Levinneisyys
Kalevalaisen laulun tyylialueet Launiksen (Inkerin runosävelmät. Suomen kansan sävelmiä IV:1, 1910) mukaan.
Suomalaisten vanhaa lauluperinnettä kutsutaan tavallisesti kalevalaiseksi runo- tai runonlauluksi. Sen kehitys lienee alkanut kantasuomalaisella ajalla ennen vuotta 500 eaa., kun varhaiskantasuomea puhuvan populaation painopiste oli vielä Suomenlahden eteläpuolella.
Kiteytyneen muotonsa tämän laulurunouden tunnusomainen piirre, kalevalamitta, lienee saavuttanut joskus ensimmäisen vuosituhannen jälkimmäisellä puoliskolla, pienimuotoisissa runoissa mahdollisesti jo ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen aikana Baltiassa ja ehkä myös Suomessa ja Karjalassa. Tähän perinteeseen kuuluvia lauluja ovat laulaneet suomalaisten ja karjalaisten ohella myös inkeriläiset, virolaiset ja vatjalaiset.
Runonlaulun ydinalueena on pidetty Viroa ja Länsi-Suomea, josta sen on uskottu levinneen hämäläisen uudisasutuksen mukana inkeriläisten ja karjalaisten keskuuteen sekä läntiseen Vienaan ja Tverin Karjalaan. Toisen näkemyksen mukaan kalevalainen runonlaulu on kuitenkin syntynyt ja kehittynyt paljon laajemmalla alueella, mutta eriytynyt sittemmin, etenkin viikinki- ja ristiretkiajalla, läntiseen ja itäiseen haaraan. Niin paljon kuin tätä perinnettä onkin tutkittu, luotettavaa kokonaiskuvaa sen synnystä, kehityksestä ja leviämisestä on nykyisen tiedon perusteella vaikea muodostaa.
Keruukauden alkaessa 1800-luvulla kalevalainen runonlaulu oli jo melkein kokonaan hävinnyt Länsi- ja Etelä-Suomesta. Vain pienimuotoisia jäänteitä, kuten loitsuja, loruja, hokemia ja muita runomaailman sirpaleita oli näiden alueiden elävään perinteeseen pysyvämmin tallentunut. Myös kehtolaulu oli pitänyt hyvin pintansa, ehkä ajattoman funktionsa tähden. Epiikan sen sijaan oli työntänyt tieltään gregoriaaninen kirkkolaulu omine pyhimyskertomuksineen ja sittemmin lännen ja etelän suunnalta tullut uudempi riimillinen kansanlaulu. Niiden edetessä kohti itää vanhamittainen runous joutui väistymään. Matkan varrelle sankarirunoista jäi kuitenkin merkkejä, joista selvästi näkyy, että se aikanaan oli ollut lännen suunnallakin tunnettua; Savosta saatettiin vielä keruukaudella tavata vanhamittaisten eeppisten runojen katkelmia.
Runokylien alue Vienan Karjalassa.
Rikkaimpia vanhamittaisen runon säilymäalueita ovat olleet toisaalta Etelä-Karjala ja luterilainen Inkeri ja toisaalta ortodoksinen Laatokan Karjala, Viena ja Aunus. Eteläisiltä alueilta on tallennettu runsaasti varsinkin naisten laulamia lyyrisiä runoja, häälauluja, lengendoja ja balladeja, kun taas eppisten sankarirunojen paras sato on korjattu Vienan Karjalan ja Aunuksen runokylissä, jossa miehet vielä 1800-luvulla lauloivat Väinämöisestä, Joukahaisesta ja Lemminkäisestä. Perinnealueiden rajat näyttävät noudattavan pääelinkeinojen rajoja. Kaskiviljelyn ja erätalouden hallitsemilla alueilla sankariepiikalla ja erärunoudella oli pitempään kulttuurista merkitystä kuin etelässä agraarisen kyläkulttuurin alueella.
Kirjallisuutta
Asplund, Anneli 1981. Kalevalaiset laulut. Kansanmusiikki. Toim. Anneli Asplund & Matti Hako. Helsinki: SKS (SKST 366), 18–43.
Honko, Lauri 1978. Perinnetuote, perinnelaji ja perinnealue kansanrunouden ikäämisessä. Lännen maita ja Karjalan kyliä (Kalevalaseuran vuosikirja 58). Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY, 179–186.
Kirkinen, Heikki 1988. Pohjois-Karjalan kalevalaisen perinteen juuret. Helsinki: SKS (Tietolipas 108).
Sarmela, Matti 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2, Helsinki: SKS (SKS Toim. 587).
Kaudet
Suurin osan tuntemastamme kalevalaisesta runoudesta, joka oli olennaiselta osaltaan laulettua runoutta, on merkitty muistiin 1800-luvulla siinä muodossa mihin se oli vuosisatojen aikana kehittynyt. Varhaisimmat äänitteet ovat 1900-luvun alussa fonografilla tallennettuja vahalieriöitä. Tämän aineiston tulkinta perustuu pitkään päättelyketjuun. Emme tarkoin tiedä, millaista laulettu runous on alun alkaen ja eri vaiheissaan ollut, sillä muutoksia on epäilemättä tapahtunut sekä sukupolvelta toiselle että laulujen leviämisen myötä. Muutokset eivät tosin välttämättä ole olleet kovin suuria ja ainakin ne ovat olleet verkkaisia, sillä myyttinen maailmankuva, johon suuri osa kalevalaisesta lauluperinteestä liittyy, on periaatteessa staattinen.
Laulujen meille säilyneessä muodossa voidaan kuitenkin tunnistaa eri kausilta peräisin olevia aineksia, toisaalta hyvinkin vanhoja primitiivisiä tyylipiirteitä ja toisaalta nuorempiin kerrostumiin viittaavia ominaisuuksia. Niiden perusteella on tullut tavaksi Matti Kuusen (1957, 1963, 1980) teoriaa seuraten erottaa viisi tyylikautta:
- esikalevalainen tai esisuomalainen (n. 1000-500 eaa.)
- varhaiskalevalainen tai itämerensuomalainen (n. 500 eaa. – 800 jaa.)
- sydänkalevalainen (n. 800-1150)
- keskiajan kalevalainen (n. 1150-1530)
- myöhäiskalevalainen (1530-)
Jokainen kausi kuvastaa kulttuurissa ja historiallisessa todellisuudessa tapahtuneita muutoksia.
Esikalevalainen kausi
Vanhimmat, esikalevalaiselle tai esisuomalaiselle kaudelle kuuluvat laulut ovat liittyneet shamanistisen kulttuurin muotoihin, myytteihin ja riitteihin. Niiden tehtävänä on ollut antaa yhteisön jäsenille yhtenäinen maailmanselitys, jonka kokonaisuuteen he ovat voineet sijoittaa itsensä ja elämänsä kulun. Keskeiset myytit kertovat jumalten tai sankarien toiminnasta, jolle koko olemassaolo perustuu. Tällaisia ovat kosmogoniset alkumyytit ja astraalimyytit, kertomukset maailman, tulen, raudan ja eläinten synnystä.
Riitit, myyttien rituaalinen esittäminen, taas ovat yhteisön elämään, esim. metsästykseen ja kalastukseen, vuodenkiertoon, parantamiseen ja elämänkausiin liittyviä toimituksia, joiden avulla pyrittiin hallitsemaan luontoa tai jäsentämään yhteisössä vallitsevia sosiaalisia suhteita. Näihin kuuluvat mm. luonnon kiertokulun jatkumisen turvaamiseen tähtäävät palauttamisriitit, kuten karhunpeijaiset, joissa lepytellään tapetun eläimen henkeä ja pyritään varmistamaan vastainenkin metsästysonni, ja siirtymäriitit, jotka liittyvät ihmisen sosiaalinen aseman muutokseen: aikuistumiseen, avioliittoon, jonkin ryhmän jäseneksi tuloon, yhteiskunnallisen aseman muutokseen ja lopulta kuolemaan.
Myyttejä esitettiin rituaalisesti laulamalla, lukuun ottamatta loitsurunoja, joita etupäässä lausuttiin mutta jotka riittien yhteydessä saattoivat saada rytmisesti korostuneen esitystavan. Pääasiallinen laulamisen muoto oli yksinlaulu. Joillakin alueilla, Venäjän Karjalassa ja Inkerinmaalla, tunnettiin myös kuorolaulua, johon joskus liittyi esilaulaja. Vanhin runon ja laulun muoto lienee ollut vapaamittainen, mutta siinä käytettiin jo alkusointua, joka periytyi sittemmin kalevalamittaan, kun se joskus ajanlaskumme alkua edeltäneen vuosituhannen aikana alkoi muotoutua ja saada nykyisin tuntemiamme piirteitä. Myyttien ja riittien perinne saavutti rikkaimmat muotonsa Järvi-Suomen ja Karjalan erämaissa, joissa talous perustui eränkäynnille vielä silloinkin, kun maanviljelys ja karjanhoito olivat jo kohonneet pääelinkeinoksi rannikkoseuduilla.
Varhaiskalevalainen tai itämerensuomalainen kausi
Rannikon agraariyhteisöissä syntyi viljelyepiikkaa ja muita kiinteän kyläasutuksen elämänmuotoon perustuvia runon lajeja. Maanviljelyskulttuurin kaudelle tunnusomaisia syntymyyttejä ovat kertomukset mm. ohran ja oluen synnystä. Runon historiassa tätä vaihetta on kutsuttu varhaiskalevalaiseksi tai myös itämerensuomalaisen runouden ajaksi, koska kalevalaista runoa viljeltiin tällöin kaikkialla itämerensuomalaisten kansojen asuma-alueella Baltiasta, Inkeristä ja Laatokan lounaispuolisesta Karjalasta Suomenlahden pohjoisrannikolle ja saaristoon.
Sydänkalevalainen kausi
Kalevalaisen runouden nousukautena on pidetty sydänkalevalaista kautta, joka ulottuu viikinkiajan alusta ristiretkien aikaan. Kantasuomalaisen asutuksen painopiste oli tällöin siirtynyt Suomenlahden yli Lounais-Suomeen. Asutus työntyi kohti pohjoista kaskiviljelyn myötä, ja tästä syystä puhutaan myös kaskikulttuurin kaudesta. Runoudessa tietäjäloitsut ja -epiikka valtaavat alaa, ja sankarihahmon kuva saa pehmeämpiä sävyjä: Jumalhahmoinen seppä Ilmarinen antaa tilaa piirteiltään inhimillisemmälle Väinämöiselle, tietäjälle ja laulajalle, jonka sanan mahti on raudan mahtia suurempi. Sydänkalevalaisella kaudella myös agraariepiikka ja sukukulttuuri riitteineen antavat runolle uusia ulottuvuuksia. Tämän kauden aikana lienee kehittynyt suomalaiselle ja karjalaiselle laulualueelle tunnusomainen 5/4-tahtilaji.
Keskiajan kalevalainen kausi
Kun kristinusko vähitellen tunkeutui Suomeen, Karjalaan ja Inkeriin, kalevalainen perinne alkoi väistyä kristillisen tieltä. Kulttuurien kohtaamista seurannut siirtymävaihe kesti useita vuosisatoja, ja etenkin syrjäisimmillä alueilla vanha laulukulttuuri säilyi elävänä perinteenä aina 1800-luvulle saakka, jolloin sitä ryhdyttiin tallentamaan.
Ristiretkien ajoista uskonpuhdistuksen kynnykselle ulottuvaa vaihetta on kutsuttu keskiajan kalevalaisen runouden kaudeksi. Sille oli tunnusomaista kristillisen aineksen sulautuminen vanhoihin perinnelajeihin. Myyttirunoissa oli esiintynyt kristillisiä vaikutteita jo viikinkiajalla, ja sittemmin pakanalliset myytit enimmäkseen korvattiin uuden uskonnon kertomuksilla. Vanha maailmanselitys, jonka juuret olivat syvällä suomalaisten heimojen menneisyydessä, joutui antamaan myöten kristilliselle maailmankatsomukselle. Kirkon lähetystyö oli maallisen vallan suojeluksessa, eikä vanha kulttuuri kyennyt vastustamaan sen voimaa, vaikkei suomalaisten käännyttäminen ihan hetkessä käynytkään.
Pakanalliset uskomukset joutuvat usein pilkan kohteeksi ja sankarihahmot osoittautuvat voimattomiksi Raamatun henkilöhahmojen edessä. Väinämöisen osana oli (Väinämöisen tuomiosta kertovissa runoissa) purjehtia merelle pohjattomaan pyörteeseen, ”kurimuksen kurkun suuhun”. Katolista vaikutusta on nähty myös koristeellisten kielikuvien tavoittelussa, kuten esimerkiksi Kultapyörätammesta kertovassa runossa.
Laulan tähän taloon,
laulan tammen lattialle.
Tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen.
Vaikutteita siirtyi kuitenkin myös päinvastaiseen suuntaan. Yleiseurooppalaisiin esikuviin pohjautuvissa suomalaisissa legendarunoissa raamatullisiin kertomuksiin sulautuu kalevalaista runoperinnettä, joka antaa niille vahvan paikallisen leiman. 1600-luvulla muistiin merkitty mutta keskiaikaiseen traditioon palautuva Piispa Henrikin surmavirsi noudattaa kalevalasävelmää ja kahdeksantavumittaa mutta heijastelee myös katolisen legendan ja skandinaavisen ritariballadin aineksia ja on hengeltään uuden uskon ihanteiden mukainen. Vaikuttaa siltä, että kristillisestä perinteestä omaksuttiin ensin sisältöaines ja runon yleinen rakenne, kun taas runomitta ja sävelmät saatiin pitkään omasta, pakanallisesta laulutraditiosta. Lännestä omaksutun germaanisen kulttuurin ja kalevalaisen runoperinteen sulautuminen tapahtui selvimmin virolais-suomalaisella alueella, kun sen sijaan karjalais-inkeriläisellä vanhan suomalais-ugrilaisen runouden teemat säilyivät keskeisenä aineksena.
Myöhäiskalevalainen kausi
Kristinusko ja läntisestä runoilmaisusta saadut vaikutteet eivät kokonaan syrjäyttäneet kalevalaista perinnettä, joka jatkui vielä 1500- ja 1600-luvulla. Tälle myöhäiskalevalaiselle kaudelle on tunnusomaista runokielen normien väljeneminen ja vaikutteiden omaksuminen riimillisestä runoudesta. Mitallisesti virheellisten säkeiden esiintymistä on pidetty merkkinä kalevalamitan rappeutumisesta, mutta toisaalta on myös esitetty näkemys, että kalevalainen runous vasta tänä aikana saavutti suurimman kukoistuksensa. Tähän kysymykseen ei ole vielä saatu lopullista vastausta. Selvää on kuitenkin, että keruukauden alkaessa 1700-luvun lopulla kalevalainen laulu oli säilynyt elävänä perinteenä enää Itä-Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä.
Kirjallisuutta
Kuusi, Matti 1957. Kalevalaisen muinaisepiikan viisi tyylikautta. Kalevalaseuran vuosikirja 37, 109–128. Helsinki: WSOY.
— 1963. Kirjoittamaton kirjallisuus (Suomen Kirjallisuus I). Helsinki: Otava.
— 1980. Ikkuna kalevalaiseen muinaisuuteen. Kalevalaista kertomarunoutta, 9–23. Toim. Matti Kuusi (SKS Toim. 362). Helsinki: SKS
Sarmela, Matti 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Helsinki: SKS