellinen ja aurinkoinen aika Välimerellä, myöhemmin omassa villassa, näkyy musiikin keveässä tyylissä. Teos merkitsee selänkääntöä romantiikalle rakenteen selkeyttämisen ja orkestraation karsimisen suhteen; sitä hallitsee ilmavampi paletti kuten on asianlaita monilla maalareillakin loppuiällään – sekä myös Ravelilla ja Debussyllä. Teoksessa on neljä osaa.
Calme et lumière (”Rauha ja valo. Agay[n lahti] Välimeri). Katse suuntautuu vuorotellen mereen ja taivaaseen. Otsakkeesta huolimatta musiikissa on myös energisiä nousu(aalto)ja.
La joie du bleu profonde (”Syvän sinisen ilo. Mallorcan Miramar, Välimeri”) on intohimoista ja samalla d’Indyn ”impressionismia”, ja keskivaiheilla kuullaan myös lievää espanjalaisväritystä.
Horizons verts (”Vihreitä horisontteja. Falconara, Adrian merenranta”). Osa kuvaa matkantekoa pienellä junalla ja näkymiä siltä, hieman runollisemmin kuin myöhemmin Honegger teoksessaan Pacific 231. Osa sisältää myös kokosävelistä väritystä.
Le mystère de l’océan (”Valtameren salaisuus. Suuri ranta. Gascognen [Biskaijan] lahti”). Osa alkaa tummasävyisesti ja sisältää alttosaksofonisoolon (katkelmasta puuttuvat edellisen tahdin sävelet f#2–g2–f#2) ennen luontotapahtumaa eli myrsyn puhkeamista. Osan lopussa alun rauha palaa.
Diptyque méditerranéen op. 28 (”Välimerellinen diptyykki”, 1925–26) oli alkuperäiseltä otsakkeeltaan ”Aamu ja ilta merellä”. Osat ovat ”Aamuaurinko” ja ”Ilta-aurinko”. Teos on uskonnollisen ja pittoreskin yhdistelmä, jossa täsmällinen kuvaus ja mystinen juhlavuus vuorottelevat kristillisen panteismin hengessä.
Lähteet ja kirjallisuus
Cooper, Martin 1951. French Music. From the death of Berlioz to the death of Fauré. London etc.: Oxford University Press.
Debussy, Claude 1987 [1903]: Monsieur Croche et autres écrits. Gallimard.
Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle 2003, toim. Joël-Marie Fauquet. Fayard.
Ferey, MathiFerey, Mathieu & Benoît Menut 2005. Joseph-Guy Ropartz ou Le pays inaccesible. Editions Papillon mélophiles.
French Music, Culture, and National Identity, 1870–1939, toim. Barbara L. Kelly 2008. University of Rochester Press.
Fulcher, Jane F. 1995. ”The Preparation for Vichy: Anti-Semitism in French Musical Culture between the Two World Wars”, The Musical Quarterly, Vol. 79, No. 3 (Autumn, 1995), s. 458–475.
––– 1999. French Cultural Politics & Music. From the Dreyfus Affair to the First World War. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2005. The Composer as Intellectual. Music and Ideology in France 1914–1940. Oxford University Press.
Hill, Edward Burlingame 1969 [1924]. Modern French Music. New York: Da Capo Press.
Johnson, James H 1982–1983. ”Antisemitism and Music in Nineteenth-Century France”, Musica judaica Vol. 5, No. 1, s. 79–96.
Jost, Peter 1994. “Die französische Symphonie im 20. Jahrhundert”. Die Musikforschung, 47 (2).
Lamy, Fernand 1948. J. Guy Ropartz. L’homme et l’oeuvre. Durand.
Musiciens de France. La Generation des grands symphonistes 1979. Paris: La Revue musicale. Éditions Richard-Masse.
Franck, and Their Followers”. The Nineteenth-Century Symphony, toim. D. Kern Holoman. New York: Schirmer Books.
Pasler, Jann 2009. Composing the Citizen. Music as Public Utility in Third Republic France. Berkeley & Los Angeles & London: University of California Press.
Perret, Simon-Pierre & Halbreich, Harry 2001. Albéric Magnard. Fayard.
Thomson, Andrew 1996. Vincent d’Indy and His World. Oxford: Clarendon Press.
Vincent d’Indy et son temps, toim. Manuela Schwartz & Myriam Chimènes 2006. Mardaga.
Vincent d’Indy 2001. Ma Vie. Journal de jeunesse. Correspondance familiale et intime 1851–1931. Paris: Séguier.
Wallace, Leon 1950. Vincent d’Indy, 2 vols. Paris: Editions Albin Michel.