Kamarimusiikkikulttuuri herää Ranskassa
23.3.2007 (Päivitetty 23.2.2020) / Murtomäki, Veijo

Ranska teatterimaana

1800-luku ei ollut Ranskan musiikkielämässä soitinmusiikillisesti korostunutta aikaa, sillä useimmat ranskalaissäveltäjät kunnostautuivat lähinnä teatteri- ja oopperamusiikin tai orkesterin (Berlioz) parissa – tai sitten tämä puoli vain tunnetaan nykyään parhaiten harvojen keskeiskaanoniin päässeiden säveltäjien ja teosten vuoksi.

Eräs käännekohta tapahtui, kun Franck, Fauré, Lalo, Massenet ja Saint-Saëns perustivat tunnuslauseenaan ”Ars gallica” (Gallian taide) Société Nationale de Musiquen (Kansallisen musiikkiyhdistyksen, 1871), joka pyrki edistämään ranskalaista orkesteri- ja kamarimusiikkia. Lähtökohtana heillä oli paljossa saksalainen musiikki Beethovenista Lisztiin ja Wagneriin. Elitistinen asennoituminen musiikkiin ja suurten muotojen esteettisen merkityksen painottuminen ovat 1800-luvun ranskalaiselle soitinmusiikille tyypillisiä piirteitä.

Kvartetteja ja konsertteja

Kansallisen musiikkiyhdistyksen merkitystä ei pidä kuitenkaan yliarvioida, sillä Ranskassa oli 1700-luvulta yhtäjaksoisesti jatkunut kamarimusiikkikulttuuri ja myös sinfoninen ohjelmisto, jonka tuotteet ovat vain päässeet välillä unohtumaan. 1700-luvun lopulta periytyvä kamarimusiikkikulttuuri painottui alkuvaiheessa klassisen ohjelmiston esittämiseen ja julkaisemiseen. Kamarimusiikkikulttuurin laajeneminen alkoi vuoden 1830 paikkeilla, kun soitinmusiikki rupesi olemaan liian vaikeaa amatöörien esitettäväksi. Maksulliset tilauskonsertit tulivat tuolloin muotiin ja ammattilaiset pitivät konsertteja kodeissaan tai vuokrasaleissa.

Ranskassa harrastettiin erityisesti jousikvartettoja. Ohjelmiston päänimi oli Beethoven, “ranskalaisten uskonto”, joka edellytti ammattilaismuusikoita. Syntyi useita säännöllisesti esiintyviä jousikvartetteja: Pierre Baillot’n kvartetin (1813–) jälkeen aloittivat toimintansa Beethovenille ja uudelle musiikille omistautuneet Tilmontin veljekset (1833). Delphin Alard (1835-) muusikkoineen esittivät Mozartin kvintettoja ja Haydnin trioja, ja Danclan veljesten kvartetti (1838-) keskittyi C. Danclan musiikkiin.

Kamarimusiikki tarkoitti Ranskassa noin vuoteen 1850 asti lähinnä jousimusiikkia duoista sekstettoihin. Onslow yritti luoda vuonna 1838 erityisen Kamarimusiikkikonservatorion. Sen sijaan teokset, joissa oli mukana piano, duoista konserttoihin asti kuuluivat “yhtyemusiikin” alle. Nimike virallistui, kun vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen kamarimusiikin nousu musiikkielämässä oli tuntuva ja Auber perusti Pariisin konservatorioon kamarimusiikkiluokan, musique d’ensemblen.

Erityisesti kvartettitoiminta vilkastui: Jean-Pierre Maurinin ja Alexandre Chevillardin (1851-) yhtye esitti Beethovenin myöhäiskvartettoja, Jules Armingaud ja Eduard Lalo (1856-) esittivät Schubertia ja Mendelssohnia, ja Charles Lamoureaux’n kvartetti (1860-) järjesti populaarikonsertteja.

Kansallisen musiikkiyhdistyksen lisäksi 1800-luvun lopussa syntyivät Nouvelle Société de Musique Chambre (Uusi kamarimusiikkiyhdistys, 1873) ja Armand Parent’n (1890) sekä Lucien Capet’n (1893) kvartetit. Myös belgialaisen Eugène Ysaÿen kvartetti (1889-) oli keskeinen tekijä modernin ohjelmiston vakiintumisessa.

Kamarimusiikin lajit Ranskassa

Jousikvartetto päälajina

Jousikvartetosta tuli päälaji sekä luovan että esittävän taiteen aloilla. Säveltäminen perustui aluksi (1800–70) pitkälle klassisten mallien seuraamiseen ja uudelleen muotoiluun. Kamarimusiikista tuli sosiaalisesti ottaen elitistinen laji, ja etenkin jousikvartettoa verrattiin – Saksan mallin tapaan – keskusteluun, mikä suuntauksena vielä korostui 1800-luvun loppua kohden. Kamarimusiikista käytettiin luonnehdintoja “puhdas”, “vakava” ja “tieteellinen”. Tyypillinen on paroni Trémont’n kommentti (1927):

[Kamarimusiikkia] voi ymmärtää vain muusikoiden eliitti, koska sitä ei tulkita ihmisäänen välityksellä, sanojen, näyttämöllepanon tai silmien ajanvietteen avulla. Siinä täytyy osata seurata säveltäjää kehityksessä, jonka tämä on antanut aiheelleen sekä vaikutuksissa, jotka tämä [teema] tuottaa taitavien modulaatioiden välityksellä. Näin saadaan palkka sävellyslajista, jossa mielikuvitus yhtyy tieteeseen/tietoon [science].

Tosin myös ooppera ja laulumusiikki vaikuttivat kvartettosäveltämiseen Pamphile Aimonilla (1779-1866), Auguste Morelilla (1809-80), Adolphe Blancilla ja Charles Danclalla: syntyi melodisia kvartettoja, osin koska heillä oli opettajina oopperasäveltäjiä (Halévy, H. Berton). Lisäksi saksalainen lied, erityisesti Schubert, mutta myös nouseva ranskalainen mélodie, hyväksyttiin kamarimusiikiksi vuoden 1848 jälkeen. Polyfoniaa ja muodollista suunnittelua painottavat suuntaukset korostuivat kuitenkin 1870 jälkeen, ja Franckilla kvartetosta tuli Beethovenia esikuvanaan pitävä syklinen laji.

Jousikvarteton asema korostui sikälikin, että Rooman palkinnon saajan tuli Villa Medici -aikanaan kirjoittaa jousikvartetto. Lisäksi Société des Compositeurs de Musiquen (Säveltäjäyhdistyksen) vuotuinen sävellyskilpailu (1862-) painottui kamarimusiikkiin, erityisesti jousikvartettoon. Mielenkiintoista on, että jousisoittajien, lähinnä viulistien Charles Dancla, Georges Bousquet, Eduard Lalo ja Adolphe Blanc, sijaan kvartettoja sävelsivät enemmän pianistisäveltäjät.

Jousisoittajien kvartettosävellyksiä

Vaikka pianistit kunnostautuivatkin parhaiten jousikvartettosäveltäjinä, silti myös jousisoittajat saivat aikaan kunnioitettavan kvartettotuotannon. Viulisti Pierre Baillot (1771–1842), joka oli keskeinen nimi 1800-luvun alun kamarimusiikin kehityksessä Ranskassa, sävelsi kuusi kvartettoa, viulusonaatin, 15 jousitrioa sekä yhdeksän viulukonserttoa.

Neliosaisen viulusonaatin op. 32 (n. 1818–20) hidas–nopea–hidas–nopea (kirkkosonaatti!) toisen osan soolostemman alkua:

Hänen oppilaansa Auguste Blondeau julkaisi kuusi kvartettoa op. 12 (1821) ja Scipion Rousselot neljä kvartettoa op. 10 ja 25 (1830, 1834).

Charles Dancla (1817–1907) sävelsi – kvartettitoimintansa ohella – 14 jousikvartettoa (1839-1900). Hänen kvartetoistaan kuudes op. 56 (1855) on omistettu Onslowille ja sen adagio-osalla on otsake Rukous.

Charles Dancla

Georges Bousquet (1818–54) hyötyi siitä, että Felix Mendelssohn vieraili Pariisissa 1816, 1825 ja 1832: Bousquet sävelsi Mendelssohnin vanavedessä kolme jousikvartettoa. Näistä viimeinen, G-duuri-jousikvartetto op. 8 (1841) saavutti mainetta Saksassakin. Lisäksi hän kirjoitti kaksi jousikvintettoa (1842 ja 1852).

Pianistit kvartettosäveltäjinä

Jousikvartettojen säveltämisestä huolehtivat eniten pianistisesti koulutetut säveltäjät. Heidän teoksensa ovat keskimäärin kestäneet aikaa jousisoittajien kirjoittamia sävellyksiä paremmin. Säveltäjänimiä ovat mm. Henri Reber, Alexandre Boëly, Félicien David, Léon Kreutzer, Théodore Gouvy, Franck, Saint-Saëns, Alexis de Castillon, Benjamin Godard, Fauré, d’Indy, Chausson, Debussy ja Vierne.

Tosin täytyy muistaa, että Saint-Saënsille, Franckille ja Faurélle kvartettosäveltäminen suuren Beethovenin jälkeen oli ongelmallista, ja vain pianokvarteton ja -kvinteton avulla he onnistuivat selättämään jousikvarteton. Debussylla ja Ravelilla ongelmaa ei enää ollut, vaan he saattoivat valloittaa lajin melko varhain (1892, 1903). Guy Ropartzin (1864–1955) ensimmäistä, g-molli-kvartettoa (1893) seurasi vielä viisi muuta (1911–51).

Pianokvintettoja

Kvinteton historia Ranskassa alkaa Boccherinin 12 kvinteton op. 56-57 julkaisemisella (1797, 1799). Kvintetot on omistettu “Ranskan kansakunnalle”, vaikkakaan ne eivät ole samalla linjalla kuin pianokvintetot. Schubertin konsertoivan, kontrabasson sisältävän kvinteton jäljissä jatkoivat Frédéric Kalkbrenner opuksessa 30 (1817) sekä Louise Farrenc.

Sello ja kontrabasso ad libitum soittavat osin samaa stemmaa, mutta ne eriytyvät toisinaan:

Alexis de Castillon onnistui kamarimusiikin alalla parhaiten Schumann-vaikutteisissa teoksissaan, syklisessä pianokvintetossa op. 1 (1864) ja pianokvartetossa op. 7 (n. 1869). Edelliseen hän sai herätteen epäilemättä ystävältään Saint-Saënsilta, joka oli luonut oman pianokvintettonsa op. 15 jo aiemmin (1855).

Ratkaiseva oli Franckin pianokvinteton (1879) merkitys: sen vanavedessä syntyivät mm seuraavat teokset:

• Camille Chevillardin (1859-1923) op. 1 (1882)
• Charles-Marie Widorin kvintetot (1890, 1896)
• Gabriel Faurén kvintetot (1906, 1921)
• Florent Schmittin (1870-1958) kvintetto (1905-08)
• Gabriel Piernén (1863-1937) kvintetto op. 41 (1916-17)
• Louis Viernen c-molli-kvintetto op. 42 (1918)

Pianotrioja

Kun pianonvalmistus teollistui, vuodesta 1830 eteenpäin myös pianokamarimusiikki koki ekspansion ja erityisesti pianotrio alkoi nauttia suosiota jousikvarteton ohella. Lisztin ja hänen ystäviensä pitämät Beethoven-triokonsertit (1837) tekivät pysyvän vaikutuksen ranskalaissäveltäjiin.

Pianotrioja sävelsivät etenkin:

• Georges Onslow
• Henri Reber
• Edouard Lalo
• Theodore Gouvy (viisi trioa julk. 1852-60)
• Félicien David (kolme trioa 1857)
• Camille Saint-Saëns
• Alexis de Castillon (kaksi trioa 1865, 1872)
• César Franck
• Charles-Valentin Alkan
• Ernest Chausson
• Lazzari (op. 13, 1887)

Monet pianistit kamarimusiikkia säveltäessään kirjoittivat vain pianotrioja:

• Sigismond Thalberg (op. 69)
• Henry Litolff (kolme trioa op. 47, 56 ja 100)
• Georges Mathias (kuusi trioa)

Viulu- ja sellosonaatit

Soolosonaatteja viululle ennen Franckia ei ole kovin paljoa, sellosonaatteja kenties hieman enemmän kuin viulusonaatteja. Sellosonaatin lajina avasi Onslow, joka julkaisi niitä kolme opuksella 16 (1820); sonaateista on olemassa myös alttoviuluversiot. Sellolle sävelsivät sonaatit mm. Chopin, Alkan, Lalo, Saint-Saëns, Chevillard (op. 15, 1896), Widor, Boëllmann (op. 40, 1897), Lekeu, Magnard, Duparc, Pierné ja Ropartz.

Henri Duparc’n (1848-1933) kolmiosainen sellosonaatti (1867) on harvoja säveltäjän säilyneitä soitinteoksia, sillä hän lopetti säveltämisen 38-vuotiaana hermostollisten ongelmien vuoksi ja tuhosi osan tuotannostaan. Sonaatti on säveltäjälle harvinainen nuorekkaan energisyyden ja optimistisuuden ilmaus.

Viulusonaatin säveltämisen varhaisromanttisia kärkihahmoja oli Baillot sonaattinsa op. 32 (n. 1820) kera. Sonaattien keskeisiä säveltäjiä ovat Alkan ja Lalo, joiden teosten lisänimi Grand Duo viittaa teosten kuuluvan concertante-tyyliin. Ranskalaisen viulusonaatin tärkeimmät teokset Franckia edeltävältä ajalta ovat Godardin neljän sonaatin (1867–72) lisäksi Alexis de Castillonin C-duuri-sonaatti op. 6 (1868), jonka tonaalinen suunnitelma on originaali hitaan osan modaalisuuksineen sekä melodisine ja rytmisine keksintöineen, sekä ennen kaikkea Faurén ensimmäinen sonaatti (1875–76). Saint-Saënsin kaksi viulusonaattia syntyivät Franckista riippumatta.

Franckin jälkeen syntyi kosolti merkittäviä viulusonaatteja: Widorin sonaatti op. 50 (1881), Sylvio Lazzarin sonaatti op. 24 (1892), Guillaume Lekeun (1870–94) sonaatti (1892) ja Chevillardin sonaatti (1892). Vuosina 1900–18 valmistui lukuisia sonaatteja: Gustave Samazeuilhin (1877-1967) sonaatti (1903), Guy Ropartzin ensimmäinen, bretagnelaiseen kansanlauluun perustuva sonaatti (1907), Gabriel Piernén (1900), Albéric Magnardin (1902), Lous Viernen (1906) ja Vincent d’Indyn (1903-04) sonaatit sekä Paul de Waillyn (1854-1933) sonaatti op. 16 (1904). Kaikkiaan viulusonaattien määrä 1800-luvun alusta 1. maailmansotaan käsittää yli 200 teosta, sellosonaatteja suunnilleen puolet vähemmän.

Puhallinkamarimusiikkia

Ranskalaiset paransivat puhallinsoittimien mekanismia ja puhtautta, joten Ranskassa “sallittiin” puhallinten osallistua enemmän kamarimusiikkiin kuin Saksassa, jossa lähinnä jousi- ja pianokamarimusiikkia pidettiin jaloina kokoonpanojensa puolesta. Antonin Reichan 24 kvinteton (1817–20) lisäksi puhallinteoksia kirjoittivat mm. George Onslow, Giacomo Meyerbeer (klarinettikvintetto Es, 1813), ja Félicien David (kaksi nonettia).

Paul Taffanel (1844-1908) oli vuosisadan jälkipuoliskolla Ranskan vaikutusvaltaisin huilisti ja huilupedagogi. Häneltä on peräisin mm. g-molli-puhallinkvintetto (1878). Taffanel innosti hyvällä menestyksellä aikalaissäveltäjiään laajentamaan puhallinkamarimusiikin ohjelmistoa: 1880-luvulta eteenpäin teoksia alkoi syntyä (d’Indy, Widor jne.). Muita puhallinsäveltäjiä ovat mm. Gounod (Petite symphonie, 1885), Lazzari (oktetto op. 20, 1899) sekä Pierné, joka teki useita puhallinteoksia jo 1880-luvulla ja myöhemmin 1900-luvun puolella lisää. Seuraavassa Taffanellin g-molli-puhallinkvinteton (1876) avaus:

Kvinteton finaali

kirkastuu alun jälkeen G-duuriksi.

Puhallinkulttuuria edistivät myös sen esittämiseksi luodut seurat: Taffanelin johtama Société de Musique de Chambre pour Instruments à Vent (1879) sekä Société Moderne des Instruments à Vent (1895).

Varhaisia kamarimusiikin keskeisiä säveltäjiä

Toisin kuin saattaisi luulla, Ranskasta löytyy 1800-luvun mittaan yllättävän paljon kamarisäveltäjiä, jotka eivät vain ole juurtuneet ohjelmistoon ainakaan Ranskan ulkopuolella. Monet heistä kirjoittivat tiettyjen lajien teoksia suuria määriä, osin amatöörien käyttöön, ja jokunen säveltäjistä oli itsekin korkeatasoinen amatööri. Lähtökohtana olivat alussa paljossa wieniläisklassikoiden, etenkin Beethovenin antama malli, minkä lisäksi Schubert, Mendelssohn ja Schumann toimivat esikuvina.

Georges Onslow

Georges Onslow (1784–1853) oli englantilaisesta suvusta Auvergnessa syntynyt sellisti- ja pianistisäveltäjä, joka edusti musiikissaan ajan sovittelevaa henkeä, kultaista keskitietä. Hän oli 1800-luvun alkupuoliskon johtava ranskalainen kamarisäveltäjä – mihin nähden hänen välillä tapahtunut unohtamisensa on käsittämätöntä. Onslow omisti tiluksia synnyinseudullaan ja oli sikäli vapaa säveltämään ison osan vuodesta viettääkseen talvikaudet Pariisissa. Hänen teoksiaan soittivat Pariisissa ajan johtavat muusikot: Baillot, Tilmant, Urhan, Kreutzer, Vidal, Norblin vanhempi, Alard, Sauzay, Cuvillon, Dancla, Franchomme, Gouffé jne.

Onslowin musiikki on paljossa klassistista Haydnin ja Mozartin linjoilla. Romanttisuus ilmenee harmonisena ja melodisena kromaattisuutena, sävelkielen lyyrisyytenä sekä saksalaista romantiikkaa lähenevänä emotionaalisuutena. Berliozin mukaan “Onslow on Ranskan musiikin suurimpia kunnianaiheita”. Onslowia on kutsuttu myös “Ranskan Beethoveniksi”.

Onslowin tuotanto käsittää alle 10 opusnumeroimattoman teoksen lisäksi 83 opusta, ja kun lähes kaikki ovat kamarimusiikkia – muutama pianoteos ja neljä sinfoniaa ovat mukana – ja erinäisissä opuksissa on useampia sävellyksiä, kamariteosten määrä on noin 80.

Jousikvartettojen ja -kvintettojen tulva

Onslow kirjoitti 36 jousikvartettoa (n. 1811–46), jotka on omistettu pääosin amatööreille. Varhaiskavrtetot op. 8–10 (n. 1816–17) ovat hurmaavia teoksia klassisen tradition ja quatuor brillant -lajin tuntumassa. Myöhemmät kvartetot (op. 46–; 1833–) ovat Beethoven-vaikutteisia, harmonisesti uudenaikaisia ja rytmisesti rohkeita teoksia.

Onslow sävelsi myös 34 jousikvintettoa (1807–52), joita hän kokeili ystäviensä kanssa ennen niiden julkaisemista. Kvintetto nro 15, c, op. 38 sai lisänimen Quintette de la balle (”Kuulakvintetto”) muistona metsästysonnettomuudesta (1829): sen osilla on alaotsakkeet Melancholico (Surumielinen), Dolore, febbre e deliro (Tuska, kuuma ja houre = Menuetti ja maggiore-trio), Convalescenza (Toipuminen) sekä Guarigione (Parantuminen); kuulan osumista on hauska jäljittää 1. osassa. Tässä osien alut:

Kvintettojen op. 1–25 (1806–25) kokoonpanoissa kaksi selloa ovat enemmistönä suhteessa kahteen alttoviuluun. Boccherinin malli on siis pääosassa, mutta opuksissa 32–35 kontrabasso voi esittää toisen sellon osuuden. Kvintetoissaan Onslow erkaantuu klassismista ja ennakoi paikoin jopa Brahmsia. Osa Onslowin kvintetoista kuuluu 1800-luvun kamarikirjallisuuden parhaimmistoon.

Pianotrioja ja puhallinteoksia

Yhtä lailla Onslow viljeli muitakin lajeja: hän oli ensimmäinen klassisten mallien mukaisten pianotriojen kultivoija Ranskassa ja kirjoitti niitä peräti kymmenen (1808–34; 1853). Tässä viimeisen trion op. 83 (1851/2) alkua:

Hänen Hummelista ammentavat sekayhtyeiden teoksensa, sekstetto op. 30 (n. 1825) ja op. 77b (n. 1849), joka on oikeasti noneton sovitus, septetto op. 79 (1852), nonetto op. 77 (n. 1849) sekä puhallinkvintetto op. 81 (1852) olivat aikanaan huippusuosittuja. Ne ovat säilyttäneet suosionsa myös nykypäivään asti.

Onslowin tuotantoon kuuluu lisäksi kuusi sonaattia viululle (1817–25) ja ensimmäisenä 1800-luvun Ranskassa kolme sonaattia sellolle tai alttoviululle (1820) pianon kera. Ne eivät siis ole vanhan tavan mukaan sonaatteja pianolle sellosäestyksen kera. Lisäksi hänellä on kolme pianokvintettoa (n. 1846–52). Kaikkiaan Onslow sävelsi 27 pianokamariteosta.

Louise Farrenc

Louise Farrenc (1804–75) oli Ranskan musiikkielämän romanttisen soitinmusiikin tärkeitä varhaisia edustajia ja kamarimusiikin uudistajia: hän sävelsi kaksi merkittävää pianokvintettoa op. 30, a, ja op. 31, E (1840) kontrabasson kera kenties Boccherinin ja Onslowin sekä Schubertin (Forellikvintetto) innostamana. Teokset saavuttivat suurmenestyksen, ja Farrencia pidettiin op. 31:n arvosteluissa

”yhtenä parhaimpana säveltäjänä tällä alalla. Kyse on todellakin huomattavasta, taidokkaasti työstetystä, suunnitelmaltaan ja ajatuksiltaan selkeästä sekä soitinten yhteissoiton kannalta sointitäyteisestä, aistikkaasta ja tyylikkäästä teoksesta, joka osoittaa nuorekkaan raikkaiden melodioiden ylitsevuotavaa rikkautta.”

Seuraavassa kvinteton op. 31 alun piano- ja viulu 1:n osuuksia:

Muita Farrencin kamariteoksia ovat:

• Neljä pianotrioa, joista kaksi on viulun ja sellon kera (op. 33–34, julk. 1855), muut klarinetin ja huilun kera.
• Es-duuri-klarinettitrio op. 44 (julk. 1861) sisältää Minuetto-osan.
• E-molli-huilutrio op. 45 (julk. 1862) yhdistää herkkyyden ja tummuuden keveyteen ja Mendelssohniin assosioituvaan liikkuvuuteen; seuraavassa scherzon alkua:

• Kaksi viulusonaattia op. 37 ja 39 (julk. 1855).
• Klassistinen B-duuri-sellosonaatti op. 46 (julk. 1861).

Kokoonpanoiltaan harvinaisempia lajeja edustavat Onslowilta kenties herätteen saanut sekstetto pianolle ja puhaltimille op. 40 (julk. 1851), joka palaa klassisten serenadien maailmaan Hummel-tyyppisellä pianosäihkeellä ryyditettynä, sekä Spohrin jalanjäljissä kulkeva nonetto op. 38 (julk. 1850) puhaltimille ja jousille. Seuraavassa noneton alku käsikirjoituksesta:

Muita säveltäjiä

Kamarimusiikkia saksalaishengessä

Edouard Lalo

Edouard Lalo (1823–92) sävelsi kaksi saksalaistyylistä pianotrioa (1850, 1852), joiden jälkeen kolmas, a-molli-trio op. 26 valmistui 1879. C-molli-trio op. 7 (1850) on melodisesti ja rytmisesti vahva teos, muttei sisällä juurikaan kontrapunktia; melodia on diatonista, kun taas harmonia sisältää kromatiikkaa. H-molli-trio (1852) vie päätöksessään romanttisen mallin mukaan H-duuriin. A-molli-trio on Lalon kamarituotannon pääteos, joka on siitä lähtien nauttinut suosiota. Sen toinen, Presto-osa tunnetaan myös orkesteriversiona (1884), ja sen hidas osa, Très lent, on pitkä ja haaveileva laulu. Seuraavassa Preston alku:

Armingaud-kvartetin viulistina toiminut Lalo sävelsi ranskalaisen ohjelmiston kannalta keskeisen Es-duuri-jousikvarteton op. 19 (1859), jonka lopullinen versio valmistui opuksena 45 (1884). Teos on merkittävä temaattiselta tiheydeltään, hienoiselta syklisyydeltään, harmoniselta rohkeudeltaan ja rytmiseltä aktiivisuudeltaan.

Lalolla on myös Grand Duo viululle ja pianolle op. 12 (1853), uudistettuna sonaatti (1873), sekä sellosonaatti (1856, julk. 1878); seuraavassa sellosonaatin alkua:

Adolphe Blanc

Adolphe Blanc (1828–85) omisti elämänsä kamarimusiikille klassikoiden, lähinnä Haydnin, jalanjälkiä seuraten. Blancin musiikki ei ole kovin edistyksellistä, mutta hänen soitinmusiikkituotantonsa on vaihtelevuudessaan Onslowin jälkeisen ajan tärkeintä. Hänen neljä jousikvartettonsa ja -kvintettoansa sopivat kohtuullisten vaatimusten vuoksi amatööreillekin.

Blancin tuotanto käsittää neljä jousikvartettoa (julk. 1856–77), joissa ensiviulisti toimii “laulajana”, kolme jousitrioa, neljä jousikvintettoa kontrabasson ja kolme kahden viulun kera sekä lukuisasti pianokamarimusiikkia, kuten neljä pianotrioa ja sellaisen erikoisuuden kuin sonaatti pianolle ja harmonille op. 55 (1874). Seuraavassa näytteenä helposta kamarimusiikista pianotrion nro 3 op. 24 (1857) toisen osan alkua:

Merkille pantavaa on puhallinten keskeinen osuus kamarimusiikissa: B-duuri-trio op. 23 (1857) on sävelletty pianolle, klarinetille ja sellolle – ennen Brahmsia – Es-duuri-pianokvintetto op. 37 (1859) pianolle, huilulle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille sekä E-duuri-septetto op. 40 (1860) puhaltimien ja jousien sekayhtyeelle. Seuraavassa kvinteton op. 37 ensiosan loppu:

Frédéric Chopin

Pianosäveltäjä Frédéric Chopinin (1810–49) kamarimusiikki on peräisin enimmäkseen säveltäjän uran varhaisvaiheesta. Chopinin tekijyydestä ei ole varmuutta teoksessa Muunnelmia Rossinin La cenerentolan teemasta ”Non più mesta” (1824?) huilulle ja pianolle. Chopinin ensimmäinen kamariteos on sikäli opiskeluajan teos: Schubertin ja Hummelin lähelle sijoittuva pianotrio g, op. 8 (1828–29), joka on neliosainen ja jossa piano on kiistattomassa johtoasemassa. Triossa on kuohuvan avausosan jälkeen kaksi lyhyehköä keskiosaa, scherzo ja Adagio sostenuto -osa, ja finaali on Allegretto-krakowiak.

Pääosa Chopinin muutamasta kamariteoksesta on sävelletty sellolle ja pianolle: Introduction et Polonaise Brillante op. 3 (1829–30), Meyerbeerin oopperaan perustuva Grand Duo Concertant sur des thèmes Robert le diable, E (1832), sekä sonaatti. Seuraavassa näytettä Meyerbeer-fantasiasta, jossa piano-osuus on varsin hyvin esille tuleva:

Sellosonaatti op. 65, g (1845–46) on Chopinin myöhäistyylin upea edustaja, aidolle dialogille rakentuva viimeinen sonaatti, joka tekee kunniaa musiikinhistorialle: ranskalaisille klavesinisteille, Bachille, Beethovenille ja Chopinin omalle varhaistuotannolle. Kaikki osat perustuvat selloalun sekuntimotiiviin. Beethoveniaanisen avauksen jälkeen seuraa scherzovalssi, Largo-aaria sekä tarantellamainen finaali. Chopin soitti teoksen sellisti Auguste Franchommen kanssa viimeiseksi jääneessä esiintymisessään (1848).

Félicien David

Félicien David (1810–76) oli pääosin orkesteri- ja oopperasäveltäjä, mutta koska ranskalaisyleisö tai ainakin sen valveutunein osa kaipasi myös kamarimusiikkia, Davidkin osallistui lajin nousuun muutamilla teosryhmillä. Itse asiassa palattuaan Egyptin-matkaltaan (1836) David julkaisi seitsemän kirjaa pianoteoksia nimellä Mélodies orientales, 24 lyhyttä jousikvintettoa neljän kirjan muodossa otsakkeella Les Saisons, kaksi puhallinnonettoa sekä kolme sinfoniaa. Kesäillasta ensiviulun osuutta:

Myöhemmin 1850–60-luvuilla keskellä oopperasäveltämistään hän ehti vielä kirjoittaa kolme pianotrioa (1857), jotka ovat tyylillisesti klassisromanttisia Beethovenin ja Schubertin traditiossa, sekä neljä kvartettoa. Toisen, d-molli-pianotrion kolmas, finaaliosa on kiinnostavasti otsakoitu Scherzo finale: Allegro ma non troppo. Seuraavassa kolmannen trion, c-molli, ensiosan alkua:

Charles Valentin Alkan

Charles Valentin Alkanilta (1813–88) on olemassa muutama kamarimusiikkiteos, joista tärkein on kenties pianotrio op. 30 (julk. 1841). Se on säveltäjälleen tyypillisesti rytmisesti omapäinen ja polyfonisesti rikas. Scherzossa on La campanella -kaikuja à la Paganini, hidas osa sisältää tuntuvan pianon soolojakson, ja finaali on ikiliikkujamainen, mistä näytteenä teoksen viimeinen sivu:

Grand Duo concertant op. 21, fis (julk. n. 1840) viululle ja pianolle on käytännössä sonaatti. Sen hidas osa on otsakoitu L’enfer (Manala / Helvetti), ja pianon soinnut maalaavatkin karmeaa näkyä. Finaali on tempossa Aussi vite que possible (Niin nopeasti kuin mahdollista).

Franchommelle sävelletty Sonate de concert op. 47, E (1856) pianolle ja sellolle on tärkeä teos lajin ja soittimen historiassa. Sen sävellajisuunnitelma on E-As-C-e, eli sonaatti loppuu muunnosmolliin. Sonaatin alku laulaa roihuavasti, sen toinen osa on ranskalaisittain tyypillinen siciliano, ja Adagio-osa sisältää tekstisitaatin Vanhasta testamentista: ”kuin Kaste, jonka Herra antaa laskeutua maahan, kuin sadepisarat ruohikossa, he eivät odota apua keneltäkään luodulta” (Miika 5:6). Sonaatin päätösosa Finale alla saltarella on teknisesti vaativa.

Théodore Gouvy

Théodore Gouvy (1819–98) oli syntyperältään saksalais-ranskalainen säveltäjä. Hän vietti paljon aikaa Saksassa (Lothringenissä), joten hän oli harvinainen linkki molempien kulttuurien välillä. Hänen teoksiaan myös julkaistiin Saksassa. Gouvyn arvostamia säveltäjiä olivat Hiller, Reinecke, Moscheles, Liszt, Brahms ja Joachim. Soitinmusiikki painottuukin hänen 160 teosta käsittävässä tuotannossaan, johon kuuluu pianomusiikin lisäksi mm. kymmenen sinfoniaa sekä koko joukko kamariteoksia; kirkko- ja laulumusiikkia sisältyy toki teoksiin.

Gouvy kirjoitti 11 kvartettoa, joista viisi on julkaistu, kaksi ensimmäistä opuksena 16 (1858). Kvartetot ovat ammattimiehen tekoa ilman uudistuksellisuutta; ne kuuluvat Leipzigin koulun akateemiseen perintöön. C-duuri-jousikvarteton op. 16/2 Andantino scherzando -osa toimii sekä hitaana osana että scherzona.

Gouvyn viidestä pianotriosta 1850-luvulta peräisin olevat nro 2, op. 18, a ja nro 3, op. 19, B ovat motiiviselta käsittelyltään ja yksilölliseltä melodiikaltaan vahvoja teoksia. Kolmas pianotrio op. 19 (1856?) avautuu hauskalla, myöhemmän amerikkalaislaivastosävelmän mieleen tuovalla aiheella.

Gouvyn kamarimusiikkiin sisältyy myös kolme nelikätistä pianosonaattia, viulusonaatti op. 61, klarinettisonaatti op. 67, kuusi jousikvintettoa, op. 55 sekä pianokvintetto op. 24.

Lisäksi Gouvy sävelsi puhallinkamarimusiikkia: puhallinokteton op. 71, kaksi serenadia huilulle ja jousille op. 82 ja 84 sekä teoksen Petite Suite Gauloise (Gallialainen sarja) op. 90 (1900), josta näytteenä neljän osan huilustemman alut:

Alexis de Castillon

Alexis de Castillon (1838–73) oli hyvä amatööri, joka sävelsi pääosan kamarimusiikistaan omin päin ennen Franckin kohtaamista: vasta pianokvartetosta eteenpäin musiikki on syntynyt opettajan valvonnan alla. Siltikin Castillon onnistui opettajansa, Saint-Saënsin ja Lalon ohella uudistamaan merkittävästi ranskalaista kamarimusiikkisäveltämistä. Castillon julkaisi yrityksenä jatkaa Beethovenin myöhäiskvartettoja kahdesta suunnitellusta kvartetosta op. 3 lopulta ensimmäisen kvarteton muutettuna versiona (1867) ja toisesta, f-molli-kvartetosta vain Cavatina-osan (1869).

Hänen g-molli-pianokvartettonsa op. 7 (n. 1869) on lajin varhaisin ja parhaisiin kuuluva ranskalaisedustaja, joka on saanut hitaaseen osaansa vaikutteita Schumannilta. Samainen osa puolestaan ennakoi joissain piirteissään Franckin, Castillonin opettajan, kymmenen vuotta myöhemmin syntynyttä f-molli-pianokvintettoa.

Castillonin kamarituotantoon kuuluvat myös Es-duuri-pianokvintetto op. 1 (julk. 1865), B-duuri-pianotrio op. 4 (julk. 1866), viulusonaatti op. 6 (n. 1868), joka on varhaisimpia tärkeitä ranskalaisia lajinsa edustajia sekä postuumi toinen pianotrio (1872–73). Castillon menehtyi sairauteen ennen kuin ehti lunastaa kaikki itseensä kohdistuneet odotukset – ennenaikaisen kuoleman Franckin oppilaista kokivat myös Lekeu ja Chausson.

Benjamin Godard

Benjamin Godard (1849–95) oli Pariisin konservatoriossa Vieuxtemps’n ja Reberin oppilaana ja häntä pidettiin viulun ihmelapsena. Hän sävelsi ensimmäisen viulusonaattinsa op. 1 (1867) 16-vuotiaana ja neljä muuta seurasi: op. 2 (1867), op. 9 (1869), op. 12 (1872) ja op. 78 (1888), oikealta otsakkeeltaan Suite de trois morceaux. Muu tuotanto käsittää lauluja, pianomusiikkia, neljä sinfoniaa (osa otsakkeellisia), kaksi pianokonserttoa, kaksi viulukonserttoa sekä kuusi oopperaa. Seuraavassa viulusonaatin op. 12 finaalin alkua:

Kamarimusiikkituotantoon kuuluu lisäksi kolme jousikvartettoa, sellosonaatti op. 104 (1887) ja kaksi pianotrioa. Näyte pianotrion nro 1 op. 32 (n. 1875) monille ajankohdan ranskalaissäveltäjistä tyypillisestä vanhojen lajien tyylitellystä uudelleenkäytöstä ja nostalgiasta oman klassismin pariin:

Lähteet ja kirjallisuutta

Takaisin ylös