Kirkkomusiikin kaksi tyyliä
Vaikka kirkkomusiikki on usein luonteeltaan konservatiivista, ainakin 1600-luvun alussa se oli hyvin mukana musiikin yleisessä kehityksessä ja omaksui pian uuden tyylin ja tekniikat: monodian, basso continuon eli kenraalibasson ja konsertoivan tyylin — itse asiassa jatkuva basso esiintyy ensimmäisen kerran painettuna kirkkomusiikkijulkaisun yhteydessä jo 1602 (Viadana).
Uuden tyylin, stile moderno, rinnalla eli kuitenkin Vatikaanin hyväksymä ns. Palestrina-tyyli, stile antico, jota ei hylätty koskaan täydelleen. Monet säveltäjät (vielä Bach) käyttivät kumpaakin tyyliä rinnakkain. 1600-luvun puoliväliin tultaessa Palestrina-tyylistä tuli konservatiivisen tyylin perusta, johon kuitenkin istutettiin selkeämpää rytmiikkaa, duurimollitonaalisuutta ja continuo.
Itävaltalaissäveltäjä ja -teoreetikko J. J. Fux kodifioi tämän kvasi-Palestrina-tyylin oppikirjassaan Gradus ad Parnassum (Portaat parnassolle; 1725), jota on käytetty renessanssin vokaalipolyfonian opiskelun lähteenä 1900-luvulle saakka (kaikki suuret säveltäjät). Opittava asiasisältö etenee oppikirjassa dialogimuodossa (oppilas ja opettaja), ja oppilas laatii cantus firmusten pohjalle erilaisia vastaääniä, kontrapunkteja.
Venetsialainen monikuoroisuus ja kirkkokonsertto
Gentile Bellini: Processione in piazza San Marco (1496)
Venetsiasta tuli kirkkomusiikin harjoituksen pääpaikka Italiassa noin sadaksi vuodeksi, kun Adrian Willaert astui 1527 Pyhän Markuksen kirkon kapellimestariksi. Markuksen kirkon kapelli oli 1600-luvun alussa ennätysmäinen edustuksellisuudessaan: maestro di cappella, kaksi urkuria, parhaimmillaan 35 laulajaa, poikakuoro (giovani di coro, joka huolehti yksiäänisestä kirkkolaulusta), soitinyhtyeen johtaja (capo dei concerti), 16 instrumentalistia (4 kornetin ja 4 pasuunan soittajaa, jousisoittajia) ja vielä piffari del doge (dogen 6 puhaltajaa, enimmillään jopa 24 trumpetistia ja rummunlyöjää, jotka säestivät kulkueita ja epäilemättä soittivat myös kirkkomusiikkia) — eli komeimmillaan juhlapäivinä esiintyi runsaat puolisataa muusikkoa.
Musiikkia tarvitsivat myös muut kirkot, yksityispalatsit sekä monien ammattien harjoittajien yhdistykset ja erilaiset veljeskunnat (scuole): Venetsiassa oli 6 suurta veljeskuntaa (scuole grandi), joissa oli jäseniä 500–600 sekä yli 200 pientä veljeskuntaa (scuole piccole). Veljeskunnat toimivat sairauden ja köyhien auttamiseksi, palvoivat nimikkopyhimystään erilaisissa tilanteissa, rakennuttivat upeita kokoontumistiloja, jotka täytettiin ajan parhaalla taiteella (mm. Tintoretto), ja palkkasivat juhlapyhinä runsaasti muusikoita palvelusmenoihinsa.
Etenkin Pyhän Roccon, rutosta kärsivien suojeluspyhimyksen veljeskunnan juhlat olivat musiikillisesti upeita, kuten englantilainen Thomas Coryat kuvaa (1611) vuoden 1608 juhlallisuuksia:
“Pyhän Roccon päivänä kuulin parasta musiikkia elämässäni. Tämä juhla koostui pääosin musiikista, johon osallistuivat niin laulajat kuin soittajatkin ja joka oli niin hyvää, niin ihastuttavaa, niin harvinaista, niin kunnioitettavaa, niin yli-ihmeellistä, että se sai kaikki muukalaiset, jotka eivät ole aiemmin moista kuulleet, lumouksen ja hämmästyksen valtaan. Toisinaan lauloi 16 tai 20 miestä yhdessä ja heidän maestronsa piti heidät järjestyksessä; ja kun he lauloivat myös instrumentalistit soittivat samalla. Toisinaan 16 muusikkoa soitti instrumenttejaan, 10 pasuunaa, 4 kornettia, äärimmäisen suuri jalkaviulu; välillä 10 tai 6 pasuunaa ja 4 kornettia; joskus 2 pasuunaa, yksi kornetti ja korkea viulu. Ne, jotka soittivat viuluja, lauloivat ja soittivat samanaikaisesti, ja joskus 2 miestä soitti theorbia ja myös lauloi yhtä aikaa.”
Jacopo Tintoretto: San Rocco in Gloria (1564) Scuola Grande di San Roccossa.
Giovanni Gabrieli (1557–1612)
1600-luvun alkupuolen tärkein kirkkotyyli oli G. Gabrielin edustama venetsialainen monikuoroisuus. Hän opiskeli setänsä Andrean johdolla (1575 asti) ja oli 1575–79 Baijerin hovissa, jossa Lasso toimi musiikinjohtajana. Hänestä tuli 1585 sekä Pyhän Markuksen kirkon urkuri että Scuola di S. Roccon urkuri.
Aiemmin on ajateltu, että 2–5 kuoron (laulajia, soittajia tai molempia samassa kuorossa) tai yhtyeen käyttö, erilaisten sointien välinen kontrasti ja vastakkainasettelu (cori spezzati = jaetut kuorot) olisi ollut pelkästään Pyhän Markuksen kirkon sisätilan ja neljän lehterin innoittamaa. Nyttemmin on käynyt ilmi, että kaksikuoroinen tyyli oli 1500-luvulla käytössä monessa pohjois-Italian kaupungissa ja että Venetsiassakin jaettujen kuorojen käyttö on ollut paljon helpompaa ja todennäköisempää S. Roccon kaltaisten suurveljeskuntien kokoontumissaleissa kuin akustisesti vaikeasti hallittavassa kirkossa. Mutta G. Gabrielin vallankumouksellisuus oli laulu- ja soitinkuorojen vuorottelussa, yhdistelemisessä ja sekoittamisessa.
Sisätilaa Pyhän Markuksen kirkossa.
Sacrae symphonie I (“Kirkollisia yhteissointeja”; 1597) ja II (1615) sisältävät paitsi monikuoroisia vokaalimotetteja myös soitincanzoneita: I kirjassa 45 vokaali- ja 16 soitinteosta à 6–16. Sonata pian e forte (1595) on ehkä parhaiten tunnettu teos, jossa esiintyy kaksi neliäänistä kuoroa: ensimmäisessä on yksi cornetti ja kolme pasuunaa, toisessa viulu ja kolme pasuunaa. In ecclesiis (“Seurakunnissa”; 1615) à 14 on tunnetuimpia kappaleita, vaikka onkin epätavallinen sikäli, että se sisältää painetun basso continuo -säestyksen. Teoksessa on kolme kuoroa: 1) soololaulajien kuoro, 2) cappella -kuoro sekä 3) soitinkuoro, jossa on kolme kornettia, viulu ja kaksi pasuunaa.
Buccinate in neomenia tubae (“Puhaltakaa trumpettia uudelle kuulle”; 1615) on kirjoitettu peräti à 19. Se on monikuoroisuuden klassikko neljälle kuorolle: kolmessa kuorossa on yksi laulusolisti ja soittajia, neljäs kuoro on laulukuoro. Magnificat à 17 ja à 33 ovat saman teoksen kaksi eri versiota, joista laajemmassa kokoonpanossa on peräti 7 kuoroa: 12 pasuunaa, 6 kornettia, 7 urut sekä laulajia ja cappella-kuoro – kyseessä on G. Gabrielin ihmeellisin teos.
Canzoni e sonate (1615) on soitinmusiikin kehityksen maamerkki: se käsittää 21 teosta à 5–22, ja toisin kuin aiemmat julkaisut se sisältää stemman“basso per l’organo”.
Seuraavassa motetti Deus qui beatum Marcum kokoelmasta 1597, ensin nimilehti ja cantus 1 -äänilehti, sitten alku ja loppu koostetusta nykypartituurista:
| Deus, qui beatum Marcum Evangelistam tuum, evangelicae praedicationis gratia sublimasti: tribue quaesumus, eius nos semper et eruditione proficere et oratione defendi. Alleluia.Jumala, joka siunatun evankelista Markuksesi evankeliumin ilmoituksen armosta olet korottanut: suovu pyyntöömme, että me aina hyötyisimme hänen opetuksistaan ja varjeltuisimme hänen rukouksistaan. Halleluja |
Konsertto ja soolomotetti kirkkomonodiana
Sanaa ‘konsertto’ käyttivät ensimmäisen kerran kirkkomusiikissa Andrea Gabrieli ja Adriano Banchieri (1568–1634) kokoelmassaan Concerti ecclesiastici (“Kirkkokonserttoja”, 1587) 8-ääniselle kaksoiskuorolle basso continuon kera, joka on samalla ensimmäisiä partituureja.
Giovanni Croce (1557–1609), Pyhän Markuksen kirkon laulaja ja kapellimestari (1603–) sävelsi myös monikuoroisia kappaleita, mm. hengellisiä madrigaaleja sekä julkaisi Sacrae Cantilene Concertante a tre, a cinque, et sei voci, con i suoi ripieni a Quattro voci et il Basso per l’Organo (“Kirkollisia yhtyelauluja kolmelle, viidelle ja kuudelle lauluäänelle neljän kuoroäänen kera ja urkubassolle”, 1610). Myös Giovanni Bassano (k. 1617) julkaisi kokoelman Motetti per concerti ecclesiastici à 5, 6, 7, 8, 12 (“Motetteja kirkkoyhtyeille”; 1598–99), joissa on jo “bassi per l’organo”.
Gabrielin ohella ja jälkeen monikuoroisen tyylin edustaja oli muuallakin pohjois-Italiassa ja myös Alppien pohjoispuolella. Gioseffo Guami (n. 1540–1611) oli Willaertin oppilas, joka toimi ensin Münchenissä( 1568–79) jaVenetsian P. Markuksen urkurina (1588–91), kunnes hän työskenteli Luccan katedralin urkurina loppuikänsä ja sävelsi motetteja, canzoneja ja madrigaaleja. Pietro Lappi (n. 1575–1630) toimi Bresciassa (1593–) kapellimestarina ja sävelsi soitinmusiikkia sekä kirkollista vokaalimusiikkia, mm. messuja (1613), joissa on vanhaa ja uutta tyyliä sekaisin. Giovanni Priuli (n. 1575–1629), oli Gabrielin oppilas, joka sävelsi kirkkomusiikkia Grazissa ja Wienissä (1614/5–).
Maallisen soolomonodian rinnalla kehittyy jo varhain sen kirkollinen muoto: soolomotetti basso continuon kera eli “hengellinen konsertto” (concerto spirituale).
Lodovico Viadana (1564–1645)
Viadana oli ensimmäinen monodisen tyylin käyttäjä kirkkomusiikissa. Hän julkaisi kokoelman Cento concerti ecclesiastici. A Una, a due, a tre e a quattro voci. Con il basso continuo per sonar nell’organo. Nova inventione commoda per ogni sorte de cantori a per gli organisti (“Sata kirkkokonserttoa. Yhdelle, kahdelle, kolmelle ja neljälle lauluäänelle. Jatkuvan basson kera soitettavaksi uruilla. Uusi mukava keksintö kaikenlaisille laulajille ja urkureille”; Venetsia, 1602). Kokoelman teokset ovat soolomotetteja, joissa continuo korvasi moniäänisen vokaalimotetin alimmat äänet – eli menettely merkitsi samanlaista päätymistä soolomotettiin kuin Caccinilla soolomadrigaaliin. Tosin vanha polyfonia on vielä nähtävissä useampiäänisissä konsertoissa. Viadana julkaisi vielä kaksi muuta kokoelmaa motetteja basso vontinuon kera ja niistä otettiin uusinta- ja rinnakaispainoksia myöhemmin myös Saksassa.
Seuraavassa soolomotetin O quam suavis (“Oi kuinka suloinen”; Frankfurt, 1615) kokoelman kansilehti, motetin soolo- ja bassoääni sekä moderni partituuri; bassoa ei ole vielä numeroitu, mutta se sisältää alennus- ja ylennysmerkkejä mollisointujen ja dominanttitehoisten sointujen näyttämiseksi:
O quam suavis est, Domine, spiritus tuus,
qui ut dulcedinem tuam in filios demonstrares
pane suavissimo de caelo praestito,
esurientes reples bonis,
fastidiosos divites dimittens inanes.
Oi kuinka suloinen on, Herra, henkesi,
jonka, osoittaaksesi miellyttävyytesi lapsille,
mitä makoisinta leipää taivaasta lähetit,
nälkäiset täyttäen kaikella hyvällä,
rikkauksista kylläiset lähettäen pois tyhjin käsin.
Alessandro Grandi (n. 1575/80–1630)
Grandi oli Gabrielin oppilas, Monteverdin kuoron laulaja ja varajohtaja, joka oli sekä konsertoivan motetin että soolomotetin parhaita edustajia. Hänen musiikissaan näkyy siirtyminen pseudopolyfonisesta tyylistä todelliseen monodiaan. Hän julkaisi kaikenlaista vokaalimusiikkia, mutta ennen kaikkea 11 kirjaa motetteja (1610–30), joissa IV:stä kirjasta (1616–) alkaen painopiste siirtyy soolomotetteihin.
Tunnetuimpiin kuuluva soolomotetti O quam tu pulchra es (“Oi kuinka olet kaunis”) ilmestyi Leonardo Simonettin (k. 1630 jälk.) kokoelmassa Ghirlanda sacra scielta da diversi eccellentissimi compositori de varii motetti a voce sola (“Erilaisten yksiäänisten laulumotettien pyhä seppele koottuna monilta erinomaisilta säveltäjiltä”; 1625).
O quam tu pulchra es,
Amica mea, columba mea,
Formosa mea
Oculi tui columbarum
Capilli tui sicut greges caprarum
Et dentes tui sicut greges tonsarum.
Veni de Libano, veni coroberis.
Surge propera, surge sponsa mea,
Surge dilecta mea, immaculata mea,
Surge, veni, quia amore langueo.
O kuinka olet kaunis,
ystäväni, kyyhkyläiseni,
kaunokaiseni,
Silmäsi ovat kuin kyyhkysillä,
hiuksesi kuin vuohilauma,
ja hampaasi kuin kerityt lampaat.
Tule Libanonista, tule seppelöitäväksi.
Nouse nopsaan, nouse morsioni,
nouse rakkaani, tahrattomani;
nouse, tule, sillä riudun rakkaudesta.
Lajien ja tyylien kirjavuutta sekä säveltäjiä
Ajan julkaisuissa toistuvat käsitteet sacri canti (pyhiä lauluja), sacri affetti (pyhiä sanoja/tunteita), ghirlanda sacra (pyhä seppele), affetti amorosi spirituali (hengellisiä rakkaussanoja) – eli mitään yleislajinimeä ei ollut, mikä on tyypillistä minkä tahansa tyylin alkuvaiheelle.
Marco Scacchin kirjoituksen Breve discorso sopra la musica moderna (“Suppea tutkielma uudesta musiikista”, 1649) mukaan kirkossa käytettiin stile mistoa eli stile imbastarditoa (sekatyyliä), jossa pelkän monodisen stile semplicen tai stile rappresentativo -resitatiivin lisäksi on kuvioita ja myös melodista etenemistä. Hän myös jakoi musiikin tyylit kolmeen peruskategoriaan: 1) stylus ecclesiasticus (kirkkotyyli), 2) stylus cubicularis (kamarityyli) ja 3) stylus theatralis (teatterityyli). Jaottelua jatkoivat hänen oppilaansa Christoph Bernhard (1628–92) sekä teoreetikkosäveltäjät J. J. Fux ja Johann Mattheson (1681–1764).
Sigismondo d’India (n. 1582–n. 1629) julkaisi kokoelman Novi concentus ecclesiastici (“Uusia kirkollisia yhteissointeja”, 1610). Ercole Portan (1585–1630) kokoelma Sacro convito musicale (“Pyhät musiikkipidot”, 1620) sisältää varhaisen orkesterimessun sekä myös duomotetteja.
Bartolomeo Barbarino (fl. n. 1593–n. 1617) oli venetsialainen laulaja, joka toimi Pesaron ja Parman kapellimestarina ja virtuoosifalsetistin. Hän julkaisi kokoelman Il primo libro de motetti (Venetsia, 1610). Giovanni Paolo Cimalla (n. 1570–1622 jälk.) on kokoelma Concerti ecclesiasticii (Milano, 1610), ja Girolamo Marinoni (fl. 1612–14), Monteverdin kuorolainen, julkaisi kokoelman Motetti a voce sola (1611).
Ignazio Donati (n. 1575–1638) toimi urkurina Urbinossa ja sittemmin Milanon katedraalin kapellimestarina. Hän julkaisi kokoelmia otsakkeilla motetti in concerto, concerti ecclesiastici, motetti concertati, motetti a voce sola, mm. Concerti ecclesiastici à 2–5 (1618). Cherubino Busattilta (k. n. 1644) on kokoelma Compagno ecclesiastico (1640). Severo Bonini (1582–1663)toimi urkurina Forlìssa (1613–). Hän oli Caccinin oppilas, joka julkaisi kokoelmat Madrigali e Canzonetti spirituali (1607) sekä Affetti spirituali a 2 voci, parti in istile di Firenze (1615).