Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Franz Lisztin (1811-86) Weimarin-vuosien 1848-61 seuralainen, prinsessa Wittgenstein kirjoitti 1870-luvulla: ”Lisztiä on pidetty aina hulluna, huijarina, kaupankäyntiä harjoittavana virtuoosina. Minulle hän on nero ja odotan kärsivällisesti aikaa jolloin hänelle tehdään oikeutta. … Kuluu useita sukupolvia ennen kuin häntä todella ymmärretään.”
Olemme samassa tilanteessa edelleenkin. Vaikka Lisztin sävellysten määrä kohoaa 1300:een, hänen suosionsa lepää yhä vain parinkymmenen pianoteoksen ja muutaman orkesterisävellyksen varassa.
Hyljeksitty kirkkomusiikkituotanto
Lisztin hyljeksityn tuotannon kaikkein hyljeksityimmän osan muodostavat hänen kirkkomusiikkiteoksensa. Karsastus on saattanut johtua vallitsevasta Liszt-käsityksestä. Lisztiä on pidetty paholaisena munkin valekaavussa, teatraalisuuteen mieltyneenä show-miehenä, joka naamioi sävellyksellisen impotenssinsa kirkollisen tekopyhyyden muotoon.
Alan Walkerin monumentaalisen Liszt-biografian ansiosta (valmiina kaksi osaa) sekä Paul Merrickin kirjan Revolution and Religion in the Music of Liszt perusteella useimmat Lisztiin liittyvät uskomukset osoittautuvat perättömiksi. Totuudellinen kuva Lisztistä alkaa vähitellen hahmottua.
Mikä mies Liszt sitten oli?
Ennen kaikkea Liszt oli romantikko. Musiikki ei ollut hänelle itseisarvo; pikemminkin se oli inhimillisen toiminnan alue, säveltäjän tehtävänä oli ”elämän vapahtaminen” taiteen avulla.
Varhaisina Pariisin-vuosinaan, heinäkuun vallankumouksen 1830 jälkeen Liszt tunsi voimakasta vetoa Saint-Simonin edustaman kristillisen sosialismin suuntaan. Toinen Lisztin henkinen oppi-isä oli abbé Lamennais, aikansa suurimpia vaikuttajia ja katolisen kirkon uudistumista vaatinut kriitikko.
Myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan
Lisztin sosiaalinen ”myötätunto ihmiskuntaa” kohtaan heräsi 1831-32: hän vieraili sairaaloissa, pelikasinoissa, mielisairaaloissa – jopa kuolemaantuomittujen vankiselleissä oppiakseen tuntemaan lähimmäisensä. Kun Lyonin silkkitehtaan työläiset nousivat 1834 kapinaan ja jotkut heistä saivat surmansa, Liszt kirjoitti Lyon-nimisen sävellyksen, jonka hän varusti motolla ”Elää työtä tehden tai kuolla taistellen”.
Ihmiskunnan paremman tulevaisuuden elähdyttämänä Liszt julkaisi 1835 kirjoituksen Tulevaisuuden kirkkomusiikista, jossa hänen vallankumouksellinen hehkunsa näkyy paljaana:
”Musiikin täytyy tunnistaa kansa ja Jumala elämänlähteikseen, sen täytyy jalostaa, lohduttaa, kirkastaa ihmistä, siunata ja ylistää Jumalaa. Olkoon tämä musiikki, jota voimme kutsua … humanistiseksi, omistautunutta, väkevää ja vaikuttavaa, yhdistyköön siinä kirkko ja teatteri järisyttävissä mittasuhteissa; olkoon se samalla dramaattista ja pyhää, loistokasta ja yksinkertaista, juhlavaa ja vakavaa, tulista ja esteetöntä, myrskyisää ja rauhallista, selkeää ja palavaa.”
Vapauslaulut uuden musiikin edelläkävijöitä
Liszt näki Marseljeesin ja muut vapauslaulut uuden musiikin edelläkävijöinä. Hän julisti: ”pian kuulemme kaikuvan pelloilla, metsissä, kylissä, esikaupungeissa, teollisuushalleissa ja kaupungeissa kansallisia, siveellisiä, poliittisia ja uskonnollisia lauluja, melodioita ja hymnejä … niitä tulevat laulamaan työläiset, päiväpalkolliset, käsityöläiset, kansakunnan pojat ja tytöt, miehet ja naiset!”
Tulevaisuudennäky oli uljas: ”Taide kohoaa korkeimpaan täydellisyyteensä ja yhdistää ihmiskunnan veljeysliiton lumoavaksi ihmeeksi!”
Vielä vuoden 1848 vallankumousten aikoihin Liszt tarjoili työläisille barrikadeilla sikareja ja rahaa. Mutta kun Unkarin vapaustaistelu 1848-49 johti venäläisten interventioon sekä unkarilaisten lahtaamiseen ja sortoon, Lisztin vallankumouksellinen into sammahti.
Huomattuaan, ettei ihmiskuntaa voi saada onnelliseksi, Liszt teki johtopäätöksensä: ”Palaan enemmän kuin koskaan lähtökohtaani, uskontoon! … Tässä on todellinen kutsumukseni.”
Vallankumouksellista kirkkomusiikkia
Aiempi yhteiskunnallinen vallankumouksellisuus vaihtui haluksi säveltää vallankumouksellista kirkkomusiikkia.
Vallankumousvuonna 1848 oli jo syntynyt messu neliääniselle mieskuorolle urkujen säestyksellä (Szekszárd-messu). Rohkeat dissonanssit sekä säveltäjän originaali tapa kirjoittaa kuorolle tekevät messusta Lisztin säveltäjäkehityksen erään avainteoksen.
Varsinaisesti kirkkosäveltäjä Lisztistä tuli kuitenkin vasta 1855, kun unkarilaisen Granin (Esztergomin) kaupungin uudelleenrakennetun katedraalin vihkijäisiin häneltä tilattu messu saavutti suurmenestyksen.
Graner Festmesse on 1800-luvun vakuuttavimpia kirkkosävellyksiä Beethovenin Missa solemniksen ja Brucknerin messujen välissä. Se on yhtä aikaa suuri ja sisäistynyt, näyttävä ja intiimi. Lisztin sanoin ”se kumpusi sydämeni todella palavasta uskosta, siten kuin olen kokenut sen lapsuudestani asti. ’Genitum non factum’ – siksi voin todella sanoa, että messuni on pikemmin rukoiltu kuin sävelletty.”
Liszt otti ”vakavasti aseman uskonnollisena ja katolisena säveltäjänä”: ”kenelläkään muulla kuin minulla ei ole yhtä syvällistä ja kiihkeää tunnetta kirkkomusiikkia kohtaan”. Hän näki itsensä ”uutena Palestrinana”.
Roomassa pappisvihkimys ja oratorioita
Tätä taustaa varten on aivan loogista, että Liszt asettui 1861 Roomaan ja otti 1865 pappisvihkimyksen neljä alinta astetta. Sitä paitsi jo 16-vuotiaana hän oli ensimmäisen kerran aikonut ryhtyä kirkon palvelijaksi.
Pyhän Elisabethin legenda
Roomassa Liszt sai valmiiksi oratorion Pyhän Elisabethin legenda (1862). Vaikka se olisikin epäyhtenäinen teatterityylin ja kirkollisen hengen ristisiitos, se on kuitenkin 1800-luvun parhaita oratorioita Mendelssohnin Pauluksen ja Eliaan ohella.
Elisabeth-oratorio sisältää eräät Lisztin populaareimmat – Ristiritarien kuoro, jossa esiintyy melodia Maa on niin kaunis – sekä kauneimmat jaksot. Liszt osoittautuu harvinaislaatuiseksi säveltäjäksi, joka osaa kuvata taivasta lankeamatta hempeilyyn.
Ennen kaikkea oratorio on vastaus Lisztin nuoruuden utopioihin. Kristillinen lähimmäisenrakkaus toteutuu vain yksilöllisen laupeuden- ja auttamistyön tuloksena, henkilökohtaisen luopumisen ja pyhittymisen kautta.
Christus
Lisztin toinen oratorio Christus (1868) on hänen suurenmoisimpia sävellyksiään – musiikinhistorian kaikkein puhtaimmin kristillisiä sävelluomuksia.
Christuksessa uskon, kirkon ja draaman ykseys toteutuu täydelleen. Teoksen avaavan Jouluoratorion soitinjaksot ovat musiikkia vilpittömimmillään, turmeltumattoman lapsenmielisiä, kuin muistumia lapsuuden joulusta, ajalta, jolloin videopeli- ja kodinkonelahjoista ei vielä tiedetty. Kohtaus seimen äärellä tiukkuu puhdasta iloa, kiireettömyyttä.
Kolmannen osan, Kärsimys ja ylösnousemus, avauksessa Kristus rukoilee Getsemanessa tristanmaisen tuskan kourissa. Muutoin oratorio – etenkin vuorisaarnan sävelitys Kristuksen maanpäällistä toimintaa kuvaavassa toisessa osassa – on sävelletty renessanssimaisessa hengessä.
Musiikki perustuu harmonisesti yksinkertaiseen etenemiseen ja joihinkin kromaattisiin käänteisiin, jotka viittaavat vielä romantiikkaan, a cappella -kuoron käyttöön. Tunnelma on syventynyt, harras ja autuas.
Laajassa Stabat Mater -kuorokohtauksessa Liszt luo Lassoon yhdistyvällä madrigaalityylillä tihentyvän uskonnollis-eksistentiaalisen tilan. Syventyminen ristinkuolemaan on järisyttävintä sitten Bachin Matteus-passion.
Muita kirkkomusiikkiteoksia
Tämä linja jatkuu vielä kerran Lisztin ehkä originaaleimmassa kirkkomusiikkisävellyksessä Via crucis (1879), jonka kokeileva psykologinen soinnutus ja ainutkertaiset muodot ovat osoituksia täydellisen ilmaisullisen vapauden, yksilöllisyyden saavuttamisesta.
Muutoin Liszt luo myöhäisissä kirkkomusiikkiteoksissaan – Missa Choralis (1865), Unkarilainen kruunajaismessu (1867), Requiem (1868), Septem sacramenta (1878), psalmit 126 ja 130 (1881, 1884) – aineellisuudesta vapaan kirkkotyylin, kuolettaa musiikista pois kaiken ulkonaisen.
Romanttisen ideaalin saavuttaminen
Säveltäjän muodonmuutos on saavuttanut päätepisteen. Uskolle omistautuminen saattaa olla ehkä liiankin täydellistä, sillä musiikki lakkaa miltei olemasta musiikkia ja kääntyy rukoukseksi.
Tavallaan Liszt saavutti romanttisen ideaalin: taiteella sinällään ei ole mitään tehtävää, jollei se palvele olemassaolon tärkeimpiä päämääriä. Tämä musiikki saattaa meidät takaisin Jumalan yhteyteen, antaa aavistuksen ikuisesta rakkaudesta.
Lisztin äärimmäisen sisäistyneen musiikin valossa epäilykset vilpittömyydestä ja uskonnollisen tunteen aitoudesta osoittautuvat lopultakin älyttömiksi lausumiksi, jotka kääntyvät esittäjiään vastaan.
Uskonnollisuuden määrä ei voi tietenkään olla kriteeri sävellysten arvoa määriteltäessä, mutta se ei saisi olla myöskään hylkäämisen peruste. Lisztin kirkkomusiikkiteoksilla on rutosti enemmän annettavaa kuin on uskottu – yhtä lailla kristillisestä kuin sävellyksellisestäkin näkökulmasta.
Lisztin kirkkomusiikin levytyksiä Hungaroton-levymerkillä
- Szekszárd-messu; Via crucis. Solisteja, Budapest Chorus, joht. Miklós Szabo.
- Missa solennis. Solisteja, Unkarin radion ja television kuoro, Budapestin sinfoniaorkesteri, joht. János Ferencsik.
- Die Legende von der heiligen Elisabeth. Éva Marton ym. solisteja; Budapest Chorus, Unkarin valtionorkesteri, joht. Arpád Joó. 3 levyä.
- Missa choralis ym. teoksia. Solisteja, Unkarin nuorisokuoro, joht. Kálmán Strausz.
- Missa corotionalis. Solisteja, Unkarin radion ja television kuoro, Budapestin sinfoniaorkesteri, joht. György Lehel.
- Christus. Solisteja, Unkarin radion ja television kuoro, Unkarin valtionorkesteri, joht. Antal Dorati. 3 levyä.
- Requiem. Solisteja, Unkarin kansanarmeijan mieskuoro, joht. János Ferencsik.
- Psalmit nro 13, 18, 23, 125, 129. Budapest Chorus, Unkarin kansanarmeijan mieskuoro, Unkarin valtionorkesteri, joht. Miklós Forrai.
- Septem sacramenta ym. kuoroteoksia. Unkarin armeijan mieskuoro, joht. István Zámbó.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.