Siirry sisältöön

Soittimet
4.11.2005 (Päivitetty 15.1.2020) / Oramo, Ilkka

Kantele

Kalevalaiseen runonlauluun liittyi kiinteästi kanteleen soitto. Kanteleen synty on yksi kalevalaisen runouden keskeisiä syntymyyttejä, jonka ovat tunteneet sekä suomalaiset että virolaiset. Sen eri toisintojen mukaan ensimmäinen kantele tai kannel tehtiin suuren hauen hartioista, lohen leukaluusta, poron polviluusta tai luikon siipiluusta. Runon on arveltu syntyneen Virossa ajanlaskumme alussa ja kulkeutuneen sieltä Suomeen. Viikinkiaikana siitä muodostui Väinämöisen kanteleensoittoruno, jonka Kalevalassa esiintyvässä muodossa (40. runo) Väinämöisen tekemän soittimen rakennetta kuvataan seuraavasti:

Kust’ on kopppa kanteletta?
Hauin suuren leukaluusta;
Kust’ on naulat kanteletta?
Ne on hauin hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista hiien ruunan.

Vanhan Kalevalan (1835) toisinnossa kanteleen koppa on kuitenkin puinen:

Kusta sai kopan komian?
Tuolta tuomikkopurolta,
Kuusesta kumisevasta.
Mist’ on naulat kanteleta?
Hauin suuren hampahista,
Orasista Tuonen orjan.
Vielä uupuvi vähäsen,
Kaipoavi kanteloinen,
Yhtä kieltä, kahta jouhta.
Mist’ on kielet kanteletta?
Hivuksista hiien ruunan,
Lemmon varsan vaattehista.

Myytin kuvaus kanteleen synnystä on melkein yhtä hyvä kuin soitintutkijoiden selitykset, sillä sen alkuperästä ei ole päästy yksimielisyyteen. Soitinta tavataan Suomen ja Karjalan ohella mm. Virossa (kannel), Latviassa (kuõkles) ja Liettuassa (kañkles) sekä koillisvenäläisten keskuudessa; sen lähisukulainen on venäläinen siipimäinen gusli, jota soitetaan sylissä pystyasennossa. Jotkut arvelevat kanteleen esimuodon kulkeutuneen venäläisten mukana Bysantista Itämerelle tai skyyttien mukana Keski-Aasiasta Etelä-Venäjälle ja edelleen kohti pohjoista, jossa sen omaksuivat baltit ja itämerensuomalaiset.

Toisten mielestä sen lähtökohtana on ollut arabialainen sitrasoitin qānūn, joka Väisäsen mukaan on rakenteellisesti kanteleen lähin sukulainen ja jonka sanotaan tulleen keskiajalla pohjoiseen Mustanmeren suunnalta tai läntistä tietä Espanjan kautta.

Väinämöinen. R.W. Ekman, 1866.

On myös niitä, jotka uskovat kanteleen syntyneen balttilais-suomalaisella alueella, kuten myytissäkin kerrotaan tapahtuneen, ja tällöin itämerensuomalaiset olisivat omaksuneet sen balteilta. Mistä se sitten lieneekin peräisin, se on ollut tunnettu suomalaisessa kulttuurissa jo kristillisen ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Näin ollen sen kehityksen voidaan otaksua alkaneen jo hyvän aikaa ennen ajanlaskumme alkua. Varhaisimmat arkeologisissa kaivauksissa löydetyt kantelesoittimet tai niiden kuvat ovat peräisin 1100- ja 1200-luvulta, eivätkä ne olennaisesti poikkea 1800-luvun kanteleesta. Löytöjä on tehty pääasiassa Venäjällä, Ukrainassa ja Baltiassa.

Väinämöisen kantele

Kanteleen vanhin tyyppi, viisikielinen ns. Väinämöisen kantele, on psalttareihin kuuluva pölkkysitra. Sen siiven muotoinen allasmainen kaikupohja, koppa, koverrettiin yhdestä puusta tavallisimmin päältä, joillakin alueilla alta tai joskus kupeiltakin. Kopan pohja tehtiin tasaiseksi tai koveraksi. Päältä koverrettuun koppaan kiinnitettiin tuohivanteilla, puunauloilla tai vain kopan reunojen väliin puristamalla kaikukansi, jossa on yksi tai useampia muodoltaan vaihtelevia ääniaukkoja. Näin valmistettua kanteletta kutsutaan kaksipuiseksi. Alta päin koverretun, yksipuisen kanteleen pohjalevynä toimi pöytä, jolla soitinta soitettiin. Tämä rakennustapa viittaa itään: hautalöytöjen perusteella tiedetään, että soittimia valmistettiin Keski- ja Sisä-Aasiassa jo useita vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua.

Kantele Rovaniemen maalaiskunnasta, 1830. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat, esine K10460:1.

Kanteleen kielet tehtiin alun perin todennäköisesti suonista tai jouhista, kuten vanhoissa runoissa kerrotaan. Ainoatakaan jouhikielistä kanteletta ei tosin ole säilynyt. Myöhemmin ne tehtiin heleämmin soivasta ohuesta vaski- tai teräslangasta. Siipimäisen pölkyn kapeassa päässä ne solmittiin puusta tai raudasta tehtyyn vartaaseen eli karaan, joka oli pujotettu ponnen U:n muotoisen loven reunojen läpi porattuihin reikiin. Vinosti levenevässä päässä ne kiinnitettiin puisiin viritystappeihin eli vääntimiin tai nauloihin, joita kierrettiin alta päin tappilevyn sylinterin muotoisissa kiinnitysrei’issä. Kielten kiinnitys oli avoin: talloja tai siltoja ei käytetty.

Soitinta pidettiin joko sylissä tai pöydällä siten, että leveä pää, lapa, oli vasemman käden puolella ja kapea pää, jonka alapinnaltaan kareva ponsi tukeutui soittajan oikeaan polveen, oikean käden puolella. Viritykseltään korkein kieli oli näin ollen lähinnä soittajaa, jonka oikea kämmensyrjä lepäsi ponnen päällä ja vasen nojasi viritystappeihin. Jokaista kieltä näppäiltiin tietyllä sormella. Tavallisin sormijärjestys lienee ollut sellainen, että lyhin, soittajan vartaloa lähinnä oleva kieli kuului oikean käden peukalolle, seuraava vasemman käden etusormelle jne. Koska eri käsien sormet näin ovat lomittain, soittotapaa kutsutaan yhdysasentoiseksi erotukseksi myöhemmästä, eroasentoisesta soittotavasta, jossa oikean käden sormet soittavat melodiaa ylemmillä kielillä vasemman käden huolehtiessa säestyksestä alemmilla.

Teppana Jäniksen viisikielisellä kanteleella 1916 A.O. Väisäselle soittama sävelmä ’Vaivainen poika’. ”Esitti joko 1) yhtaikaa laulaen ja soittaen tai 2) ensin soittaen säkeen ja sitten toistaen sen laulamalla, soitolla tällöin yhtyen viimeisen iskualaan.” Sanat: ”Voi minä, voi minä, vaivane poiga!” ”Midä sinä, midä sinä, polone poiga?” ”(jatko: sanat sopimattomat)”. Verkkolähde: Eerola, T., & Toiviainen, P. (2004). Suomen Kansan eSävelmät. Suomalaisten kansansävelmien elektroninen tietovaranto.

Kanteleen materiaalissa ja rakenteessa on ollut alueellisia eroja. Suomalaisen kanteleen koppa tehtiin useimmiten kuusesta, kuten monissa runosäkeissäkin mainitaan, joskus myös lepästä ja männystä, kun taas Virossa kopan tavallisimmat puulajit ovat olleet mänty tai haapa, harvemmin kuusi. Koivusta veistettiin vain tappeja, koska se soi huonommin kuin muut puulajit. Rakenteen yksityiskohdissa, kuten esimerkiksi ponnen pään muodossa, on ollut huomattavia eroja suomalais-karjalaisen alueen ja Viron, Vepsän ja Inkerin välillä. Myös kielten lukumäärä on vaihdellut. Olennaisesti kysymyksessä on kuitenkin ollut sama soitin sekä Luoteis-Venäjällä että Baltiassa ja Suomessa. Uusi vaihe kanteleen kehityksessä alkoi 1800-luvulla, kun koverrustekniikasta luovuttiin ja kanteleita alettiin rakentaa ohuista laudoista. Tällainen laatikkokannel, josta sittemmin kehittyi moderni konserttikannel, kuuluu soitinluokituksessa lautasitroihin ja on läheisempää sukua saksalaiselle sitralle kuin Väinämöisen kanteleelle, joskin se toisaalta jatkaa suoraan myös tämän perinnettä.

Kanteleen viritys

Viisikielisen kanteleen viritys on ollut diatoninen pentakordi, joko jooninen tai doorinen (duuri tai molli) tai sellainen, jossa on neutraali, suuren ja pienen välimailla häilyvä terssi. Soittimen viritys on näin ollen vastannut esimerkiksi itkuvirsille tunnusomaista viisisävelikön alalla liikkuvaa melodiikkaa. Kantele onkin Suomessa ollut alun perin melodiasoitin, jolla on näppäilty yksiäänisiä sävelmiä.

Kalevala-sävelmien säestäminen kanteleella, mistä jo Henrik Gabriel Porthan mainitsee tutkielmassaan De poësi Fennica (Suomalaisesta runoudesta), lienee tarkoittanut sitä, että soitetut säkeet ovat vuorotelleet laulettujen kanssa. Soinnullinen soittotapa, jota kylläkin jo vanhastaan viljeltiin etenkin Setunmaalla ja Vepsässä ja melodisen ohella myös Virossa, muodostui sittemmin Suomessakin tunnusomaiseksi myöhemmin kehittyneen laatikkokanteleen soitolle.

Laulun säestyksen ohella kanteleella on soitettu tanssisävelmiä häissä ja muissa juhlissa mutta myös vakavampia sävelmiä mm. vainajan kuolinvuoteen ääressä ”siinä tarkoituksessa, että vainajan henki jäisi kuuntelemaan soittoa ja pysähtyisi kotinsa läheisyyteen kuudeksi viikoksi”, kuten A. O. Väisänen kertoo.

Kanteleen soittaja Teppana Jänis (Kuva: Kalevalaseura 1916).

Varhaisin kanteleella soitetun sävelmän nuotinnus on Giuseppe Acerbin Oulussa 1799 muistiin merkitsemä doorisen pentakordin alalla liikkuva sävelmä, joka on runosävelmäin sukua; ajan tavan mukaan se on nuotinnettu mollisävelmäksi. Runosävelmäin sukuisia sävelmiä on A.O. Väisäsen julkaisemassa kantele- ja jouhikkosävelmien kokoelmassa (Suomen kansan sävelmiä V, 1928) kolmisenkymmentä. Joissakin niistä esiintyy myös kanteleelle luonteenomaista soinnuntapailua. A.A. Lähteenkorva tallensi 1877 Nurmeksessa Tahvo Saastamoisen kahdeksankielisellä kanteleella soittaman Vanhan runon, jossa viidennen asteen alaoktaavi soi pitkänä pidäkeäänenä läpi koko g-joonisen sävelmän. Saman sävelmän toisinnossa borduna-sävelenä esiintyy viidennen asteen sijaan päätössävelen alaoktaavi.

Kanteleen levinneisyydestä Suomessa on esitetty erilaisia teorioita. Ruotsalaisen Tobias Nordlindin mukaan kanteleen vahvaa aluetta on ollut Venäjän Karjala, Suomessa sitä on tavattu vain itärajan tuntumassa. Tähän on Väisänen muistuttanut, että kanteleita on kerätty museoihin paitsi Karjalasta myös Savosta ja Pohjanmaalta ja että se oli Porthanin todistuksen mukaan tavallinen Länsi-Suomessa vielä 1700-luvun puolivälissä. Sittemmin se väistyi itään yhdessä runonlaulun kanssa, niin että 1800-luvun keskivaiheilla, jolloin se oli idässä (Karjalassa, Vepsässä, Inkerissä) vielä aivan yleinen, Länsi-Suomessa tavattiin enää vain yksittäisiä kantaleensoittajia. Runonlaulu ja kantele väistyivät täällä uudemman kansanlaulun ja viulun tieltä.

Jouhikko

Kanteleen ohella suomalaisten perinnesoittimiin on kuulunut jouhikannel eli jouhikko. Jouhikko on lyyran sukuinen jousisoitin, jota lähinnä muistuttaa Viron rannikon ruotsalaisväestön talharpa ja etäämpää todennäköisesti antiikin lyyrasta kehittynyt walesilainen crwth. Tämän soitinperheen tunnusomaisin rakennepiirre on kielenvääntimien puoleisessa päässä sijaitseva käsireikä, jonka läpi vasemman käden sormet peukaloa lukuun ottamatta työnnettiin. Jouhikossa sävelet otettiin lyhentämällä lähinnä soittajaa olevaa kieltä sormien selkämyksillä. Kieliä oli kaksi tai kolme. Kaksikielisessä jouhikossa vapaana soiva säestyskieli viritettiin kvarttia tai kvinttiä (joskus terssiä) melodiakieltä alemmas; kolmikielisessä soittimessa välikieli soi kvinttiä tai kvarttia melodiakieltä alempana ja kolmas kieli joko tämän ala- tai yläpuolella: kvinttiä alempana, kuten viulussa, tai kvarttia ylempänä, jolloin sen viritys oli suurta sekuntia melodiakielen viritystä matalampi. Edellisen virityksen ongelmana on, ettei ole selvää, kuten Väisänen on huomauttanut, mitä virkaa on alimmalla kielellä, kun sitä ei juuri voida käyttää. Jälkimmäinen viritys, jossa g-sävel on oktaavia korkeammalla, taas on jouhikolle mitä luonteenomaisin, koska yksiviivainen g usein on päätössävel ja sen sävelasteikon perussävel, kuten Juho Vaittisen soittamassa Maanituksessa. Sävelasteikko on tässä tapauksessa miksolyydinen heptakordi, vaikka se Väisäsen nuotinnoksessa on merkitty G-duuriin.

Otto Andersson arveli väitöskirjassaan Stråkharpan C.A. Gottlundin tavoin, että jouhikko olisi kanteletta vanhempi soitin. Tämä otaksuma perustui mm. siihen, että jouhikon kielet tehtiin jouhista vielä senkin jälkeen, kun kanteleessa jo käytettiin metallikieliä. Tälle seikalle on Väisäsen mukaan pätevämpikin selitys: kanteleessa siirryttiin metallikieliin paremman kuuluvuuden takia, kun taas jouhikossa saavutettiin jouhikielilläkin hyvä kuuluvuus, koska kieliä soitettiin jousella.  Kanteleen vanhemmuuden puolesta puhuu myös sen laajempi levinneisyys. Jouhikkoa on Viron länsirannikon ohella tavattu etupäässä Savossa ja Karjalassa, kun taas kantele on ollut tunnettu laajoilla alueilla Länsi-Suomea, Inkeriä, Vepsää ja Viroa, joilla jouhikosta ei ole tietoakaan.

Jouhikko Ilomantsin Pirunvaaralta, 1877. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat, esine K1855.

Andersson uskoo jouhikon tulleen Suomeen lännestä. Tätä käsitystä tukee mm. se, että samaan perheeseen kuuluvia käsireikäsoittimia on tavattu myös Ruotsin Taalainmaalta ja Smoolannista, kuten Väisänen mainitsee. Kun jouhikko ilmeisesti on kanteletta nuorempi tulokas, sen voidaan arvella täyttäneen suomalaisen levinneisyysalueensa keskiajan kuluessa, todennäköisesti kuitenkin jo ennen kuin walesilainen crwth oli saavuttanut nykyisin tunnetun muotonsa. Crwth ja jotkut sen edeltäjät, kuten kelttien cruit, joista on säilynyt kuvalähteitä 800-luvulta alkaen, ovat nimittäin jo tällöin joissakin suhteissa jouhikkoa kehittyneempiä.

Jouhikon saapuminen ei merkinnyt kanteleen syrjäytymistä. Tämä säilytti edelleen valta-asemansa niiläkin seuduilla, joilla molempia soittimia käytettiin rinnan, varsinkin Raja-Kaerjalassa. Näyttää myös siltä, että suomalaisten jouhikkojen kaartuva ponsi- ja kärkirakenne on saanut vaikutteta kanteleesta, sillä se on selvästi erilainen kuin Ruotsissa tavatuissa soittimissa. Länsi-Suomessa viulu valtasi alaa jo 1700-luvulla ja työnsi tieltään jouhikon, mikäli tämä oli siellä koskaan jalansijaa saanutkaan.

Millaisia sävelmiä jouhikolla on keskiaikana soitettu, on pelkän arvailun varassa, sillä Väisäsen 1910-luvulla muistiin merkitsemät jouhikkosävelmät ovat paljon myöhäisempää perua. Ne ovat enimmäkseen tanssisävelmiä, kuten Feodor Pratshun Impilahden Koirinojalla Väisäselle soittama Melkutus. Jotkut sävelmät ovat runosävelmäin sukuisia, kuten Voi minuu, polone poiga, ja soittajat itse saattoivat pitää niitä ”runon nuotteita”, kuten Väisänen mainitsee, mutta kalevalaiseen runonlauluun jouhikkoa on kuitenkin vaikea yhdistää. Perusteellisesta etsinnästä huolimatta Anderssonin ei onnistunut löytää kalevalamittaisista kansanrunoista vakuuttavia todisteita siitä, että Väinämöisen käsissä olisi soinut kanteleen sijasta jouhikko.

Jouhikonsoittaja Pekka Lamberg. Kuva vuodelta 1906.

Puhallinsoittimet

Kielisoitinten ohella vanhan suomalaisen perinnemusiikin maailmaan kuuluu puhallinsoittimia, torvia ja pillejä, kuten niitä jo kantasuomalaisella ajalla ennen ajanlaskumme alkua kutsuttiin. Näin vanhoja soittimia, puhumattakaan kivi- ja pronssikauden äänityökaluista, ei ole tavattu Suomen alueella. Tanskassa ja Ruotsissa on sen sijaan löydetty kivi- ja pronssikautisia soittimia, luuhuiluja, merkinantopillejä sekä erilaisia helistimiä, kalistimia ja kelloja, jotka on ajoitettu kivi- ja pronssikaudelle. Länsigöötanmaalta Vänern-järven alueelta on löydetty pronssista valettuja kilpiä, joita arvellaan käytetyn äänityökaluina tärkeimmissä riiteissä. Nämä kilvet samoin kuin Tanskan ja Öölannin maaperässä säilyneet 2500-3000 vuotta vanhat pronssitorvet osoittavat, että voimakkaan, kantavan äänen tuottaminen kuului olennaisena osana eteläistä Skandinaviaa pronssikaudella asuttaneen väestön tärkeimpiin rituaaleihin.

Pajupilli Ylihärmästä, 1933. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat, esine K7600.

Puhallinsoittimet olivat merkinantovälineitä ja liittyivät läheisesti työelämään tai joutenoloon. Kooltaan ja muodoltaan erilaisia torvia tehtiin eri puulajien kuoresta. Pajupillien tekeminen oli helppoa: niiden putki oli ontto pajunkuori, jonka puhalluspää tukittiin tulpalla. Pillien valmistamiseen käytettiin myös muita puulajeja tai putkikasveja. Yksinkertaisimmat pillit olivat sormiaukottomia, mutta harvinaisia eivät myöskään olleet sellaiset, joissa oli kaksi tai useampia sormiaukkoja. Hentoääniset pajupillit soveltuivat ”luritteluun”, jonka avulla joutenolija sai aikansa kulumaan.

Rämäkkä-äänisillä torvilla taas karkotettiin petoja, ilmoitettiin vaarasta tai kutsuttiin väkeä kokoon. Kehittyneempi tyyppi oli tuohitorvi, joka koverrettiin halkaistusta puusta ja peitettiin tiiviisti tuohisiisnalla. Sormiaukkoja tuohitorvessa ei ollut, joten

Tuohitorvi.

sillä soitettiin neljän (c e g c1) tai useamman sävelen luonnonsäveliin perustuvia melodioita. Tuohitorvea soittava poika on kuvattuna Akseli Gallén-Kallelan maalauksessa Paanajärven paimenpoika.

Keskiajalla Suomeen tuli ruotsalaisten uudisasukkaiden mukana sormiaukollisia sarvisoittimia, jonka kaltaisista Suomessa ja Karjalassa ei aikaisemmilta ajoilta ole tietoa. Niillä soitetun sävelmistön on täytynyt myös vaikuttaa suomalaisiin soitteisiin, sillä sormiaukkojen käyttö lisäsi huomattavasti soitinten melodisia mahdollisuuksia. Sangen tavallinen lienee ollut pukinsarvi, jossa oli kaksi tai useampia sormiaukkoja ja jolla saatettiin soittaa suhteellisen kehittyneitäkin sävelmiä. Karjalassa taas omaksuttiin venäläisiltä ruo’oista, ohuesta puuputkesta tai oljesta veistettyjä klarinettisoittimia, joiden tunnusomainen piirre on puhallettaessa nopeasti värähtelevä ohut kieli. Se joko leikattiin putkeen, jolloin se oli kiinteä osa soittimen runkoa, tai sitten se oli erillinen kappale, joka sidottiin narulla soittimen puhalluspäähän. Länsi-Suomeen klarinettisoittimet lienevät levinneet vasta uudella ajalla.

Pukinsarvi (paimensarvi) Sammatista, 1895. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat, esine KF1198.

Kalevalaiseen kansankulttuuriin liittyneet perinnesoittimet saivat vähitellen väistyä lännestä tulevien uusien soittopelien tieltä. Ensimmäisenä saapui viulu, joka oli 1600-luvulla muodikkaan polskan vakituinen seuralainen, 1700-luvun lopulla moderni klarinetti ja 1800-luvun puolivälissä harmonikka. Nämä uudet soittimet korvasivat kanteleen hääsoittimena, vaikka tämän kehitys olikin pyrkinyt mukautumaan uudempaan kansanlauluun ja lännen muotitansseihin. Asemansa kantele säilytti parhaiten Vienan ja Karjalan syrjäisissä kylissä, jotka olivat mahdollisimman hyvin turvassa läntisen kulttuurin vaikutukselta. Länsi-Suomessa sen aika oli kulunut loppuun. Primitiivisellä jouhikollakaan ei ollut mahdollisuuksia kilpailla viulun kanssa, ja kotitekoiset puhallinsoittimet menettivät asemansa ammattitaitoisten soitinrakentajien tuotteille sitä mukaa, kun lisääntyvä vautaus salli niiden hankinnan.

Kirjallisuutta

Asplund, Anneli 1983. Kantele (SKS Toim. 390). Helsinki: SKS.
Jalkanen, Pekka, Heikki Laitinen ja Anna-Liisa Tenhunen 2010. Kantele (SKS Toim. 1225). Toim. Risto Blomster. Helsinki: SKS.
Leisiö, Timo 1977. Polvella istuvan dilemma. Musiikki 7:2, 1–36.
— 1978. Kantele. Otavan iso musiikkitietosanakirja 3, 363–367. Helsinki: Otava.
— 1981. Vanhimmat soittimet. Kansanmusiikki. Toim. Anneli Asplund & Matti Hako (SKST 366). Helsinki: SKS, 53–63.
— 1983. Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi ja pillisoittimet (Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 12). Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti.
— 1990. Kantele. Suuri musiikkitietosanakirja 3. Helsinki: Weilin & Göös, 168–171.
— 2006. Alussa oli laulu. Toim. Eija Kukkurainen, Vesa Kurkela & Henna Leisiö. Tampere: Tampereen yliopisto (Musiikintutkimuksen laitoksen julkaisuja 1).
Pekkilä, Erkki (toim.) 1990. Hiljainen haltioituminen. A.O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista (SKS Toim. 527). Helsinki: SKS.
Väisänen, A. O. 1918. Jouhikannel ja sen viimeiset soittajat. Säveletär 10–12, 131–138; myös Pekkilä, Hiljainen, 187–193).
— 1923a. Kantelesoitin. Suomen museopäivät, 97–100; myös Pekkilä, Hiljainen, 164–166.
— 1923b. Jouhikanteleen alkuperä. Suomen musiikkilehti 7, 3–16; myös Pekkilä, Hiljainen, 182–187).
— 1927. Eräs kanteletutkimus. Juhlakirja Ilmari Krohnille 8. XI. 1927. Helsinki: Suomen musiikkitieteellinen seura, 163–183.
— 2002 [1928]. Kantele- ja jouhikkosävelmiä (Suomen Kansan Sävelmiä V). 2. uudistettu painos. Helsinki: SKS.

Takaisin ylös