Ranskassa oli 1600–1700-luvuilla pitkä ja ansiokas klaveeritraditio, joka jossain määrin kärsi vallankumouksen pyörteissä, kun cembaloja ja urkuja hävitettiin ja osa uruista pelastui vain ihmeen kaupalla tai urkureiden (mm. Balbastre) rohkean toiminnan ansiosta. 1800-luvun alussa Ranskaan kehittyi omintakeinen urkukoulu ja -kulttuuri, jossa siedettiin kevyen musiikin soittamista kirkossa, sillä kansa halusi kuulla tuttuja teatterisävelmiä sielläkin. Myöhemmin 1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi erityinen orkesteriurkutyyli urkusinfonioineen.
Ranskalaisiin erityispiirteisiin kuuluu myös se, että lähes poikkeuksetta kaikki huomattavat pianistit hallitsivat urkujensoiton ja monilla oli myös urkurintoimi. Ranskalaiset sävelsivät paljon yhtä lailla urkuharmonille, jota pidettiin taiteellisesti tyydyttävänä soittimena.
Aristide Cavaillé-Coll
Ranskalaisen urkumusiikin kehitys oli 1800-luvun jälkipuoliskolla paljolti myös urkurakentamisen ansiota: Aristide Cavaillé-Coll (1811–99) rakensi noin 600 urkua (1838-) ja 1850-luvulta lähtien hän oli Ranskan johtava urkurakentaja. Hän teki urut sekä Pariisin keskeisiin kirkkoihin, joita ovat La Madeleine, Ste Clotilde (1859), Saint-Sulpice (1862), Notre Dame (1868), La Trinité ja Trocadéro (1878), että myös muualle Ranskaan, esimerkiksi Marseilleen (1868), Lyoniin (1880), Orleansin katedraaliin (1880) ja Toulouseen (1889). Lisäksi häneltä tilattiin urkuja Espanjaan (Madrid 1884) ja Etelä-Amerikkaan (Brasilian Paraan 1882), ja jopa Suomeen. Uruissaan Cavaillé-Coll onnistui suhteellisen vähillä äänikerroilla (n. 40-60) luomaan värikkäästi soivan ja monipuolisen instrumentin. Hän lisäsi ranskalaiseen urkutyyppiin myös espanjalaisia (mm. trumpetit) ja saksalaisia (mm. viuluäänikerrat) piirteitä.
St. Sulpicen urkujen fasadi.
Alexander Pierre François Boëly
Alexander Pierre François Boëly (1785–1858) on merkittävä ranskalaissäveltäjä, pianisti ja urkuri, joka silloitti tuotannollaan ja toiminnallaan aukkoa barokkiurkureiden ja vähitellen käynnistyvän romanttisen ranskalaisen musiikin välissä. Hän oli ranskalaisittain harvinainen kontrapunktisti ja Bachin musiikin esitaistelija, samalla kun hän oli Beethovenin varhainen ihailija. Boëly kehitti jalkionkäyttöä, joka oli ranskalaisissa uruissa ja urkusäveltämisessä jäänyt paitsioon. Hänen pianoteostensa määrä on valtaisa: se sisältää mm. kaksi sonaattia ja kymmeniä etydejä. Yksin postuumit piano-opukset koostuvat 156 kappaleesta (ajalta n. 1805–58).
Boëlyn urkutuotanto käsittää noin 300 teosta. Hänen elinaikanaan julkaistut teokset ilmestyivät yleensä suurissa kokoelmissa: 4 Offertoires op. 9 (1842), 14 morceaux qui pourront servir pendant l’office divin op. 10 (14 kappaletta, jotka voivat palvella jumalanpalveluksen aikana, 1842), 24 kappaletta op. 12 (1843), 12 morceaaux pour l’orgue expressif / harmonium op. 14 (12 kappaletta urkuharmonille, n. 1846) ja 14 préludes sur des cantiques de Denizot op. 15 (1847), joka sisältää Daquin-tyylisiä joululauluja (noëls).
Erityisen edustava ja suosittu kokoelma on 12 kappaletta op. 18 (julk. 1856). Se sisältää mm. Andanten Es, nro 1, joka on romanttinen tunnelmapala, vaikka käyttää barokkikuviointia; preludin ja fuugan B, nro 6, jossa saksalaisvaikutteet (Bach) on yhdistetty ranskalaiseen urkumusiikkiin, sekä Allegron f, nro 7, jonka jalkion käyttö on loistokasta. Postuumeja teoksia on julkaistu 114 kappaletta opuksissa 35-45 (ajalta 1825-58).
Boëly: op. 18/6.
François Benoist
François Benoist (1794–1878) oli vaikutusvaltainen 1800-luvun alkupuolen ranskalaissäveltäjä, opettaja ja urkuri, joka voitti 1815 Rooman palkinnon ja hoiti Kuninkaallisen kappelin urkurin virkaa vuodesta 1819. Häntä on pidetty saksalaisen tyylin edustajana Ranskassa, jossa hän esitteli Bachin musiikkia.
Tärkeää oli Benoist’n toiminta Pariisin konservatorion urkujensoiton professorin virassa 53 vuoden ajan (1819-72). Hänen oppilainaan olivat tuolloin mm. Adam, Alkan, Bizet, David, Delibes, Dubois, Franck, Léfébure-Wély, Marmontel, Massenet, Pugno ja Saint-Saëns. Hän hankki mainetta fuuga-improvisaatioillaan ja julkaisi 12 nidettä urkukappaleita otsakkeella Bibliothèque de l’organiste, ou Suites de pièces (1841–61).
Louis James Alfred Lefébure-Wély
Louis James Alfred Lefébure-Wély (1817–69) opiskeli Pariisin konservatoriossa, jossa hän sai 18-vuotiaana premier prix’n pianon- ja urkujensoitossa. Hänen jalkiotekniikkansa oli niin pitkälle vietyä, että Franck omisti hänelle sävellyksensä Final ja Alkan sarjansa 12 études pour les pieds seulement (12 etydiä pelkille jaloille). Elämäntyönsä Lefébure-Wély teki Madeleine- ja St.-Sulpice -kirkoissa.
Lefébure-Wély oli “aikansa tunnetuin, suosituin ja originaalein urkuri” (abbé Lamazou), ranskalaisen urkumusiikin iloinen maallistaja, “urkujen Offenbach”. Hän sai yleisön tiedostamaan ranskalaisen romanttisen urkutyypin olemassaolon ja mahdollisuudet. Hän soitti keveitä kappaleita teatterimusiikin tyyliin kirkossa aikana, jolloin ooppera oli suosituinta ajanvietettä ja musiikkielämän keskiössä.
Lefébure-Wélyn tuotanto käsittää 190 opusta piano- ja urkukappaleita sekä kirkkomusiikkia. Pianokappale Les Cloches du monastère (Luostarin kellot) myi yli 100 000 kopiota. Urkuteokset jakaantuvat operettimaisiin offertorioihin (offertoire), marsseihin ja messujen päätösnumeroihin, sorties, jotka ovat äärettömän suosittuja teoksia. Sorties-numeroissa ja kappaleessa Boléro de Concert op. 166 on tivoli- ja posetiivisävyjä. Mutta niiden ohella löytyy myös herkkiä lyyrisiä teoksia lajiniminään pastorale, verset, élevation ja communion. Tärkeä, liturgiseen käyttöön tarkoitettu kokoelma L’Orgue moderne. Collection de Morceaux d’Orgoe dans tous les Genres en 12 Livraisons (julk. 1868) sisältää ajan ohjelmiston läpileikkauksen.
- Louis James Alfred Lefébure-Wély: Sortie Es-duuri.
César Franck
- César Franck
Belgialaissyntyinen César Franck (1822–90) oli hieno pianisti ja urkuri sekä loistava improvisoija. Hän oli myös Ranskan 1800-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisimpiin kuulunut muusikko ja opettaja. Hän asettautui pysyvästi Pariisiin 1835 ja toimi Pariisin konservatorion urkuprofessorina 1872–90 sekä oli Ste-Clotilde-kirkon urkuri (18–9-90).
Pianoteoksia
Franckin varhaisuraan kuului tuohon aikaan normaali virtuoosipianistina toimiminen. Tämän vaiheen pianoteokset kertovat Lisztin suuresta vaikutuksesta: rondo- ja variaatioteokset, kaksi fantasiaa (kaikki nämä ennen 1838) sekä Eglogue op. 3 (Paimenlaulu, 1842), (Premier) Grand caprice op. 5 (1843) ja Ballade op. 9 (1844).
Hän sävelsi parhaat teoksensa pianolle viimeisinä vuosinaan. Kaksi tuolloin syntynyttä suurta pianosävellystä ovat musiikkina mielenkiintoisia, mutta ne ovat paikoitellen kudoksiltaan hivenen paksuja ja epäpianistisia, sillä Franckilla oli poikkeuksellisen isot kädet. Tämä tekee etenkin vasemman käden osuuden soittamisen hankalaksi.
Preludi, koraali ja fuuga op. 21 (1884) alkoi ensin ilman koraalia, joka tuli mukaan myöhemmin. Teos syntyi Bachin kunnioituksesta, josta kasvoi myös teoksen henkinen ydin. Sävellys perustuu Wagnerin Parsifalin ”kelloaihetta” muistuttavaan sik-sak-aiheeseen sekä huokaavaan ja kromaattiseen motiiviin, joka on peräisin Bachin kantaatista Weinen, Klagen, Sorge, Zagen ja h-molli-messun Crucifixus-osasta.
Preludi, aaria ja finaali op. 23 (1887) perustuu samaan materiaaliin kuin edellinenkin teos ja on samoin kolmivaiheinen pianosävellys. Sen keskivaihe edustaa ihmisen ääntä ja finaali lunastusta, hyvän voittoa pahasta. Jos Preludi, koraali ja fuuga on enemmän uskonnollinen ja Kristuksen kärsimykseen liittyvä teos, Preludi, aaria ja finaali on maallisempi ja kotoinen, kolmiosaisen sonaatin kaltainen teos.
Urkuteoksia
Franckin urkumusiikki on romantiikan parasta urkumusiikkia Lisztin musiikin ohella ja merkittävintä Bachin jälkeen. Sen teho perustuu urkujen sinfoniseen käyttöön, kromaattiseen harmoniaan ja ilmeikkääseen melodisuuteen.
Todennäköisesti Lisztin innoittamina syntyivät Six pièces d’orgue op. 16-21 (Kuusi urkukappaletta 1856-64; julk. 1868). Kyseessä on merkittävä, itsenäisten teosten muodostama kokonaisuus.
- Op. 16: Fantaisie, C on neliosainen laulullinen, mietiskelevä teos, josta löytyy Mendelssohn-henkistä melodiikkaa.
- Op. 17: Grande pièce symphonique on uljaudessaan Franckin suosituimpia urkuteoksia. Siinä on syklisiä piirteitä toistuvien aiheiden myötä. Suuri sinfoninen kappale on ranskalaisen urkusinfoniikan perustajateoksia.
- Op. 18: Prélude, fugue et variation on tunnelmallinen ja tarttuvan melodiikkansa ansiosta populaari, pianollekin sovitettu teos. Sen päätösjakso perustuu avauksen kuviointiin.
- Op. 19: Pastorale, E on kaksivaiheinen raikas teos, jossa jo Debussyn ja Ravelin antikismi pilkahtaa.
- Op. 20: Prère (Rukous) tihkuu äärimmäistä uskonnollista intensiivisyyttä.
- Op. 21: Final on jalkion fanfaariteemaan perustuva juhlakappale.
Trois Pièces pour le grand orgue (Kolme kappaletta isoille uruille; 1878, pain. 1884) sisältää idyllisen Fantaisien, A, Cantabilen, H, sekä sarjan tunnetuimpana teoksena sinfonisen teoksen Pièce héroique (Sankarikappale), joka loppuu kenties komeimmin Franckin urkuteoksista: kun h-mollista on siirrytty H-duuriin. Lopussa soi täysin uruin koraalimainen melodia jalkion fanfaarien ryydittämänä.
Kolme koraalia (1890) on Franckin viimeinen sävellyskokoelma, musiikin summa, jossa idealisoitu koraalisävelmä seikkailee alun esittelyn jälkeen harmonisen ja kontrapunktisen varjostuksen kohteena löytyäkseen lopuksi entistä puhtaampana ja uskonvarmempana.
- Koraali nro 1, E on laajamittainen sinfoninen muunnelmateos, jossa koraali ilmaantuu vähitellen kappaleen kuluessa soidakseen lopussa mahtavasti diskantin ja pedaalin välisenä kaanonina.
- Koraali nro 2, h on passacaglian ja fuugan muodossa, hommage à Bach. Chant séraphique (Enkelilaulu) esiintyy osan keskellä ja fuugan jälkeen päättää teoksen taivaallisen kauniisti.
- Koraali nro 3, a muistuttaa Bachin a-molli-preludia (BWV 543). Se on ABA-muodossa, jossa keskus-adagioa reunustavat allegro-taitteet.
Koraalissa E-duuri etsimisen kohteena ollut koraali löytyy ensin g-mollissa, sitten se transponoidaan b-molliin ja cis-molliin, kunnes harmonia kiinnittu H-dominantille, jolta se virtaa koraalin voitokkaaseen E-duuri-esiintymään ja koraalin pieneen kaanoniin ylimmän äänin ja pedaalin kesken.
Lisäksi Franckilta jäi sarja L’Organiste (1890), johon valmistui 61 harmonikappaletta suunnitellun sadan asemasta.
Alexandre Guilmant
Alexandre Guilmant (1837–1911) oli Pariisin Trinitè-kirkon urkuri (1871–1901) ja konservatorion urkuprofessori (1896–1911). Hänen oppilaitaan olivat mm. Dupré ja Nadia Boulanger. Trocadéro-palatsin urkurina (1878-) Guilmant sai tuntuman myös konserttisoittamisen, mikä johti urkuohjelmiston laajenemiseen ja popularisoitumiseen: hän esitti ranskalaista barokkia, Händelin urkukonserttoja, Schumannin, Lisztin, Rheinbergerin, Franckin, Saint-Saënsin ja Widorin alkuperäisteoksia sekä Berlioz- ja Wagner-sovituksia.
Urkusonaatit
Guilmant’n kahdeksan urkusonaattia (1874–1909) ovat klassisessa asemassa urkukirjallisuudessa. Ne perustuvat Cavaillé-Coll-urkujen mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Musiikki ei ole varsinaisesti edistyksellistä, mutta siinä yhdistyvät menneisyyden hyveet voimalliseen romanttiseen ilmaisuun. Osien määrä sonaateissa vaihtelee kolmen ja kuuden välillä: aluksi ne olivat kolmiosaisia, mutta neljännestä sonaatista eteenpäin osien määrä lisääntyi.
Sonaatti nro 1, d, op. 42 (1875) sisältää osat Johdanto ja allegro, Pastoraali ja Finaali. Säveltäjä muokkasi myöhemmin teoksen sinfoniaksi uruille ja orkesterille (1879). Kaksi seuraavaakin sonaattia toteuttavat tempokaavan nopea-hidas-nopea, joskin kolmannen sonaatin op. 56, c (1883) ääriosina ovat preludi ja fuuga. Fuuga löytää muulloinkin tiensä sonaattien sisälle. Neljäs sonaatti op. 61, d (1885) sisältää kolmantena osana Menuetin, joten kyse on käytännössä urkusinfoniasta, ranskalaiselle urkumusiikille tyypillisestä lajista, joka huipentui Widorin ja Viernen tuotannoissa.
Sonaatti nro 5, c, op. 80 (1885) on jo viisiosainen: Allegro, Adagio, Scherzo, Recitativo sekä Koraali ja fuuga. Kyse on Guilmant’n mestariteoksesta, joka on säilyttänyt tuoreutensa. Finaalin päätösjaksossa koraali ja harvennettu fuugateema esiintyvät yhdessä. Sonaatti nro 7, F, op. 89 (102) on kuusiosainen: Entrée ja Tempo di Marcia, Lento (Unelmia), Intermezzo, Grand Choeur (Menuetti), Cantabile ja Finaali. Sen Lento-osa kertoo Guilmant’n Debussy-myötämielisyydestä ja -vaikutteista.
Lisäksi Guilmant julkaisi 18 kokoelmaa otsakkeella Pièces dans différents styles (Erityylisiä urkukappaleita; julk. 1868–92), 12 kokoelmaa otsakkeella L’organiste pratique (julk. 1873–83), 10 kokoelmaa otsakkeella L’organiste liturgiste (julk. 1887–99), 18 Pièces nouvelles (julk. 1904) ja Sept Pièces (julk. 1905). Merkittäviä ovat myös hänen noël-kokoelmansa (1884, 1886, 1897, 1909).
Théodor Dubois
Théodor Dubois (1837–1924) syntyi Reimsissä, opiskeli Pariisissa (1854-) ja voitti Rooman palkinnon 1861. Hän korvasi Saint-Saënsin Madeleine-kirkon urkurina (1877–96) ja opetettuaan pitkään Pariisin konservatoriossa (1871-) hän toimi sen rehtorina (1896–1905). Hän oli omana aikanaan tunnustettu oratorio- ja messusäveltäjä sekä niitti mainetta oopperoillaan ja baletillaan La farandole (1882). Hänen soitinmusiikkinsa käsittää yli 200 kamariteosta, orkesteriteoksia, liki sata pianoteosta sekä noin 90 urkukappaletta. Häntä on pidetty akateemisena säveltäjänä.
Dubois’n urkumusiikki käsittää mm. häämessun Messe de mariage (1891) sekä useita 10 ja 12 kappaleen kokoelmia, kuten 12 Pièces nouvelles pour orgue (1893), joka sisältää teokset Prélude et Fugue, Chant Pastoral, Cortège Funèbre, La Fête-Dieu, Canon, Alleluia, Noël, Fiat lux, In Paradisum, Offertire, Thême Provwençal varié ja Marche Triomphale.
Mainitut teokset ja urkureiden hyvin tuntema Toccata G kokoelmasta Douze pièces pour orgue ou piano-pédalier (1889) liittävät musiikin ranskalaisen sinfonisen urun karakteritraditioon, jossa hemaiseva melodiikka, räväkkä soittimellisuus, mainio kuvallisuus ja tarttuva liikkuvuus ovat hyveitä.
Eugène Gigout
Nancyssä syntynyt Eugène Gigout (1844–1925) saapui Pariisiin 1857 opiskelemaan Saint-Saënsin johdolla. Hän toimi Pariisin St.-Augustin-kirkon urkurina vuodesta 1863 kuolemaansa saakka sekä 1885 perustamansa musiikkikoulun opettajana ja Guilmant’n jälkeen konservatorion urkuprofessorina (1911-). Hänen oppilaitaan olivat mm. Boëllmann, Fauré, Messager ja Roussel.
Gigout jätti jälkeensä ison määrän erilaista käyttömusiikkia uruille. Musiikissa näkyy hänen Bachin ja klassisen tyylin tuntemuksena sekä läheisyytensä Saint-Saënsiin. Tuntuva osa teoksista uruille ilman pedaalia tai harmonille perustuu gregoriaanisiin sävelmiin: 100 piéces bréves dans la tonalité du plain-chant (100 lyhyttä kappaletta kirkkosävellajeissa, 1888).
Isoille uruille tarkoitetut kappaleet ilmestyivät erilaajuisissa kokoelmissa: 6 pièces (1881) ja keskeinen kokoelma 10 pièces (1890), joka sisältää mm. kuuluisan Toccatan h (nro 4), ainoan yleisesti soitettavan, Boëllmannin, Widorin ja Dubois’n toccatoihin verrattavan Gigout’n teoksen. Siinä ilmenee ranskalaisen urkutoccatan perustyyppi: sointukuviointia sormioilla tukee jalkiomelodia, jota lopuksi vahvistetaan oktaaveissa, ei kuitenkaan Gigout’lla.
Muita vuoden 1890 kokoelman huomionarvoisia kappaleita ovat Scherzo (nro 8) sekä Rhapsodie sur des Noëls (nro 6). Loppukauden keskeisiä teoksia ovat Rhapsodie dur des airs populaires du Canada (1898), Poèmes mystiques (1903) sekä 12 pièces (1913), joukossa soma Cantilène.
Charles-Marie Widor
- Charles-Marie Widor
Charles-Marie Widor (1844–1937) oli kotoisin Lyons’sta ja opiskeli Brysselissä ajan kuuluisimpiin kuuluvan urkurin, keskeytymätöntä Bach-traditiota edustavan J.-N. Lemmens’n johdolla. Hänet kutsuttiin 1870 Pariisin St-Sulpice -kirkon urkuriksi. ja hän jäi tähän toimeen loppuelämäkseen . Widorista tuli Franckin jälkeen konservatorion urkuprofessori (1890–96) ja vihdoin sävellyksen professori (1896–1927). Hänen oppilaitaan olivat mm. Tournemire, Vierne, Honegger, Varèse, Milhaud ja Dupré. Widor esiintyi 90-vuotiaaksi asti, kunnes hänen työtään St-Sulpicessä jatkoi Dupré.
Vaikka Widor on tullut tunnetuksi nimenomaan urkusäveltäjänä, hänellä on monien urkurikollegoidensa tavoin mittava muukin tuotanto: piano- ja kamarimusiikkia, yli 70 mélodiaa sekä näyttämö- ja sinfonisia teoksia.
Urkusinfoniat
Widorin tuotannossa kiteytyvät ranskalaisen urkusinfoniikan eri puolet – hyvät ja monien mielestä huonot piirteet – sillä parhaimmillaan Widor onnistui luomaan suuria ja vaikuttavia sinfonisia muotoja. Toimimattomillaan hänen sinfoniansa ovat taas toisiinsa liittymättömien osien muodostamia sarjoja, jolloin osista jotkut ovat miellyttäviä tai vaikuttavia, toiset mitäänsanomattomia tai neutraaleja.
Oikeampi nimitys Widorin tuotoksille olisi urkusinfonia-lajinimikkeen sijasta ’sinfoninen sarja uruille’, sillä ne ovat 4–7-osaisia kokoelmia, joissa toisinaan häämöttää ääriosissa sonaattimuodon piirteitä. Niissä on myös sinfoniamainen rakenne: avausallegron ja finaalin välissä on tunnelmaisia tai karakterisia hitaita tunnelmapaloja sekä nopeita scherzomaisia osia. Kokonaisuus löyhentyy kuitenkin usein monien väliosien vuoksi. Sointinsa orkestraalisuutta tavoittelevan täyteläisyyden ja vaihtelevuuden sekä karakterien moninaisuuden puolesta urkusinfonioita voi pitää toki ”sinfonioina uruille”, täysäänisinä moniosaisina urkuteoksina.
10 urkusinfoniaa (1872–1900) perustuvat Alkanin, Guilmantin ja Franckin malleihin ja ovat joka tapauksessa urkuromantiikan upeimpia ja arvoltaan kestävimpiä saavutuksia. Soitetuimpia niistä ovat sinfoniat 5, 6, 9 ja 10. Sinfoniat nro 1–4 op. 13/1-4 (1876) ovat 6–7-osaisia sarjamaisia teoksia. Kaksi viimeistä sinfoniaa palauttavat lajille liturgisen luonteen perustumalla katolisiin kirkkomelodioihin.
Sinfonia nro 5, f, op. 42:1 (1880), koostuu viidestä osasta:
- Allegro vivace on muunnelmaosa.
- Allegro cantabile on lepuuttava laulullinen allegro.
- Andantino quasi allegretto on scherzo, jossa jalkio joutuu töihin.
- Adagio on koraali voix celeste -äänikerran kera.
- Toccata on se kuuluisa toccata – Widorin maailmanmaineen luonut täysosumateos.
Sinfonia nro 6, g, op. 42:2 (1880) koostuu myös onnistuneesti viidestä osasta:
- Allegro on sonaattimuodon muunnos, jossa Widor on parhaimmillaan ja virtuoosisimmillaan.
- Adagio on rytmisesti kompleksinen osa.
- Intermezzo on toccata-pastoraali-toccata.
- Cantabile on melodinen osa, jossa oboe ja huilu ovat dialogissa.
- Finale on vaikuttava marssipäätös.
Symphonie gothique [nro 9] op. 70 (Goottinen sinfonia, 1895) on tyyliltään arkaainen teos ja koostuu neljästä osasta, jotka ovat Moderato, Andante sostenuto, Allegro ja Moderato. Se on maallisen sinfoniasyklin sijaan liturgiseen yhtenäistunnelmaan perustuva sakraali teos, jossa yhtenäisyyttä luo jouluhymnin Puer natus käyttö kolmannessa ja neljännessä osassa. Seuraavassa mestarillisen toisen osan alku:
Symphonie romane [nro 10] op. 73 (Romaaninen sinfonia, 1900) hyödyntää impressionistisia tekstuureja ja sisältää osat Moderato, Choral, Cantilène ja Final. Yhtenäisyys perustuu pääsiäisgraduaalin Haec dies improvisoivaan ja karakterisesti muuntelevaan käyttöön.
Léon Boëllmann
Léon Boëllmann (1862-97) oli Gigout’n oppilas, Saint-Vincent-de-Paul-kirkon urkuri (1881-), tunnettu opettaja ja hieno improvisoija. Hän saavutti lisäksi kansainvälistä mainetta teoksellaan Variations symphoniques sellolle ja orkesterille op. 23 (1892) sekä Fantaisie dialoguée uruille ja orkesterille op. 35 (1896), joka esitettiin Lontoossa (1897).
Boëllmannin omille Cavaillé-Coll-uruille syntynyt Fantaisie (1889-90; julk. 1906) on laaja, kolmeen jaksoon jakautuva teos, jossa käsitellään kahta teemaa muunnelmatekniikalla ja vapaasti. Douze pièces pour orgue ou piano-pédalier op. 16 (12 kappaletta uruille tai pedaalipianolle, 1891) sisältää sekä liturgisia että karakterisia pikkukappaleita. Heures mystiques op. 29-30 (Mystisiä hetkiä, 1895) on sävelletty harmonille.
Suite Gothique op. 25 (1895) on Boëllmannin tunnetuin teos. Etenkin sen päätös-Toccata loppuvaiheen kaksoisjalkioineen on varsinainen suosikkikappale, vaikka myös sen toinen osa, Menuet gothique, on tarttuva. Teoksen avausosa on arkaaisesti soinnutettu Introduction-Chorale ja kolmas osa lempeä Prière à Notre-Dame (Rukous Neitsyt Marialle).
Alun pedaaliteema palaa oktaaveissa:
Deuxième suite op. 27 (Toinen sarja, 1896) on koottu eri aikoina syntyneistä kappaleista Prélude Pastoral, Allegretto con moto, Andantino ja Final-Marche, joista kolmas ja neljäs osa kielivät Wagnerin Parsifalin vaikutuksesta., sillä Boëllmann näki Parsifalin vieraillessaan Bayreuthissa 1892.
Gabriel Pierné
Metzissä syntyneen Gabriel Piernén (1836–1937) perhe siirtyi 1870 Pariisiin, jossa Pierné opiskeli mm. Franckin ja Massenet’n johdolla ja voitti Rooman palkinnon 1882. Hän toimi Franckin jälkeen Ste-Clotilden urkurina (1890-98), mutta päätoimenaan hän johti Concerts Colonne -orkesteria (1903–33) ja oli Debussyn, Ravelin ja Rousselin monien teosten sekä Stravinskyn Tulilinnun kantaesittäjä.
Piernén maine perustuu lähinnä hänen orkesteri- ja näyttämöteoksiinsa sekä piano- ja laulumusiikkiin. Sen sijaan hänen muutamasta urkuteoksestaan vain yksi on jäänyt pysyvästi ohjelmistoon: kokoelman Trois Pièces op. 29 (Kolme kappaletta, 1893) osista Prélude, Cantilène ja Scherzando etenkin avaava g-molli-preludi on yhä suosittu numero.
Louis Vierne
- Louis Vierne
Louis Vierne (1870–1937) on Franckin jälkeen, Widorin ja Guilmant’n ohella ranskalaisen urkuromantiikan suurnimi. Hän syntyi miltei sokeana Poitiers’ssa, opiskeli Franckin johdolla yksityisesti (1888–90) ja sen jälkeen Widorilla, jonka opetusassistentti hänestä tuli 1894. Guilmant’n kanssa hän opetti seuraavan polven johtavia urkureita, joihin kuuluvat mm. Bonnet, Mulet ja Dupré. Hänet valittiin 1900 Pariisin Notre Damen urkuriksi. Sen sijaan Pariisin konservatorion professoriksi hän ei päässyt, sillä 1911 virkaan nimitettiin Gigout ja 1926 Dupré, joten Vierne opetti Schola Cantorumissa (1912-) ja César Franck -koulussa (1931-).
Urkusinfoniat
Vierne sävelsi kuusi urkusinfoniaa (1899–1930), joissa hän seuraa Widorin mallia, sekä joukon muita teoksia. Hänen sinfoniansa ovat yleensä viisiosaisia ja niiden 31 osasta 14 on sonaattimuotoisia. Sinfonioita nro 2 ja 3–6 hallitsee syklinen, teemojen paluuseen perustuva muodonta. Musiikkikieli on tonaalista, mutta sen sisällä Vierne käyttää tuntuvasti kromatiikkaa, joka lähestyy paikoin atonaalisuutta ja bitonaalisuutta; hänen musiikistaan löytyy myös modaalisuutta.
Sinfonia nro 1, d, op. 14 (1899) on kuusiosainen: Prélude, Fugue, Pastorale, Allegro vivace, Andante ja Final. Osista neljäs on scherzo ja suosittu erillinen numero, kun taas juhlava päätösosa oli säveltäjälle läheinen “minun Marseljeesini”.
Sinfonia nro 2, e, op. 20 (1903) osineen Allegro, Choral, Scherzo, Cantabile ja Final on Viernen sinfonioista kenties onnistunein helposti lähestyttävine piirteineen. Avausosa on sonaattimuotoinen uljaasti kohotetun kertausjakson kera, Scherzo on jälleen sykähdyttävä keijukaismaisessa liikkeessään, Cantabile herkullisen kromaattinen hidas osa ja Final tehokas marssi.
Sinfonia nro 3, fis, op. 28 (1912) on ehkä vaativin ja täysipainoisin kuuden sarjasta. Sen osat Allegro maestoso, Cantilène, Intermezzo, Adagio ja Final muodostavat täyteläisen ja sopusuhtaisen kokonaisuuden. Keskimmäinen osa on neoklassinen scherzo, Adagio harmonisesti rohkea ja päätösosa kellomainen toccata.
Sinfoniassa nro 4 op. 32 (1914) ääriosien, Prélude (1. osa) ja Final (5. osa), terävyyttä tasapainottavat Menuet (3. osa) ja Romance (4. osa). Sinfonia nro 5 op. 47 (1923–24) on pisin ja kohottavin lajitovereistaan. Sinfonia nro 6, h, op. 59 (1930) on harmonisesti kehittynein, paikoin läpikromaattinen ja psykologisesti kompleksisin sinfonioista. Sen osat ovat Introduction et Allegro, Aria, Scherzo, Adagio ja Final. Päätössinfoniassa ollaan jo ekspressionismin tuntumassa. Seuraavassa VI sinfonian finaalin alkua:
Muita urkuteoksia
Vierne oli yhtä lailla kotonaan pienten muotojen parissa. 24 pièces en style libre op. 31 (24 kappaletta vapaaseen tyyliin, 1913) uruille tai harmonille ovat sanattomia lauluja ja sopivat erinomaisesti opetustarkoituksiin.
3 improvisations (1928) syntyivät tosiaankin improvisaatioina ja ne ovat säilyneet Viernen tekeminä äänitteinä, joista nuotit muokkasi tämän oppilas (1920-) Maurice Duruflé. Osat ovat Marche épiscopale (Piispallinen marssi), Méditation (Mietiskely) ja Cortège (Kulkue).
Fantasiakappaleet
Sinfonioiden ohella Viernen tärkein saavutus on neljään sarjaan jaettu, urkuimpressionismin alle sijoittuva kokonaisuus 24 pièces de fantaisie op. 51, 53, 54-55 (1926–27). Ne sisältävät monia suuren suosion saavuttaneita kappaleita, joilla on mielikuvia ja vaikutelmia herättävät nimet. Niitä voi verrata Debussyn 24 preludiin.
Ensimmäisestä sarjasta nro 2, Andantino, on säilynyt Viernen levytyksenä. Toinen sarja sisältää mm. ekstaattisen näyn Hymne au soleil (Hymni auringolle, nro 3), maahismais-arvoituksellisen numeron Feux follets (Virvatulia, nro 4), debussyaanis-tunnelmaisen sävelkuvan Clair de lune (Kuutamon loisteessa, nro 5) sekä valloittavan loppusoiton Toccata (nro 6).
Kolmannessa sarjassa on useita täysosumakappaleita. Impromptu (nro 2) on mainio scherzo ja Etoile du soir (Iltatähti, nro 3) herkän impressionistinen tunnelmakappale, jonka keskijaksossa kuullaan diskantin ja basson välinen kaanon. Carillon de Westminster (Westminsterin kellot, nro 6) on verraton päätösnumero ja urkureiden rakastama suosikkiteos, joka perustuu ranskalaiselle musiikille tyypilliseen kelloaiheeseen, tällä kertaa Lontoon kuuluisan katedraalin Big Ben -melodiaan, ja kohoaa mahtavaan loppucrescendoon.
Neljäs sarja sisältää ainakin yhden suosikin: Naïades (Najadit / Merenneidot, nro 4) on eräs Viernen monista valloittavista scherzoista uruille.
Henri Mulet
Henri Mulet (1878–1967) opiskeli Widorin ja Guilmant’n johdolla, toimi Pariisin eri kirkkojen urkurina sekä opetti Niedermeyer-koulussa ja Schola Cantorumissa (1924–31). Hän poltti 1937 käsikirjoituksiaan ja lähti Provenceen, jossa hän toimi kuitenkin vielä urkurina mutta jossa hän kuoli köyhtyneenä.
Mulet’lta on säilynyt muutamia orkesteri- ja kuoroteoksia sekä puolisen tusinaa erillistä urkusävellystä, tärkeimpänä niistä Carillon-Sortie (n. 1912). Teema esitellään aluksi vasemmassa kädessä ja lopussa se ilmaantuu pedaaliin
Teema pedaalissa
Urkusarja Esquisses byzantines. Dix pièces (Bysanttilaisia luonnoksia. 10 kappaletta; 1914–19) on Mulet’n kestävin saavutus. Se on omistettu “Montmartren Sacre-Coeur -basilikan muistolle”. Pääosin hitaista ja synkistä kappaleista koostuvan sarjan osista huomattavimpia ovat kirkkoikkunoiden valoleikittelyä kuvaavat Vitrail (nro 2) ja Rosace (nro 3). Tuolloin raivonnut sota lienee antanut sysäyksen kardinaali Guibertin muistolle omistetulle kappaleelle Chapelle des morts (Kuolleiden kappeli, nro 4) sekä Franckin mieleen tuovalle Chant funèbre -valitukselle (Hautajaislaulu, nro 7). Kokoelman helmi ja huipennus on sen toccatamainen päätösosa Tu es Petra et portae inferi non praevalebunt adversus te (Sinä olet Kallio eivätkä helvetin portit saa voittoa sinusta, nro 10). Alkua ensin sormioilla, sitten jalkion tukemalla sormioilla ja päätössivu:
Pedaalin kera:
Päätössivu:
Joseph Bonnet
Joseph Bonnet (1884–1944) syntyi Bordeaux’ssa, opiskeli Tournemiren ja Guilmant’n johdolla sekä toimi Pariisin St-Eustache-kirkon urkurina (1906–44). Hän konsertoi laajasti Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä perusti urkuluokan Rochesterin yliopistoon (1921). Myöhemmin hän jatkoi Viernen opetustyötä César Franck -koulussa (1937-) ja perusti urkuluokan vielä Montrealiin (1940). Hän oli ensimmäisiä, jotka soittivat jopa keskiaikaista ohjelmistoa sekä ranskalaista barokkia (Grigny, Marchand).
Bonnet’n urkutuotanto käsittää taiturikappaleen Variations de concert op. 1 (julk. 1908) ja sarjan Poèmes d’automne (Syysrunoelmia). Kolme 12 kappaleen kokoelmaa syntyi nimellä Pièces d’orgue op. 5, 7 ja 10. Opuksesta 7 Douze pièces pour grand orgue (12 kappaletta isoille uruille, 1910) suosittuja ovat Etude de concert (nro 2), Deuxième Légende (Toinen legenda, nro 10) ja Caprice héroique (nro 12).
Viimeinen kokoelma op. 10 (1913) sisältää 1912 uponneen kuuluisan höyrylaivan muistolle omistetun sävelkuvan In memoriam Titanic (nro 1).
KIRJALLISUUTTA:
Besingrand, Franck 2011. Louis Vierne. collection horizons, bleu nuit éditeur.
Gavoty, Bernard 1943. Louis Vierne. La vie et l’oeuvre. Paris: Éditions Albin Michel.
Guide de la musique d’orgue, toim. Gilles Cantagrel ym. 2012. Fayard.
Lukas, Viktor 1975 [1963].Reclams Orgelmusikführer. Stuttgart: Philipp Reclam Jun.