Siirry sisältöön

Perinnelajit
4.11.2005 (Päivitetty 15.1.2020) / Oramo, Ilkka

Kalevalaisessa lauluperinteessä esiintyy useita eri lajeja, joita folkloristiikassa on eroteltu perinnelajianalyysin keinoin. Kun emme voi tietää, tiedostivatko ja tunsivatko runonlaulajat ja heidän kuulijansa itse runoissaan eri lajeja, lajiluokituksen täytyy perustua niiden sisällön, muodon, tyylin, rakenteen ja käyttöyhteyksien tarkasteluun. Vaikka lajit ovatkin ideaalityyppejä, ne auttavat hahmottamaan ja jäsentämään aineistoa. Lajitermit voivat perustua joko johonkin yksittäiseen kriteeriin tai useamman kriteerin yhdistelmään.

Lajien synty voidaan yleensä ajoittaa määrättyyn kauteen, mutta kerran syntyneiden lajien elämä jatkui myöhempinäkin aikoina, joskin niiden asema ja merkitys runomaailman kokonaisuudessa saattoi uusien lajien myötä muuttua.

Loitsut, maanittelut ja manaukset

Vanhimpaan kerrostumaan kuuluvat loitsut, maanittelut ja manaukset, joissa ilmenee pyrkimys hallita tapahtumia yliluonnollisin keinoin. Niiden avulla parannettiin sairauksia, torjuttiin onnettomuuksia, suostuteltiin saaliseläimiä ja suojeltiin karjaa. Loitsut olivat vapaamuotoista improvisaationa pulppuavaa sanataidetta, joka saattoi saada rytmisiä poljentoja. Niihin lienee liittynyt myös tanssia. Loitsujen rakenne perustui runosäkeen mittaiselle melodiasäkeelle. Melodian ulottuvuus oli suppea. Yksinkertaisimmissa loitsuissa käytettiin vain kahta, kolmea tai neljää säveltä, pidemmissä ja kehittyneemmissä tavallinen asteikko on doorinen pentakordi, johon saattaa liittyä lisäsäveliä.

Tällainen on esimerkiksi Tulen synty -loitsu, jonka Armas Launis tallensi 1905 Ilomantsin Ristivaarassa. Sävelmä muodostuu laskevien säkeiden jonosta 5/4-tahtilajissa ja noudattaa e-doorista pentakordia (e fis g a h), johon osassa säkeitä liittyy perussävelen alapuolinen suuri sekunti (d). Petri Semeikalta samana vuonna Suistamolla äänitetty toisinto (The Kalevala Heritage, ODE 849-2) noudattaa pääpiirteissään Launiksen nuotintamaa.

Itkuvirret

Varhaiskalevalaisen kauden aikana kantasuomalaisen runouden on sanottu jakaantuneen kolmeen päälajiin: itkuvirsiin, joikuihin ja kertoviin runoihin. Itkuvirret liittyvät eroiitteihin, vienankarjalaisissa joiuissa käsitellään kyläyhteisön sosiaalista elämää, ja kertovat runot sisältävät kalevalaisen kulttuurin myyttisen maailmankuvan, jonka keskeisiä kertomuksia ovat syntymyytit.

Itkuvirsiä on sanottu ”ikuisen eron runoudeksi”. Ne olivat voimakkaan tunteen sävyttämiä purkauksia, jotka liittyivät siirtymä- tai eroriitteihin: läheisen kuolemaan, häihin ja muihin yhteisön elämässä tapahtuviin peruuttamattomiin muutoksiin, mutta myös tilapäisempiin eroihin, kuten pitkiin matkoihin ja sotapalvelukseen. Itkijöinä olivat aina naiset, hautajaisissa vainajan äiti, vaimo tai tytär, häissä morsian itse tai hänen äitinsä tai ammatti-itkijä, ”olallinen”, joka liikkui hänen rinnallaan. Laulaminen saattoi kestää päiväkausia ja itkijän oli improvisoiden sovitettava sanat ja sävel kulloiseenkin tilanteeseen sopiviksi monia eri vaiheita käsittävässä seremoniassa.

Itkuvirsien tehtävänä oli varmistaa turvallinen siirtyminen elämänmuodosta toiseen. Kuolinitku oli keino pitää yhteyttä vainajaan, jonka uskottiin kuulevan itkun ääntä, ja turvata samalla elämään jääneiden mielenrauha; se oli surutyötä, jossa tunteet saattoivat purkautua ja joka teki mahdolliseksi eron tuskasta vapautumisen. Häihin liittyvän morsiamen itkettämisen taas uskottiin varjelevan häntä hallitsemattomilta yliluonnollisilta voimilta ja valmistavan hänet turvallisesti avioliittoon, jossa elämä palaisi jälleen hallittuihin uomiin. On myös arveltu, että hääitkut olisivat saaneet alkunsa kuolinitkuista; ovathan häät ainakin morsiamen suvun kannalta katsottuna läheisen poismenoa muistuttava menetys. Menetys, ainakin tilapäinen mutta joskus myös lopullinen, oli jonkun perheenjäsenen lähtö sodan teille tai vain pitkälle matkalle; rekryytti- ja matkaitkut ilmentävät eron haikeutta ja jälleennäkemisen toivoa.

Itkuvirsien ydinaluetta ovat olleet Vienan ja Laatokan Karjala, Inkeri ja Vepsä. Niiden levinneisyys lännen suunnassa on noudattanut suurin piirtein ortodiksisen alueen rajaa. Eniten itkuja on tallennettu Vienasta ja Laatokan Karjalasta, mutta itkutoisinnoista erityisen runsas alue on ortodoksinen Länsi-Inkeri. Vaikka kuolinitkut saattavat olla alkuperäisin itkuvirren laji, eniten on arkistoihin tallennettu kuitenkin hääitkuja, joita on yli puolet kaikista.

Karjalaiset itkuvirret ovat rakenteeltaan vapaamittaista parlando rubato -tyyppiä ja näin ollen vanhakantaisempia kuin kalevalamittaiset runot, joihin niitä kuitenkin yhdistää kaksi tavallista tyylikeinoa, alkusointu ja kerto. Alkusointua pyrittiin käyttämään johdonmukaisesti: sen vaatimuksesta laulaja saattoi tekstin ymmärrettävyydenkin kustannuksella käyttää merkityksettömiä apusanoja säkeitä sommitellessaan. Toisinaan alkusointu voi muuttua lauseen keskellä ja joskus esiintyy kahta alkusointua rinnakkain. Myös kertolauseessa, joka saattaa olla yhtä pitkä kuin esilausekin, alkusointu voi vaihtua toiseksi. Kertolauseissa ajatus ei etene, ainoastaan täydentyy ja vahvistuu, kun itkun kohdetta luonnehditaan yhä uusin kielikuvin. Kuolinitkujen epiteettirunsauden on arveltu johtuneen siitä, ettei vainajan nimeä haluttu mainita; salasanojen käyttämisen uskottiin varjelevan vainajaa pahoilta hengiltä matkalla täältä tuonpuoleiseen. Yleisestikin itkuvirsille on tunnusomaista, ”ettei mitään asiaa sanota suoraan, vaan kautta rantain”, kuten Martti Haavio (1933, 330) on huomauttanut.

Karjalan eri alueiden itkut perustuvat samaan traditioon, mutta alueellisiakin eroja esiintyy. Inkerin ja Karjalan kannaksen laulutavaltaan yksinkertaisia virsiä hallitsee alusta loppuun sama, rytmiseltä jaksottelultaan suppea-alainen sävelkulku. Aunuksen ja Salmin pitäjän itkut ovat rytmisesti vapaampia ja rikkaammin koristeltuja, ja Vienan Karjalan virsille taas on tunnusomaista säerytmiikan suurempi, improvisaationomainen vaihtelevuus. Lähinnä kalevalamittaa on inkeriläinen säe; sitä vastoin muut – lukuun ottamatta myöhäistä, jo rappion merkkejä sisältävää vienalaista tyyppiä – ovat varhaisempaa kantaa.

Suppealla, yleensä diatonisen viisisävelikön alalla liikkuvalle melodialle on tunnusomaista jatkuva rytminen muuntelu. Viisisävelikkö voi olla doorinen tai jooninen pentakordi (molli tai duuri) tai sen terssi voi olla neutraali, säveltasoltaan epämääräinen suuren ja pienen terssin välimuoto. Joskus pentakordiin voi sivusävelen luonteisena liittyä yläpuolinen pieni seksti tai alapuolinen suuri sekunti, jotka eivät varsinaisesti kuulu sävelikköön.

A.O. Väisäsen 1916 Impilahdella tallentama itku (Launis 1930, 4–5) muodostuu liikesuunnaltaan laskevien säkeiden jonosta. Säkeet eivät sitoudu määrämittaan, vaan niiden kesto ja tavuluku vaihtelevat epäsäännöllisesti. Tonaalisesti sävelmä on epämääräinen. Sen ensimmäisen säkeen viisisävelikkö häilyy e-joonisen ja -doorisen välimailla (+-merkki sävelen yläpuolella tarkoittaa nuotinnettua säveltä korkeampaa säveltasoa), mutta sävelmän edetessä perus- tai päätössäveleksi osoittautuu e:n sijasta d. Säveltasoltaan horjuvaksi asteeksi muuttuu nyt d-sävellajin kolmas aste, joka häilyy suuren ja pienen terssin välimailla. A. A. Lähteenkorvan 1877 Uhtualla muistiin merkitsemä kuolinitku (Launis 1930, 17) liikkuu vapaamittaisesti e-doorisen pentakordin alalla.

Melodisesti muista poikkeavia ovat säerakenteeltaan eniten kalevalamittaa muistuttavat inkeriläiset itkut, joiden sävelmät liikkuvat vain kolmella tai neljällä vierekkäisellä sävelasteella. Ne ovat siksi tonaaliselta luonteeltaan epämääräisiä ja ilmeisesti myös ikivanhoja; mitä suppeampi on sävelmän ambitus, sitä alkukantaisempi se tavallisesti myös on. Suppean ambituksen tähden Inkerin itkuissa esiintyy kumpaakin liikesuuntaa. Jos käytettävissä on vain kolme sävelastetta, kuten Eino Levónin Tyrön Yhimäellä nuotintamassa sävelmässä (Launis 1910, 2), ei luontevaa melodiaa synny pelkästään yhden liikesuunnan varassa.

Joiut

Joiut tunnetaan parhaiten arktisen Aasian tyylialueeseen kuuluvan saamelaisten laulun lajina, mutta niitä esiintyy myös muualla, etenkin Vienan Karjalassa. Molemmilla tyypeillä on yhteisiä piirteitä; ne ovat proosarunoutta, jossa ei käytetä loppusointua eikä säännöllistä säerakennetta mutta kylläkin kertoa. Vienankarjalaisen joiun yhteyden kalevalaiseen runouteen ilmaisee yhteinen tyylikeino, alkusointu, jota saamelaisessa joiussa ei esiinny. Niissä tavataan myös ryhmä, jossa kalevalamitta erottuu selvästi. Myös funktioltaan saamelainen ja vienankarjalainen joiku eroavat toisistaan. Saamelaisen joiun eli luohdin aihepiiri on monitahoinen ja sitä käytettiin yleisesti myös työlauluna, mutta vienankarjalainen joiku keskittyy yleensä ihmissuhteisiin, etupäässä lemmenseikkoihin. Joikuja voitiin tehdä myös paikkakunnalle saapuvasta vieraasta.

Kertova runous

Kalevalamittaisen kertovan runouden varhaisin kerrostuma kuuluu varhaiskalevalaiseen kauteen, jonka aikana monien syntymyyttien uskotaan muodostuneen. Sen kukoistuskausi ajoitetaan kuitenkin viikinki- ja ristiretkien aikaan 800-luvulta 1300-luvulle. Tämä sydänkalevalainen kausi oli erityisesti sankarirunouden aikaa. Sen tärkeimpiä henkilöhahmoja ovat Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen, Kullervo, Lemminkäinen ja muut heerokset, joiden toimista ja elämänvaiheista punoutuu monivivahteisia kertomuksia. Sangen eriytynyttä kulttuuria epiikan kehittyneimmät muodot joka tapauksessa ovat edellyttäneet, eikä sen tähden ole todennäköistä, kuten Heikki Kirkinen (1988) on huomauttanut, että kalevalaiset suuret kertomukset olisivat syntyneet ennen kuin muu eurooppalainen sankarirunous, kelttien taru kuningas Arthurista, anglosaksien Beowulf, ranskalaisten Rolandin laulu, espanjalaisten El Cid, germaanien Nibelungen-taru ja skandinaavien Edda-runoelma. Ne on merkitty muistiin vuosien 900 ja 1300 välisenä aikana ja runoiltu ehkä muutamia vuosisatoja aikaisemmin.

Ristiretkien ja kirkon lähetystyön myötä pakanallinen sankarirunous joko väistyi taka-alalle tai omaksui kristillisiä aineksia. Tiettömillä takamailla vanhakantainen runous säilyi pisimpään entisellään, kun taas rannikolle juurtuneen ja sieltä sisämaahan leviävän maanviljelyskulttuurin alueella kristilliset vaikutteet valtasivat alaa ja panivat alulle muutoksen: vanhakantaisten runojen rinnalle alkoi muodostua uusia kertomarunouden alalajeja.

Yksi perustavimmista syntymyyteistä on maailman synty. Myytti on ikivanha. Se tunnetaan sekä euraasialaisessa että itämaisessa perinteessä. Pohjoisten alueiden (Vienan, Aunuksen ja Laatokan Karjalan) maailmansyntyrunossa Lintu merellä kerrotaan kuinka sotka tekee pesän Lappalaisen nuolesta haavoittuneen ja veden varaan joutuneen Väinämöisen polven päälle. Polvea alkaa kuumottaa, ja luoja-heeros Väinämöinen liikauttaa jalkaansa, jolloin pesä putoaa mereen ja muna särkyy. Sen kappaleista sikiävät maa, meret, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Maailman synty -myytin kaksi perinnealuetta: ’Lintu merellä’ (punainen), ’Pääskyläinen päivälintu’ (musta). Matti Sarmela 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2 (kartta 87). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Maailmansynty-myytistä on myös eteläinen, Inkeristä Karjalan kannaksen kautta Savoon levinnyt versio, jossa lintu on pääskynen. Tämä eteläinen versio, Pääskyläinen päivälintu, on nuorempaa perinnettä kuin Lintu merellä, vaikka siinä onkin käytetty samoja vanhan syntymyytin aineksia. Kun pohjoinen maailmansyntyruno on kotoisin erätalouden ja pyyntikulttuurin ympäristöstä, niin eteläisen version ympäristö on agraarinen kyläkulttuuri, jossa se kuului tyttöjen lauluihin.

Iivana Onoilalta vuonna 1905 Suistamolla fonografille (SKSÄ A 302:1; ODE-849-2:5) tallennettu toisinto on pohjoinen versio; sen alkuperä on ajoitettu varhais- tai viimeistään sydänkalevalaiselle kaudelle ennen kristinuskon tuloa. Sävelmän (Launis 1930, 180) asteikko on e-doorinen tetrakordi (e fis g a).

Ristiretkien ja kirkon lähetystyön myötä pakanallinen sankarirunous joko väistyi taka-alalle tai omaksui kristillisiä aineksia. Tiettömillä takamailla vanhakantainen runous säilyi pisimpään entisellään, kun taas rannikolle juurtuneen ja sieltä sisämaahan leviävän maanviljelyskulttuurin alueella kristilliset vaikutteet valtasivat alaa ja panivat alulle muutoksen: vanhakantaisten runojen rinnalle alkoi muodostua uusia kertomarunouden alalajeja. Selvimmin kristillinen vaikutus näkyy keskiajan kalevalaisen kauden legendalauluissa, joissa pakanalliset sankarit saavat väistyä Jeesuksen, muiden Raamatun henkilöiden ja pyhimysten tieltä. Näihin kuuluvat mm. tallirengistä ”ruman Ruotuksen talossa” kertova Tapanin virsi, skandinaavisen balladin mukaelma, ja eepoksenomaiseksi kokonaisuudeksi kehkeytynyt Luojan virsi, jonka laajimmissa toisinnoissa saattaa olla kolmisensataa säettä.

Kirjallisuutta

Haavio, Martti 1933. Suomalainen muinaisrunous. Suomen Kulttuurihistoria I, 280–354. Jyväskylä–Helsinki: Gummerus.
Kirkinen, Heikki 1988. Pohjois-Karjalan kalevalaisen perinteen juuret (Tietolipas 108). Helsinki: SKS.
Launis, Armas 1910. Runosävelmiä: I Inkerin runosävelmät. (SKS Toim. 68 I: Suomen kansan sävelmiä IV). Helsinki: SKS.
— 1930. Runosävelmiä: II Karjalan runosävelmät (SKS Toim. 68 II: Suomen kansan sävelmiä IV). Helsinki: SKS.

Takaisin ylös