Muunnelmamuoto oli erityisesti espanjalaisen ja englantilaisen myöhäisrenessanssin jatkoa kolmine alalajeineen, jotka määritteli jo melkein kaikki Diego Ortiz traktaatissaan Tratado de glosas (“Ornamentaatio-opas gambistille”, 1553):
1) cembalisti soittaa sointuja, joiden päällä gambisti improvisoi vapaasti (on vapaan improvisaation ja chaconnen yhdistelmää);
2) improvisaatio cantus firmuksen (hengellinen tai maallinen sävelmä) päällä;
3) tunnetun moniäänisen laulun, motetin, chansonin tai madrigaalin solistinen koristelu niin, että pääosan stemmoista soittaa cembalisti.
ESPANJA
Narváezin luuttukirja (1538) on ensimmäinen julkaisu, jossa on muunnelmateoksia, diferencias: mm. Diferencias sobre Guárdame las vacas (“Muunnelmia laulusta Vartioi lehmiä”), joka on espanjalainen, italialaiseen romanesca-bassoon perustuva kansanlaulu. Diferencias sobre el Conde Claros (“Muunelmia laulusta Claroksen kreivi”) seikkailee basso ostinaton, melodiavariaation ja harmoniamallin hyödyntämisen välimaastossa.
Valderrábanon luuttukokoelmassa (1547) on Pavana con diferencia, joka on folian edeltäjä. Valderrábano kirjoitti lisäksi kaksi sarjaa Diferencias sobre el Conde Claros, joissa on 46 ja 72 variaatiota.
Cabezon on eräs varhaisimpia variaatiolajin edustajia (n. 1550–). Hän teki yhdeksän sarjaa diferencias, joissa yhdistyvät ornamentaatio- ja cantus firmus -variaatiotekniikat. Teoksia ovat mm. Diferencias sobre las vacas, Diferencias sobre el canto de Cavallero (“Muunnelmia ritarin laulusta”) ja La Pavana Italiana.
ENGLANTI
Englantilaiset virginalistit suosivat erityisesti variaatiomuotoa: he käyttivät lyhyitä, useimmiten harmonisia ostinatoja, joiden päälle sommiteltiin variaatioita ja joiden tärkein muoto oli ground. Lisäksi tehstiin muunnelmia suosituista lauluista: The Woods so wilde, Walsingham, The Maidens Song, Goe from my Window jne.
Laulumuunnelmissa melodia voi säilyä koskemattomana ylä- tai väliäänessä ja vaihdella niiden kesken tai sitä voidaan koristella ylä-äänessä. On myös mahdollista, ettei koko melodia esiinny ollenkaan jossain muunnelmassa, vaan siihen viitataan vain harmonian tai basson välityksellä. Tunnetuin kokoelma Fitzwilliam Virginal Book (1620) sisältää variaatioteosten lisäksi pavaneja ja laulusävellyksiä.
Byrd sävelsi 15 variaatiosarjaa, joissa melodia on pääosin koskemattomana ylä-äänessä, harvemmin väliäänessä tai koristeltuna. The Woods so Wild käsittää 14 muunnelmaa, joiden loppupuolella irtaannutaan melodiasta basson pysyessä enimmäkseen samana. Walsingham on laajimpia muunnelmateoksia (22 variaatiota), sekoitus c.f.-variaatioita ja ornamentoivaa variointia, sillä melodia on enimmäkseen koskemattomana ylä- tai väliäänessä. The Bells on eräs monista ground-sävellyksistä ja perustuu kaksisäveliseen bassoaiheeseen c–d. Muita ground-malleja olivat c–d–c–c, g–d–g–c–g, g–f–e–d–c sekä a–e–f–e–g–c–d-e–a, joka on lähellä romanescaa.
Morleyn Goe from my window -muunnelmien seitsemännessä variaatiossa tapahtuu huomattavaa muuntumista ja melodiasta irroittautumista.
Cantus firmus -variaatiot
Tässä muunnelmatyypissä melodia esiintyy koskemattomana jossain äänessä. Bull teki erinäisiä c.f.–muunnelmia katolisiin kirkkosävelmiin: Christe Redemptor, Gloria tibi Trinitas, Salvator Mundi ja Miserere. O. Gibbonsin teos The woods so wilde on c.f.- ja ornamentaatiovariaatioiden rajamailla; välillä melodia lähes häipyy, mutta on enimmäkseen kuultavissa.
Kun virginaalitraditio siirtyi mantereelle, se sai keskeiseksi jatkajakseen Sweelinckin oppilaineen, jotka sävelsivät koraalien tai kansanlaulujen pohjalta variaatioteoksia. Sweelinck sävelsi 25 koraalivariaatiota, joissa on 1–6 muunnelmaa. Seitsemän variaatioteosta pohjautuu populaarilauluihin (3–8 muunnelmaa), mm. Mein junges Leben hat ein End ja Unter der Linden grüne; viisi muunnelmateosta käyttää tanssisävelmiä. Teokset ovat enimmäkseen c.f. -variaatioita, vaikka toisinaan myös melodian kuviointia esiintyy.
Scheidt julkaisi käänteentekevän, koraali- ja kansanlaulumuunnelmia sisältävän urkusävellyskokoelman Tabulatura nova (1624), jossa on 25 pääosin muunnelmamuotoista teosta. C.f. -muunnelmissa teema on eri äänissä pitkinä aika-arvoina ja lähes koskematon, vaikkakin se joskus hajoaa fragmenteiksi, ja muut äänet ovat usein motiivisia niin, että motiivit on irroitettu koraalista. Sarjat Wir gläuben all an einen Gott (4 muunnelmaa) ja Vater unser im Himmelreich (9 muunnelmaa) on lähellä koraalipartitaa. Muita ovat Warum betrübst du dich, mein Herz (12 muunnelmaa), Da Jesus an dem Kreutze stund (6 muunnelmaa), passamezzo-variaatiot (12 muunnelmaa, Weh, Windchen, weh (12 muunnelmaa), Ach du feiner Reiter (7 muunnelmaa) belgialaisiin kansanlauluihin sekä Est-ce Mars (10 muunnelmaa) ranskalaiseen lauluun.
Jehan Titelouze (1563–1633) julkaisi lähes 100 vuoden tauon jälkeen ranskalaista urkumusiikkia kahtena kokoelmana. Kokoelman Hymnes de l’Eglise pour toucher sur l’orgue avec les Fugues et Recherches sur leur Plain-chant (1623) 12 hymniä ovat koraalivariaatioita Scheidtin tapaan. Myöhempi Le Magnificat, ou cantique de la Vierge pour toucher sur l’orgue, suivant les huit tons de l’Eglise (1626) sisältää motettimaisia/ricercarmaisia sovituksia.
Ornamentaatiovariaatiot
Koristeltu melodia esiintyy tavallisesti ylä-äänessä. Näitä ovat varsin pitkälle diminuutio-oppaiden sävellykset (ks. edellä). Bullin Walsingham on ehkäpä mielikuvituksellisempi kuin Byrdin versio, sillä Bull koristelee enemmän laulumelodiaa, on virtuoosisempi, klaveristisesti monipuolisempi ja teos sisältää peräti 30 variaatiota.
Giles Farnaby (n. 1560–n. 1620) on koristelevien variaatioiden tärkeimpiä edustajia Englannissa mm. teoksillaan Bony sweet Robin, Loth to Depart, Put up the Dagger sekä Jemy.
Partitat kuuluvat tähän alalajiin: ne ovat 1600-luvulla sarja muunnelmia jostain tutusta laulusta tai koraalista. 1700-luvulla laji tarkoittaa eri asiaa, jolloin se on tanssisarjan ja jopa sonaatin synonyymi.
Ostinato-variaatiot
Näissä basso tai harmonia säilyvät muuttumattomina. Chaconne– ja passacaglia-lajit menivät käytännössä enimmäkseen sekaisin, vaikka edellinen on periaatteessa sointuostinato ja jälkimmäinen basso ostinato -kappale.
Chaconne/ciacconan juuret ovat latinalaisessa Amerikassa, jossa se oli alun pitäen riehakas tanssi, joka perustui sointukaavalle, mutta sai useita bassototeutuksia. Ensimmäinen maininta siitä löytyy Espanjassa 1517 (eräässä näytelmässä), ja tanssina siitä puhutaan 1598 eräässä Peru-aiheisessa runossa. Ciaccona sävellyksenä löytyy ensi kertaa Italiasta Napolin hovista, jossa se oli sointukaavalle I–V–VI–V perustuva tanssilaulu. Vähitellen siihen liittyi erilaisia bassoja (usein laskeva tetrakordi) ja variaatioteoksena se löytyy eräästä luuttutabulatuurista (1615/18). Bassovariaatioiden kautta löytyy yhteys Italiassa 1500-luvulla käytettyihin Pass’e mezzo antico – ja moderno -lajeihin.
Seuraavassa näyte Alessandro Piccininin säveltämästä chaconnesta nimellä Ciaconna in parteite variate kokoelmasta Intavolatura di liuto, et di chitarrone, libro primo (Bologna, 1623):
Transkriptio on kokoelmasta Anthology of Baroque Music. Music in Western Europe, 1580–1750, toim. John Walter Hill. New York & London: W. W. Norton, s. 46.
Passacaglia/passacaille-lajia pidettiin vähän hitaampana ja juhlavampana kuin chaconnea ja useammin bassoteemalle perustuvana; se oli nimenomaan mollivariaatio, kun taas chaconnessa duuri on yleisempää. Passacalle (esp. = “kävellä kadulla”), passacallo/passacaglia/o (ital.) löytyy ensi kertaa espanjalaisista kitaratabulatuureista (1586, 1626) kitaralauluna (myös nimellä paseo) ja soitinvälisoittona, Italiassa luuttutabulatuureista (1606, 1622 jne.). Passacaglia on lyhyt 2–4-tahtinen, enimmäkseen kolmijakoinen mollikappale (joskus duurissa ja 2- tai 4-jakoinen). Sitä käytettiin ritornello-kappaleena ja vähitellen variaation lähtökohtana. Yhteys Italian romanesca- ja ruggiero-bassovariaatioihin on olemassa. Myös romanesca– ja ruggiero-variaatiot rakentuvat pysyvälle basso/melodia-aiheelle.
Bassadanza-variaatiot esiintyivät Italiassa, Ranskassa ja Alankomaissa nimellä basse dance. Sitä käytettiin cantus firmuksena improvisoinnille, ja tavallisin niistä oli La Spagna.
Frescobaldin varhaiset toccata-kirjat I (1615–37) ja II (1627–37) sisältävät partitoja eli muunnelmasarjoja: Partite sopra l’aria della Romanesca (14 + 4 myöhemmin lisättyä muunnelmaa), jossa sekä bassoaihe että melodia ovat lähtökohtina. Muita ovat Ruggiero-, Monica- ja Follia-variaatiot sekä Capriccio sopra l’aria di Ruggiero (6 muunnelmaa) ja Aria detta la Frescobalda (II kirja, 1627). Lisäksi ensimmäisessä capriccio-kirjassa (1624) on Capriccio sopra l’aria Or chè noi rimena in partite. Frescobaldi oli ensimmäisiä passacaglian ja ciacconan käyttäjiä, sillä I toccatakirjan kolmannessa editiossa (1637) on 125 muunnelmaa lyhyestä bassosta laajemmassa kokonaisuudessa Partite cento sopra Passachagli, jonka toinen osa on Corrente e Passachagli ja kolmas osa Ciaccone e Passachagli; seuraavassa ensin bassoteema ja sitten kaikkien kolmen osan alut:
Division-soitto Englannissa eli groundin päälle improvisoiminen gamballa tai lyyraviolalla yleistyi 1600-luvun alussa. Sitä viljeltiin myös luutulla, cembalolla ja broken consortilla, mutta tavallisimmin 1–2 bassogamballa.
Christopher Simpsonin (n. 1602–69) Division-Viol -opas (1659/67) neuvoo yksityiskohtaisesti, miten improvisoidaan groundin päällä “keksinnän ja käden nopeudesta riippuen” erilaisia aika-arvoja, vuoroin nopeasti ja hitaasti, voimakkaasti ja pehmeästi. Opus sisältää lopuksi kahdeksan groundia divisioineen, ja se neuvoo myös kahden bassogambistin divisiosoiton, jossa vuorotellaan ground- ja division-funktioissa ja myös motivisoidaan groundia toisen keksimiä kuvioita jäljitellen.
