Garcia-suku
Espanjalaislaulaja, -säveltäjä ja -opettaja Manuel Garcían (1775-1832) lapsista kaksi tytärtä, Maria Malibran ja Pauline Viardot olivat 1800-luvun juhlittuja laulajattaria, samalla päteviä säveltäjiä. Myöhemmin Manuel García juniorista (1805-1906) tuli 1800-luvun jälkipuoliskon kenties merkittävin ja myös kiistellyin laulunopettaja ja -teoreetikko, joka laati merkittävän laulukoulun A Complete Treatise on the Art of Singing.
Maria Malibran
Maria Malibran (1808-36) on lauluhistorian merkittävimpiä edustajia, mezzosopraano, joka loi monet Gioachino Rossinin, Vincenzo Bellinin ja vielä Gaetano Donizettinkin oopperoiden bel canto -roolit. Hän oli naimisissa viulisti Charles de Bériot’n (1802-70) kanssa saatuaan eron pankkiirimiehestään. Maria kuoli Manchesterissä pudottuaan hevosen selästä.
Oopperauransa lisäksi hän sävelsi ainakin 25 soololaulua ja 15 duettoa, joita painettiin Pariisissa. Hector Berlioz kehui niitä “ihastuttaviksi”, “hyvin kirjoitetuiksi”, “voimallisiksi” ja “oikeasti dramaattisiksi”.
Malibranin sävellyksistä romanssi La voix qui dit: je t’aime (Ääni joka sanoo: rakastan sinua; S. Blot) julkaistiin 1831 Pariisissa kokoelmassa Album lyrique, joka sisälsi “14 chansonnettes, romances et nocturnes”. Se perustuu rauhallisen andante-melodian ja kiihkeämmän scéne-tyyppisen vaiheen vuorottelulle; ohessa romanssin 1. säkeistön suomennos:
”Pikku satakielet eivät tunne pelkoa,
kokoontukaa ikkunani alle:
lauluissanne luulen tunnistavani äänen
joka puhui sydämelleni;
ahdistekaa minua aina samoin,
laulakaa rakkaudesta, seuratkaa sen lakeja!
oi mikään ei ole niin suloista kuin ääni joka sanoo:
rakastan sinua, rakastan sinua,
oi mikään ei ole niin suloista kuin ääni joka sanoo:
rakastan sinua!”
Le prisonnier (Vanki, Béranger) ilmestyi irrallisena romanssina Pariisissa. Se on duetto, jossa on mollisäkeistöjen välillä esiintyvä duurimuotoinen, barkarola-rytminen kertosäkeistö. Alun perin runossa miesvanki katselee joka päivä ohi purjehtivaa neitoa, mutta säveltäjä muutti osan kahden naisen laulettavaksi.
Pauline Viardot-Garcia
Säveltäjä ja laulaja Pauline Viardot-Garcia (1821–1910) oli paitsi aikansa juhlituimpia oopperalaulajattaria myös säveltäjä ja hieno pianisti. Hän syntyi ja kuoli Pariisissa, jossa hän opiskeli pianoa Lisztin sekä sävellystä ja musiikinteoriaa Reichan johdolla. Clara Schumann myönsi, että ”Viardot on lahjakkain nainen, kenet olen koskaan tavannut elämässäni”.
Hän esiintyi ensi kertaa näyttämöllä 17-vuotiaana Rossinin Otellossa 1839 ja herätti hämmästystä äänialallaan (c-f3). Meyerbeer teki Paulinelle oopperaroolin (Le prophète), samoin Gounod (Sapho).
Berlioz suunnitteli Paulinelle oopperaansa Les troyens (Troijalaiset) sekä sovitti tälle Gluckin Orfeuksen (1859), jota Pauline lauloi yli 150 kertaa ja jonka aariaan L’espoir renaït dans mon âme (Toivo heräsi uudestaan sielussani) hän teki äärimmäisen vaativan, yli kaksi ja puoli oktaavia käsittävän kadenssin. Berlioz oli Gounod’n ja Musset’n ohella eräs Paulineen rakastunut ihailija.
Myös Wagnerin Tristan ja Isolde -oopperan, Brahmsin Alttorapsodian ja Massenet’n oopperan Marie-Magdeleine syntymisissä ja esityksissä Paulinella oli roolinsa.
Tuotanto
Pauline sävelsi lauluja, duettoja ja operetteja. Hänen tuotannostaan on säilynyt neljä operettia, ooppera Cendrillon (Tuhkimo, 1904), pianokappaleita sekä noin sata laulua, mm. 12 laulua Pushkinin teksteihin (1865).
Hän oli George Sandin ja Chopinin hyvä ystävä. Pauline sovitti Louis Pomeyn sanoituksia Chopinin masurkkoihin, joihin Chopin ihastui. Mm. Chopinin masurkka op. 24:1 sai sanoituksen Séparation (Ero) kokoelmassa Six Mazourkes de F. Chopin.
Pauline vieraili 1843 Pietarissa, jolloin hän tapasi Turgenjevin, joka seurasi taiteilijatarta ja asui siitä lähtien Viardot’n pariskunnan – Paulinen mies oli vuodesta 1840 teatterinjohtaja Louis Viardot (1800–83) – kanssa kolmantena osapuolena, tosiasiassa Paulinen rakastajana. Turgenjev kirjoitti libretot kolmeen kamarioperettiin ja tekstit erinäisiin lauluihin.
Espanjalaislauluja
Vaikka Pauline vieraili vain kerran isänsä kotimaassa Espanjassa, hän tunsi vetoa espanjalaisaiheisiin sekä erillisissä lauluissa että julkaistuissa lauluopuksissaan. Ehkä niiden tarjoama vahva naisnäkökulma, päähenkilönään hyljätty tai itsenäinen nainen, saavutti vastakaikua hänen mielessään.
Six mélodies et une havanaise variée à 2 voix (Kuusi laulua ja habanera muunnelmien kera kahdelle äänelle, 1880) sisältää kaksi espanjalaisaiheista laulua.
Suositun laulun Haï luli! (X. de Maistre) runo kertoo yksinäisestä, surullisesta kyläntytöstä, joka odottaa rakastettuaan epätoivoisena. Laulu perustuu molli- ja duuri-taitteiden kolminkertaiselle vuorottelulle; viimeisellä kerralla mollitaite kiihtyy hurjaksi, kun neito vannoo: “Jos hän ikinä ryhtyy huikentevaksi / jos hän hylkää minut päiväksikin / kylä täytyy polttaa / ja minut kylän mukana!/Hai luli! Minkä vuoksi kannattaisi elää ilman rakasta!” Säestys on kitaramainen ja viittaa sikälikin Espanjaan.
Saman kokoelman duettolaulu Habanera / Havanaise (Tuntematon) on olemassa myös sooloversiona. Laulu perustuu kansanlauluun, jonka Pauline lienee kuullut vanhempiensa kanssa Meksikon-matkalla. Laulun ranskalainen tekstiversio on Louis Pomeyn käsialaa. Muunnelmat tuovat mukaan vaativaa kromatiikkaa ja virtuoosista melodian kuvioitusta.
Kokoelma Six mélodies (Kuusi melodiaa, 1888) sisältää peräti kolme espanjalaislaulua: Sérénade à Rosine (Gautier), räiskyvä bolero Madrid (Musset) ja Les filles de Cadix (Musset), jonka on säveltänyt myös Delibes mutta jossa on Viardot’n sävelittämänä enemmän perkussiivista espanjalaisväriä. Madrid on entusiastinen tunnustuslaulu kaikkien espanjalaisten rakastamalle pääkaupungille kitaran säestyksellä: ”Madrid, espanjalaisten ruhtinatar”!
Muita lauluja
Cancion de la Infanta (Kruununprinssin laulu, tuntematon) on kokoelmasta Six chansons du XVe siècle (Kuusi laulua 1400-luvulta) ja kertoo Portugalin kruununprinssin kuolemasta 1490.
Chanson de la pluie (Sadelaulu, Turgenjev) kuva sadetta kodikkaan ystävällisenä elämän antajana, joka saa “kukat säihkymään timanttien lailla”. Piano-osuus luonnehtii pisaroita ja niiden välkehdintää; lauluosuus nousee lopussa d3:een sanalla diamant.
L’enfant et la mère (Lapsi ja äiti, tuntematon) on liikuttava dialogi hieman Schubertin Erlkönigin tapaan, sillä laulun lopussa lapsi kuolee kehtoonsa.
Désespoir (Epätoivo, Pomey) on huomattavan dramaattinen laulu virtuoosisen piano-osuuden kera. Naisen hurjuus purkautuu c-mollissa esitysmerkinnällä Allegro appassionato ja jälleen espanjalaisrytmien kera. Laulu on ABA’-muotoinen ja sisältää duurissa olevan keskivaiheen jälkeen muuntuneen ja tehostuvan kertauksen.
| Ota tämä veitsi, iske minua, näet että tarjoan sinulle rintani, eikä minulla ole muuta toivetta kuin kuolla kädestäsi. Mikä häpeä minulle nähdä kuinka silmittömästi asetat alttiiksi sattumalle sydämen joka kuuluu minulle. |
Prends ce fer, frappe-moi, Vois je t’offre mon sein, Et n’ai d’autre désir que mourir de ta main. Quelle honte pour moi de te voir éperdu Disposer au hasard de ce coeur qui m’est dû. |
| Kiihkeämmin kuin liekki ja kauniimmin kuin päivä sinä minua rakastit aiemmin! sinä kerskuit rakkaudellani, [mutta]nyt, loukaten liian oikeutettua tuskaani, kilpailijattareni kahlitsee sinut ja sinä naurat kyyneleilleni. |
Plus ardent que la flamme et plus beau que le jour Tu m’aimais autrefois! tu vantais mon amour, Maintenant, insultant mes trop justes douleurs, Ma rivale t’enchaîne et tu ris de mes pleurs. |
| Suom. Veijo Murtomäki |
Augusta Holmès
Kaikkien ihailema naismuusikko
Augusta Holmès (1847–1903) oli Pauline Viardot-Garcian tavoin etevä laulaja ja pianisti, joka olisi voinut luoda uran esiintyvänä taiteilijanakin. Se olisi ollut kenties helpompaa kuin säveltäjyys, joka kuitenkin veti häntä puoleensa eniten. Koska oli nainen ja englantilais-irlantilainen juuriltaan, Holmès ei päässyt konservatorioon. Sen sijaan hän opiskeli Wagnerin johdolla ja sai opastusta myös Lisztiltä. Sittemmin hän liittyi Franckin piiriin – jonka monet mieskollegat (Saint-Saëns, Massenet, Gounod, Franck itsekin) ihastuivat häneen.
Omana aikanaan Holmèsin musiikkia esitettiin ja painettiin kiitettävästi. Pariisin kaupunki tilasi häneltä vallankumouksen satavuotisjuhlallisuuksiin 1889 oratorion Ode triomphale en l’honneur de la République francaise (Voitonoodi Ranskan tasavallan kunniaksi).
Reynaldo Hahnin mielestä ”harvoilla muusikoilla on ollut samalla tavoin ainutlaatuinen lahja tavoittaa kansanomainen äänenpaino, joka takaa hänelle kuolemattomuuden.”
On lopultakin vaikea ymmärtää, miten tällaisista lähtökohdista käsin Augusta Holmèsin musiikki oli välillä painunut lähes unholaan. Se on pätevää ja ilmaisuvoimaista taidetta.
Etevä runoilija ja säveltäjä
Holmès oli myös etevä kirjoittaja ja hän laati runot lähes kaikkiin säveltämiinsä noin 150 lauluun. Myös ajan miesrunoilijat (mm. Verlaine, Mallarmé) ylistivät kaunista runoilijakollegaansa ja tämän kirjoittajankykyjä. Holmès avioituikin runoilija Catulle Mendès’n kanssa, ja pariskunta sai viisi lasta ennen avioeroa (1885).
Monet Holmèsin laulut ovat luonteeltaan yksinkertaisia, lyyrisiä ja helliä. Ne ovat tavallisesti säkeistömuotoisia ja lähentyvät kansanlaulun tai keskiaikaisen laulun ihannetta. Mutta etenkin loppuvaiheessa syntyi kunnianhimoisempia lauluja: mm. viisi serenadia (kevät-, kesä-, syys-, talvi- ja kaikkien vuodenaikojen serenadit; 1883-84), jotka eivät muodosta kuitenkaan sarjaa, vaan erottuvat omaksi kokonaisuudekseen piano- ja jousikvartettisäestyksen vuoksi – tosin niitä voi esittää myös vain pianon kera.
Le chemin du ciel (Taivaan tie, 1893) kertoo keskiaikaisen ”taivallisen tarinan”, jossa vastustetaan Morgana-keijuttaren viekoituksia. Berceuse (1892) ei yllättävää kyllä ole tavallinen kehtolaulu, sillä säveltäjällä ei ollut aikaa eikä kenties suurta kutsumustakaan lastenhoitamiseen. Holmèsin viimeisiin teoksiin kuuluu laajamuotoisia lauluja: Le Chevalier au lion (Urhea ritari, 1898) on sankarillis-sotilaallinen vuodatus Schumannin tapaan, ja Le château de rêve (Unelmalinna, 1903) sisältää salaperäiset säkeet Mon prince viendra, mon prince viendra … peut-être (Prinssini saapunee, hän saapunee … kenties).
Holmèsin tuotantoon kuuluu myös laajahkoja lauluja tai oikeastaan kertomuksia. Seuraavassa suositun laulun Soir d’Iver (Talvi-ilta, 1892) teksti ja jokaisen kolmisäkeistöisen kokonaisuuden alku, yhteensä säkeistöjä on siis 3 + 2 + 3; seuraavassa koko laulun teksti, 1. kokonaisuuden suomennos, kansilehti ja jokaisen kolmen vaiheen alun nuotti:
SOIR D’HIVER (1892)
Les Malaguenas et les Fandangos/Malagueñat ja fandangot
Font se déhancher la blonde et la brune/saavat keinumaan vaalea- ja ruskeaverikön lanteet
De Saragosse à Pampelune/Saragosasta Pamplonaan
Sous l’oeil ardent des Hidalgos !/hidalgojen palavien silmien alla!
Ah ! Ah ! Ah ! Dans le clair de lune/Ah-ah, kuutamon loisteessa
Vont se déhancher la blonde et la brune !/menevät keinuttamaan lanteita vaalea- ja ruskeaveriköt!
Ah ! Ah ! Ah ! Dans le clair de lune,/Ah-ah, kuutamon loisteessa,
De Saragosse à Pampelune,/Saragosasta Pamplonaan.
Au son des tambours aux rythmes égaux/Tamburinin soidessa tasaiseen rytmiin
Au son des tambours aux rythmes égaux/Tamburinin soidessa tasaiseen rytmiin
Qui donnent l’ivresse et les vertigos !/jotka herättävät huumaa ja huimausta!
Tournent, tournent, tournent les Jotas/[he] pyörivät ja pyörivät jotan
[et les Fandangos !/[ja fandangon tahtiin!]
Et moi, je m’endors dans la ville grise/Ja minä nukun harmaassa kylässä
Sous la morne pluie aux sanglots du vent,/suruisan sateen alla tuulen nyyhkeessä
Et toujours je m’en vais rêvant/ja aina joudun näkemään unta
Des écueils où l’âme s’enlise/sudenkuopista joihin sieluni juuttuu.
Hélas ! Si souvent…/Oi, niin usein …
Et j’entends au loin hululer la brise/kuulen kaukaa viiman ulinan
Comme un funeste engoulevent/kuin kohtalokkaan kehrääjä[linnu]n
Et le ciel est noir et mon coeur se brise !/ja taivas on musta ja sydämeni murtuu!
Les Malaguenas et les Fandangos/Malagueñat ja fandangot
Font se déhancher la blonde et la brune
De Saragosse à Pampelune
Sous l’oeil ardent des Hidalgos !
Ah ! Ah ! Ah ! Dans le clair de lune
Vont se déhancher la blonde et la brune !
Ah ! Ah ! Ah ! Dans le clair de lune,
De Saragosse à Pampelune,
Au son des tambours aux rythmes égaux
Au son des tambours aux rythmes égaux
Qui donnent l’ivresse et les vertigos !
Tournent, tournent, tournent les Jotas
[et les Fandangos !
Cécile Chaminade
Naissäveltäjän elämää
Cécile Chaminade (1857–1944) oli pianistisäveltäjä, jolta julkaistiin ennätykselliset 400 sävellystä. Naisiin kohdistuvan ennakkoluulon vuoksi hän tosin joutui opiskelemaan yksityisesti Pariisin konservatorion opettajien, mm. pianoprofessori A.-F. Marmontelin ja säveltäjä Godard’n johdolla. Hän sävelsikin pääosin naisille hyväksi katsottuja lajeja: pieniä pianokappaleita ja lauluja.
Hänen musiikkinsa meni hyvin kaupaksi ja oli suosittua Englannissa, jossa hän esiintyi säännöllisesti vuodesta 1892, sekä Yhdysvalloissa, johon oli perustettu 1900 alkaen Chaminade-klubeja ja jonne hän teki konserttimatkan 1908. Matka oli taloudellisesti onnistunut, mutta kritiikki valitteli pikkukappaleiden olevan liian feminiinisiä ja isompien teosten liian maskuliinisia eli epäsopivia naisen säveltämiksi!
Virallinen tunnustus kotimaasta tuli 1913, kun Chaminade pääsi Kunnialegioonaan ensimmäisenä naissäveltäjänä. Hän sai tehdä monia äänitteitä pianorullille 1901-14.
Lauluja
Chaminade sävelsi peräti 125 laulua, jotka ovat melodisia ja selkeitä, usein leikikkäitä ja värikkäitä. Laulut ovat ilmeikkäitä ja runollisia, viihdyttäviä ja miellyttäviä; ne sopivat hyvin esitettäviksi salongeissa ja konserttisaleissa. Neljä laulukokoelmaa julkaistiin aikavälillä 1897-1910.
- L’anneau d’argent (Hopeasormus, Gérard, 1891) on rondel. Se on omaelämäkerrallinen laulu ja liittyy Chaminaden ensimmäiseen avioliittohaaveeseen. Laulu on ihastuttavan toteava ilman paatosta, vaikkei aihe ole varsinaisesti kevyt. Melodia muuntelee kolmessa säkeistössä melodiaa milloin enemmän milloin vähemmän.
- Tu me dirais (Jos sinä minulle sanoisit, Gérard, 1891) on lempeästi piano-osuudessaan keinuva laulu, jossa melodia pyrkii ylöspäin ja saavuttaa ensimmäisen puoliskon huipennuksessa korkean as-sävelen ppp-dynamiikalla. Toisella puoliskolla ylös kiipeämistä pidätellään ja se valmistetaan sinne määrätietoiseesti niin, että viimeisillä säkeillä syntyy upea forte-huipennus tekstillä “jos sinä minulle sanoisit / että onni on olemassa / ja sinä minua rakastaisit / näkisit hulluuteni, rakas / [sillä] sinua uskoisin.”
- Viens, mon bien aimé (Tule rakkaani, Lafrique, 1892) on kauniin yksinkertainen laulu, muodoltaan AABA. Runo kertoo sykähdyttävästä kesän ja rakkauden odotuksesta huhtikuun ensilämmössä ja toistaa jokaisen säkeistön lopussa kertosäkeenä laulun otsakkeen.
- L’amour captif (Vangittu rakkaus, Maquet, 1893) on hurmaavan kevyt ja kiitävä salonkivalssi, jonka irtonaisuus syntyy dolce leggiero -otteesta ja jonka perussävy on heijastusta ABA-muotoisen laulun keskisäkeistön tekstistä l’amour si capricieux (niin oikullinen rakkaus).
- Espoir (Toivo, Fuster, 1895) on Chaminadille harvinainen laulu piano-osuuden ylväässä raskaudessaan ja samalla toivoa luovassa vakuuttavuudessaan, samalla kun lauluääni esittää tekstin pääosin lähes resitoimalla laventuakseen vain säkeistöjen päätöshuipennuksissa pitkiksi ylärekisterin säveliksi.
- Villanelle (Kylälaulu, Guinand) on viljankorjuun jälkeistä juhlaa kuuluttava laulu, jossa tanssi kiitää villinä ja säkkipillien säestämänä pianossa, ja lauluääni maalaa vuoroin iloista terhakkuutta, vuoroin tähtiyötä, jossa nuorten “kädet etsiytyvät toisiinsa”. Tämän suurenmoisempaa elämänilon purkausta saa hakea usein suruisuuteen taipuvista ranskalaislauluista.
- L’été (Kesä, Guinand) on laaja maaseudun kesän ylistys lintuineen, kasveineen, niittyineen ja pariskuntineen, kun “rakastettu vaimo / siunaa taivasta miehensä vierellä”. Runon sanoma kuuluu: “Oi laulakaa, rakastakaa!” (Ah! chantez, aimez!). Piano-osuus on orkestraalinen; laulajalta vaaditaan vaivatonta asteikkotekniikkaa ja ylä-äänten hallintaa. Moisessa ilmaisussa Chaminade tulee lähelle Chabrier’ta.
Jos olisin puutarhuri
Si j’étais jardinier (Jos olisin puutarhuri, Milès, 1893) oli aikanaan mykkäelokuvien suosikkimusiikkia ja lienee Chaminaden rakastettavin laulu lempeän ilakoivassa otteessaan.
| Jos olisin taivaan puutarhuri, poimisin sinulle tähtiä! Mitkä korut ihastuttaisivatkaan silmiäsi jos olisin taivaan puutarhuri! Hämärän yön harsojen alla, sinun loisteesi olisi säteilevä. Jos olisin taivaan puutarhuri, poimisin sinulle tähtiä! |
Si j’étais jardinier des cieux Je te cueillerais des étoiles! Quels joyaux raviraient tes yeux Si j’étais jardinier des cieux! Dans la nuit pâle, sous ses voiles, Ton éclat serait radieux. Si j’étais jardinier des cieux Je te cueillerais des étoiles! |
| Jos olisin rakkauden puutarhuri, poimisin sinulle hyväilyjä! Juhlisin sinua koko päivän, jos olisin rakkauden puutarhuri! Raikkaassa hellyydessään kimppuni kosiskelisivat sinua. Jos olisin rakkauden puutarhuri, poimisin sinulle hyväilyjä! |
Si j’étais jardinier d’amour Je te cueillerais des caresses! Je te fêterais tout le jour Si j’étais jardinier d’amour! En leurs inédites tendresses Mes bouquets te feraient la cour. Si j’étais jardinier d’amour Je te cueillerais des caresses! |
| Mutta puutarhani on vain lauluja ja sinä voit poimia niitä itsekin. Jumala teki pesiä varten pensaita eikä puutarhani ole muuta kuin lauluja. Tule sinne unelmoimaan jos sydämesi minua rakastaa ja sydämeni pamppailisi väristyksissä. Mutta puutarhani on vain lauluja ja sinä voit poimia niitä itsekin. |
Mais mon jardin n’est que chansons Et tu peux y cueillir toi-même. Dieu pour les nids fit les buissons Et mon jardin n’est que chansons. Viens là rêver si ton coeur m’aime Et mon coeur aura des frissons. Mais mon jardin n’est que chansons Et tu peux y cueillir toi-même! |
| Suom. V. Murtomäki |
Laulu rallattelee lapsenomaisen huolettomasti ja tanssilliset esi-, väli- ja loppusoitot jakavat sen kolmeen osaan säkeistöjen mukaisesti. Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat samanlaiset, mutta musiikki maalaa kolmannen säkeistön ajatuksen muutosta modulaatiolla. Vielä sittenkin, kun on palattu pääsävellajiin, melodia etenee muuntuneena, palatakseen vasta viimeisellä parikertosäkeellä aiempien säkeistöjen loppumusiikkiin.
Lähteet
Barbier, Patrick 2009. Pauline Viardot. Paris: Bernard Grasset.
Bernac, Pierre 1978 [1970]. The Interpretation of French Song, engl. Winifred Radford. New York & Lodon: W. W. Norton Company.
Faure, Michel & Vincent Vivès 2000. Histoire et poétique de la mélodie française. Paris: CNRS Éditions.
García, Manuel II A Complete Treatise on the Art of Singing: Part One & Part Two. 1984 [1841, 1847, 1872]. New York.
Johnson, Graham & Stokes, Richard 2000, French Song Companion. New York: Oxford University Press.
Kimball, Carol 2005. Song. A Guide to Art Song Style and Literature. Milwaukee: Hal Leonard Corporation.
Launay, Florence 2006. Les Compositrices en France au XIXe siècle. Fayard.
Le Roux, François & Romain Raynaldy 2004. Le chant intime. De l’interprétation de la mélodie française. Fayard.
Locke, Ralph P. 1986. Music, Musicians, and the Saint-Simonians. The University of Chicago Press.
Moisala, Pirkko & Riitta Valkeila 1994. Musiikin toinen sukupuoli. Naissäveltäjiä keskiajalta nykyaikaan. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
The Norton/Grove Dictionary of Women Composers, toim. Julie Anne Sadie & Rhian Samuel 1995. New York & London: W. W. Norton & Company.
Noske Frits 1970, French song from Berlioz to Duparc : the origin and development of the mélodie. Revised and by Rita Benton. New York: Dover.
Osborne, Charles 1974. The Concert Song Companion. A Guide to the Classical Repertoire. New York: A Da Capo Publications paperback.
Pichard du Pac, Rene 1921. Une musicienne versaillaise. Versailles: Librairie M. Dubois & Paris: Librairie Fischbacher. https://ia800908.us.archive.org/24/items/unemusiciennever00pich/unemusiciennever00pich.pdf
Songs and Duets of Garcia, Malibran and Viardot, toim. Patricia Adkins Chiti 1997. Alfred Publishing Co.
Steen, Michael 2007. Enchantress of Nations. Pauline Viardot: Soprano, Muse and Lover. Cambridge: Icon Books.
Weissweiler, Eva 1999 [1981]. Komponistinnen vom Mittelalter bis zur Gegenwart. München: Bärenreiter, Deutscher Taschenbuch Verlag.
Women Making Music. The WesternArt Tradition, 1150–1950, toim. Jane Bowers & Judith Tick, 1987. Urbana & Chicago: University of Illinois Press.