Richard Strauss
Liedsäveltäjä
Richard Strauss
Richard Strauss (1864–1949) sävelsi yli 200 liediä, joista vain osa on nykyään tunnettuja. Suurin osa lauluista syntyi 1885-1906 hänen vaimolleen, sopraano Pauline de Ahnalle. Aviopari esiintyi myös yhteisissä lied-illoissa Euroopassa ja Yhdysvalloissakin.
Straussin ensimmäiset laulut ovat lapsuusajalta: hän sävelsi lauluja kuusivuotiaasta lähtien ja niitä syntyi 20-vuotiaaksi mennessä noin 40; tosin osa niistä on kadonnut. Lähtökohtana varhaisissa liedeissä, mm. Begegnung (Kohtaaminen, O.E. Gruppe, 1880), olivat Robert Schumann ja Johannes Brahms, suurissa orkesterilauluissa Richard Wagner ja Gustav Mahler. Viimeiset laulut syntyivät 1948, kun Strauss oli 82-vuotias.
Musiikilla pääpaino
Strauss palautti tekstin ja musiikin välisen suhteen Hugo Wolfin vahvan tekstipainotuksen jälkeen uudestaan musiikin puolelle. Musiikki oli hänellä aina ensimmäisenä mielessä ja hän etsi sitä vastaavaa astiaa, jonne musiikin vuodattaa: runoa. Niinpä Straussille kelpasivat monenlaiset, myös epätasaiset tekstit, ja hän varoi aiempien säveltäjien käyttämien runojen sävelittämistä.
Strauss tunnusti: ”Olen muusikko ennen kaikkea muuta. Kun teoksessa on kerran musiikkia, minä haluan hallita sitä, en halua alistaa sitä millekään muulle. En sano, että runous on musiikkia alempiarvoista. Mutta todelliset runodraamat – Schiller, Goethe ja Shakespeare – ovat itseriittoisia: ne eivät kaipaa musiikkia. Mutta missä on musiikkia, sen pitää kantaa kaikkea; sen ei pidä tulla runouden jälkeen.”
Liedin ja oopperan yhteys
Straussin lauluille on ominaista melodinen ilmeikkyys, kauneus ja laajakaarisuus sekä harmonian hienostunut monivivahteisuus. Strauss rakasti erityisesti upeaa sopraanolaulua korkean rekisterin sävelineen ja koloratuurineen. Hän loikin lauluillaan siltaa taidelaulun ja oopperan välillä, etenkin monissa orkesterilauluissaan ja laulujensa orkesterisovituksissa.
Musiikinhistorioitsija Alfred Orel kertoo kokemuksistaan 1920-luvulta Elisabeth Schumannin ja säveltäjän lauluilloista:
Strauss teki aina ylimenon [konserteissa] uuteen lauluun soittamalla kohtia oopperoistaan, etenkin sellaisia kohtia, joilla oli läheinen yhteys seuraavaan lauluun, mutta hän paljasti tuon läheisen yhteyden vain silloin tällöin soitossaan. Siten ennen laulua Du meines Herzens Krönelein hän soitti erittäin hiljaa – ilmeisesti kokonaan itselleen – kuuluisan päätösdueton [-tertsetin?] Ruusuritarista. Se oli kiistämätön osoitus siitä suuresta yhtenäisyydestä, joka käsittää Richard Straussin koko tuotannon.
Laulukokoelmia
Straussin ensimmäisen laulukokoelman otsake on Acht Gedichte aus letzte Blätter op. 10 (Kahdeksan runoa viimeisistä lehdistä, Hermann von Gilm, 1885). Tunnetuimpia lauluista ovat Zueignung (Omistus), Die Nacht (Yö) ja Allerseelen (Kaikkien sielujen päivä), joiden melodinen ja harmoninen täyteläisyys on aseista riisuvaa.
Niin, tiedät sen, kallis sielu, että riudun kaukana sinusta, rakkaus sairastuttaa sydämet, ollos kiitetty!
Kerran kohotin minä, vapauden juomari, korkealle ametistipikarin, ja sinä siunasit juoman, ollos kiitetty!
Ja manasit sinne kaiken pahan, kunnes minä, jollainen en ollut koskaan ollut, pyhänä, pyhänä vajosin rintaasi vasten, ollos kiitetty!
Vuoteen 1891 mennessä Straussilta syntyi useita lauluopuksia, kunnes hän aloitti työn oopperansa Guntram parissa. Opuksista 15 ,17, 19, 21 ja 22 aikavälillä 1884–88 ovat jääneet elämään muun muassa Heimkehr op. 15:5 (Kotiinpaluu, Schack) ja ihastuttavasti kimmeltävä Ständchen op. 17:2 (Serenadi, Schack)
Schlichte Weisen, Fünf Gedichte von Felix Dahn op. 21 (Koruttomia sävelmiä, Viisi Felix Dahnin runoa, 1887–88) sisältää rakkauslaulut All mein Gedanken op. 21:1 (Kaikki ajatukseni) ja Du meines Herzens Krönelein op. 21:2 (Sinä sydämeni kruunu).
Vier Lieder op. 27 (Neljä laulua, 1894), jonka Strauss kirjoitti vaimolleen vihkiäislahjaksi, sisältää pelkkiä täysosumia: Ruhe, meine Seele! (Lepää, sieluni!, Henckell), vuolaan intohimoinen Cäcilie (Hart), positiivista elämäntuntoa hehkuva Heimliche Aufforderung (Salainen kutsu, Hackay) ja myöhäistyyliä enteilevä, melodisesti ehjästi kaareutuva Morgen! (Aamu! / Huomenta!, Hackay).
Ruhe, meine Seele!
Lepää, sieluni! on Straussin suurenmoisimpia lauluja, monesta syystä. Ensinnäkin Karl Henckellin kirjoittama runo osoittautui profeetalliseksi, sillä Strauss palasi lauluun toisen maailmansodan jälkeen ja orkestroi sen 1948. Tekstin sisältö mahdollistaa sen tulkinnan sodan myllerrysten jälkeisen rauhan toiveeksi:
| Ei edes leyhähdys liikahda hiljaa, somasti uinahtaneena lepää laakso: lehtien tumman verhon läpi pilkahtaa kirkas auringonpaiste. |
Nicht ein Lüftchen regt sich leise, Sanft entschlummert ruht der Hain; Durch der Blätter dunkle Hülle Stiehlt sich lichter Sonnenschein. |
| Lepää, lepää, sieluni, myrskysi kävivät rajuina, olet raivonnut ja vavissut, kuin tyrsky, kun se paisuu. |
Ruhe, ruhe, meine Seele, Deine Stürme gingen wild, Hast getobt und hast gezittert, Wie die Brandung, wenn sie schwillt. |
| Nämä ajat ovat väkivaltaisia, ne hätäännyttävät sydämen ja mielen – Lepää, lepää, sieluni, ja unohda, mikä sinua on uhannut. |
Diese Zeiten sind gewaltig, Bringen Herz und Hirn in Not – Ruhe, ruhe, meine Seele, Und vergiß, was dich bedroht! |
| Suom. Veijo Murtomäki |
Musiikissa on kosolti yleistunnelmia sekä tekstin yksityiskohtia maalaavia piirteitä. Sanat “lehto” (Hain) ja “auringonvalo” (Sonnenschein) kylpevät kellomaisissa korkean rekisterin kilahduksissa. “Paisuva tyrsky” (Brandung, wenn sie schwillt) tuottaa nopeita asteikkopurkauksia, ja sanalla “hätä” (Not) kuullaan jännitteinen D-duuripiennoonisointu pienen septimin kera.
C-duurissa olevan laulun kaksi ensimmäistä säkeistöä alkavat C-duuriseptimisoinnun terssikäännöksellä, mutta kolmannen säkeistön alkua samalla soinnulla viivästyttää sana “väkivaltainen” (gewaltig), joka repäisee rikki musiikin säkeistörakenteen ja panee säkeistön alkamaan keskeltä vielä jatkuvaa sointuprogressiota. Vasta kolmannen säkeistön puolivälin sanalla “lepää” totuttu säkeistön alkumusiikki palaa, myös viittauksena toisen säkeistön alkuun.
Harmonia on jännittävällä tavalla keskipakoista ja -hakuista. Straussin wagnerilainen johtosävelharmonia mahdollistaa sekä äkillisen siirtymän kauaksi C-keskiöstä että palaamisen sille.
Avauksessa C-duuriseptimisoinnun kvinttisekstimuoto yhdistyy A-duurikvarttisekstisoinnun lisäsekstimuotoon ainoastaan puoliaskelliikkeillä. Seuraava d-pohjainen “Tristan-sointu” vie samalla tavoin Cis-duuriseptimisoinnulle, ja pari kvinttisuhteista sointuliikettä johtaa musiikin H-duuriseptimisoinnulle ensimmäisen säkeistön päätökseksi. Siitä toisen säkeistön alkamiseen C-duuriseptimin terssikäännöksellä päästään jälleen puoliaskelliikkeillä.
Perhe- ja rakkausidylliä
Strauss sävelsi 1890-luvulla rakkautta ja perheidylliä tiukkuvia runoja, joihin tehtyjä lauluja pariskunta esitti mielellään. Tosin Straussin aiemmissa lauluissa esiintyy myös miesstereotypioita naisesta: laulusarjassa Mädchenblumen op. 22 (Tyttökukkia, Dahn, 1886-88) sekä laulussa Die Frauen sind oft fromm und still op. 21:5 (Naiset ovat usein hurskaita ja hiljaisia, 1887-88).
Pauline kokosi kolmen eri opuksen kolmesta laulusta sarjan, jota hän esitti usein ja jolle hän antoi nimen Drei Mutterlieder (Kolme äidinlaulua): Meinem Kinde op. 37:3 (Lapselleni, Falke, 1897), Wiegenlied op. 41:1 (Kehtolaulu, Dehmel, 1899) ja Muttertändelei op. 43:2 (Äidin hulluttelua, Bürger, 1899). Strauss orkestroi nämä laulut 1900.
Ajankohdan rakkauslauluista mainittakoon Traum durch die Dämmerung op. 29:1 (Unelma hämärän läpi, Bierbaum, 1895), Ich trage meine Minne op. 32:1 (Kannan rakkauteni, Henckell, 1896), Liebeshymnus op. 32:3 (Hymni rakkaudelle, Henckell, 1897), Das Rosenband op. 36:1 (Ruusunauha, Klopstock, 1897) ja Ich liebe dich op. 37:2 (Sua rakastan, Liliencron, 1898). Lied an meinen Sohn op. 39:5 (Laulu pojalleni, Dehmel, 1898) on myrskyisän dramaattinen, pianon käsittelyltään orkestraalinen balladi.
Sosiaalikritiikkiä
Strauss sävelsi 1890-luvulla modernien vasemmistolaiskirjailijoiden, ikätoveriensa tekstejä. Heitä olivat sosialisti Karl Henckell (1864–1929), naturalistinen runoilija John Henry Mackay (1864–1933), Otto Julius Bierbaum (1865–1910) ja sosiaalisesti tiedostava jugend-runoilija Richard Dehmel (1863–1920).
Eli Strauss ei unohtanut sosiaalikritiikkiä, mistä ovat näytteinä lähes vallankumouksellisen hehkuva Der Arbeitsmann op. 39:3 (Työmies, Dehmel, 1898) sekä nälkäisen uurastajan poliittisesti valveutunut Das Lied des Steinklöpfers op. 49:4 (Kivenhakkaajan laulu, Henckell, 1901).
Laulusäveltämisen väliaika
Vielä 1900-luvun puolellakin Straussilta syntyi merkittäviä lauluja, mutta vuoden 1905 jälkeen, jolloin Pauline luopui laulajanurastaan, Straussin laulusäveltämisen tahti harveni ja epätasaisuus lisääntyi hänen keskittyessään oopperoihin.
Hienoja lauluja ovat Freundliche Vision op. 48:1 (Ystävällinen näky, Bierbaum, 1900), Salome-henkinen, Adoniksen kuolemaa valittava Frühlingsfeier op. 56:6 (Kevään juhla, Heine, 1903-06) ja laaja Die heiligen drei Könige aus Morgenland op. 56:6 (Kolme itämaan tietäjää, Heine, 1903-06), jonka Strauss orkestroi 1906.
Straussin myöhemmät laulut
Paluu liedin ääreen
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen romanttinen lied ei ollut oikein enää ajankohtainen laji, joten ei ihme, jos Straussin lauluista löytyy sen jälkeen kyynisyyttä.
Krämerspiegel op. 66 (Rihkamapeili, Alfred Kerr, 1918) on ainoa oikea Straussin säveltämä laulusarja; se sisältää 12 laulua. Tekstit ovat Straussin aikalaisen Alfred Kerrin purevia ja satiirisia runoja, joissa suomitaan ajan musiikkiteollisuutta ja joissa Strauss sai purkaa ärtymystään kustantajia kohtaan tekijänoikeusriitojen vuoksi.
Sechs Lieder op. 67 (Kuusi laulua, 1918) sisältää ensimmäisenä osastonaan Drei Lieder der Ophelia op. 67 (Kolme Ofelia-laulua, Shakespeare), joiden tonaalinen häilyvyys Ofelian järkkyneen mielen kuvaajana edustaa modernia Straussia. Toisena osana kokoelmassa on kolme Goethe-laulua runokokoelmasta West-Östlicher Divan.
Sechs Lieder op. 68 (Kuusi laulua) Brentanon runoihin syntyivät 1918. Kokoelma ei ole kovin tunnettu, mutta sen laulut ovat melodisesti yltäkylläisiä ja harmonisesti kekseliäitä Straussin parhaaseen tyyliin. Ne välittävät täydesti Brentanon romanttiset kielikuvat. Strauss orkestroi kaikki laulut, viisi ensimmäistä laulua 1940 ja kuudennen jo 1933. Laulut edellyttävät sopraanolta taiturillista liikkuvuutta ja ylärekisterin vaivatonta hallintaa. Erityisesti Amor op. 68:5 heijastelee oopperan Ariadne auf Naxos ylellisiä koloratuureja Zerbinettan roolissa.
Schlechtes Wetter op. 69:5 (Huono ilma, Heine, 1918) on yhä laulajien ohjelmistoissa. Laulusta Das Bächlein op. 88 (Puronen, Weinheber, 1933) löytyy myös orkesteriversio (1935).
Orkesterilauluja
Strauss teki useista lauluistaan orkesterisovituksia ja sävelsi myös suoraan tälle kokoonpanolle. Orkesterilauluja on puolisen sataa.
Laaja, miltei 20-minuuttinen ja “fantastinen ilmestys” (Dehmel) Notturno op. 44:1 Dehmelin runoon syntyi heinäkuussa 1899 pianolle ja matalalle lauluäänelle. Strauss orkestroi sen pari kuukautta myöhemmin. Se on musiikiltaan bitonaalinen Salomen ja Elektran edeltäjä, 1900-luvun alun suurten orkesterilauluteosten (Schönbergin Erwartung) ennakoija.
Drei Hymnen op. 71 (Kolme hymniä) Hölderlinin runoihin ovat vuodelta 1921. Ne heijastelevat Straussin kokemusta oopperasäveltäjänä.
”Viisi viimeistä laulua”
Straussin laulutuotannon kruunasivat postuumisti ilmestyneet Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua; 1948) Hessen ja Eichendorffin teksteihin: Frühling (Kevät), September (Syyskuu), Beim Schlafengehen (Nukkumaan mennessä), Im Abendrot (Iltaruskossa).
Kyse oli tosin alun perin viiden laulun kokoelmasta, johon kuului myös laulun Ruhe, meine Seele! orkesteriversio, mutta kustantaja julkaisi viimeiset laulut neljän laulun sarjana ja antoi sille myös otsakkeen. Laulut ovat täynnänsä suurenmoista nostalgiaa ja elegisyyttä. Niitä voi pitää romantiikan viimeisenä, samalla suurenmoisena joutsenlauluna.
Seuraavassa laulun Frühling alkua: ”Hämärissä kammioissa unelmoin pitkään puistasi ja taivaan sinestäsi, tuoksustasi ja linnunlaulusta” …
Viimeiset liedsäveltäjät
Hans Pfitzner
Hans Pfitzner
Hans Pfitzner (1869–1949) sävelsi 113 pianolaulua 1800-luvun runoilijoiden teksteihin jälkiromanttiseen tyyliin, Schumannin vanavedessä. Laulut ovat lähinnä muunnettuja säkeistölauluja tai ABA-muotoisia. Laulusäveltäminen ulottui hänellä lähes 50 vuoden ajanjaksolle (1884–1931). Soololaulu oli Pfitznerille, toisin kuin Straussille, tuotannon keskeinen osa. Pfitzner sävelsi myös kolme orkesterilaulua ja orkestroi yli 20 pianolaulua.
Pfitznerin varhaisia lauluja leimaa idyllinen, haaveileva ja humoristinen asenne. Hänen keski- ja myöhäiskauden laulunsa ovat synkempiä ja karumpia, joskin silloinkin häneltä syntyi elämän ja rakkauden innostuksen siivittämiä lauluja.
Pfitzner harrasti yhtä hyvin jälkiwagneriaanista kromatiikkaa kuin kokosävelisyyttä fin-de-sièclen (aikakauden lopun) hengessä: An den Mond op. 18 (Kuulle, Goethe, 1906). Kypsästä tuotannosta löytyy epätavallisia sointuyhdistelmiä ja kirpeitä dissonansseja. Kuulle-laulussa huomaa miten e-molli-sävellajia hämärretään heti alusta lähtien, kunnes sille noustaan lopussa kromaattisen basson avulla.
päätössivu
Pfitznerillä oli taipumus ryhmittää laulunsa yhden runoilijan ympärille. Hän sävelitti esimerkiksi Eichendorffin tekstejä: 5 Lieder op. 9 (1888-89). 4 Lieder op. 32 (1923) on sävelletty Conrad Ferdinand Meyerin runoihin, 32 Alte Weisen op. 33 (Vanhoja sävelmiä, 1923) Kellerin runoihin, ja 6 Liebeslieder op. 35 (6 lemmenlaulua, 1924) perustuu Ricarda Huchin runoihin.
Max Reger
Max Reger
Max Reger (1837-1916) sävelsi jälki-brahmsilaiseen tyyliin noin 300 laulua, joista harvat ovat juurtuneet konserttikäyttöön. Hän hyödynsi 1900-luvun alun uutta harmonista ja melodista kieltä oman erikoisen sävelkielensä mukaisesti. Pianon rooli pelkkänä säestäjänä laajeni linjan muotoilun suuntaan, ja lauluäänen intervallit monipuolistuivat. Puhtaasti musiikillisen asema korostui uudelleen Wolfin tekstipainotuksen jälkeen.
Yksinkertainen, melodisesti soma Maria Wiegenlied op. 76:52 (Marian kehtolaulu) on Regerin lauluista tunnetuin. Se on Regerille poikkeuksellisessa kansanomaisessa 60 laulun kokoelmassa Schlichte Weisen (Koruttomia sävelmiä, 1903-12). Muita kokoelman suosittuja lauluja ovat Waldeinsamkeit op. 76:3 (Metsän yksinäisyys) ja Zum Schlafen op. 76:59 (Nukkumaan).
Reger hyödynsi sekä Schubertin ja Brahmsin linjalta tulevaa melodialaulun perinnettä että Wolfin kehittämää deklamatorista laulutyyppiä. Tämä käy ilmi hänen opustensa omistuksista: opus 12 (1893) on otsakoitu Den Manen Franz Schuberts (Franz Schubertin haamulle) ja opus 51 (1900) An Hugo Wolf (Hugo Wolfille).
Franz Schreker
Franz Schreker (1878–1934) oli modernin tyylin edustaja, jonka opettaja Robert Fuchs toimi myös Mahlerin, Wolfin, Zemlinskyn, Sibeliuksen ja Melartinin opettajana. Schreker sävelsi Wagnerin vanavedessä oopperoita ja lähes 50 laulua, joista hänen opiskeluaikansa (1892–1900) laulut on kirjoitettu myöhäisromantiikan hengessä.
Mutta Schreker kykeni reagoimaan myös Schönbergiin, sillä Fünf Gesänge (Viisi laulua, 1909), jotka hän orkestroi 1922, ovat harmonisesti uskaliaita, jälkiromanttisia. Samoin Zwei lyrische Gesänge (Kaksi lyyristä laulua, Whitman, 1923), orkestroituina nimellä Vom ewigen Leben (Ikuisesta elämästä, 1927), ovat hienoja näytteitä notkeasta vokaalisesta lyriikasta ja jäntevästä säestyksestä sekä jännitteisestä tonaalisuudesta.
Laulu nro 3 Viidestä laulusta Die Dunkelheit sinkt schwer wie Blei (Pimeys laskeutuu raskaana kuin lyijy) on hyvä esimerkki Schrekerin modernista sävellystyylistä sekä tematiikasta.
Joseph Marx
Joseph Marx
Traditionalisti Joseph Marx (1882–1964) sävelsi Wienin toisen koulun ympäröimänä noin 150 laulua, joissa hän jatkoi Brahmsin ja Wolfin linjoilla sekä pysytteli Straussin tapaan perinteisen tonaalisuuden sisällä. Lauluja esitetään harvoin Itävallan ulkopuolella.
Marxin laulut ovat lyyrisiä ja melodia on niissä pääosassa. Lauluista löytää myös slaavilaisia ja italialaisia elementtejä, sillä Marxin äiti oli italialaista syntyperää. Marx sävelsikin Heysen Italialaisen laulukirjan (1912) ne osat, jotka Wolf oli jättänyt pois omasta kokoelmastaan. Lisäksi hän kirjoitti lauluja Giraudin Pierrot Lunairen teksteihin Schönbergistä täysin poikkeavalla tavalla.
Marxin tunnetuin laulu lienee suloinen, melodisesti uljaasti kaartuva Marienlied (Marianlaulu, 1915) Novaliksen tekstiin, jossa läheisyys Regeriin ja Straussiin on ilmeinen.
Kirjallisuutta
The Cambridge Companion to the Lied, toim. James Parsons 2004. Cambridge University Press.
Gorrell, Lorraine 1993. The Nineteenth-Century German Lied. Portland, Oregon: Amadeus Press.
Landau, Anneliese 1980. The Lied. The Unfolding of Its Style. Lanham: University Press of America.
Stein, Deborah & Robert Spillman 1996. Poetry in Song. Performance and Analysis of Lieder. New York & Oxford: Oxford University Press.