Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
En liene ainoa, jolle varhaisin mielikuva Hector Berliozista (1803-69) liittyy Gustav Dorén mainioihin karikatyyreihin: langanohut säveltäjä johtamassa satapäistä kuoroa tai laukaisemassa johtajankorokkeen vieressä olevaa tykkiä sävellyksen huippukohdassa.
Oliko Stravinsky oikeassa luodessaan Berliozista kuvan huonona kirjallisena muusikkona ja väittäessään, että Berliozin maine perustuu orkestraatioon, ”jossa ilmenee mitä kiihdyttävin mutta täysin pohjaa vailla oleva ja keksinnän köyhyyttä peittämään kykenemätön omaperäisyys”?
Olisi turha väittää, ettei Berliozin tuotannosta löydy rosoja, omituisuuksia, puutteellisuuksiakin. Mutta jos ihanteena on vaikkapa Mendelssohnin edustama satsitekniikan siisteys, Berliozille ei voi tehdä oikeutta.
Nyt, kun Berliozin keskeinen tuotanto on vihdoin Sir Colin Davisin käänteentekevän Berlioz-syklin – yhteensä 23 CD-levyä – ansiosta musiikinkuuntelijan ulottuvilla, uskaltaa sanoa: Berlioz on 1800-luvun merkittävimpiä säveltäjiä. Paljolti tämän levyhistorian erään haastavimman hankkeen suurenmoisen onnistumisen vuoksi Berliozin arvostus on huikeassa nousussa.
Berliozin musiikin rytminen vitaliteetti ja kekseliäisyys, melodiikan yksilöllinen, suorastaan ylittämätön ekspressiivisyys, muodonnan itseään toistamaton, akateemisuudesta erottautuva kerronnallinen dramaattisuus näyttäytyy tänä päivänä kiehtovampana kuin koskaan.
Mainettaan parempi säveltäjä
Jos Berlioz on musiikillisen romantiikan suurimpia nimiä, miksei hänen maineensa ole myös ollut sen veroinen? Miksei häntä tervehditty aikanaan Ranskan suurena poikana? Miksi Berlioz oli lintu, joka ei tehnyt sen enempää kesää kuin poikasiakaan?
Useimpiin 1800-luvun orkesterisäveltäjiin Berlioz jätti lähtemättömän jäljen: Lisztiin, Wagneriin, Straussiin, Tšaikovskiin, Mahleriin, Sibeliukseen – jopa Stravinskyyn!
Päinvastoin kuin useimmat muut romantikot, jotka olivat sidoksissa pianolähtöiseen orkesterinkäyttöön (Brahms, Liszt), Berlioz ajatteli suoraan orkestraalisesti. Orkesteri oli Berliozin instrumentti. Musiikin substanssi ei ole hänellä erotettavissa soivasta substanssista – Sibelius!
Kollegoidensa arvostama
Romantiikan vallankumouksellinen etujoukko tervehti Berliozia kuvainkaatajana ja kiirehti ottamaan hänet suojelukseensa. Kun Fantastinen sinfonia kantaesitettiin 1830, Liszt laati teoksesta välittömästi pianosovituksen, ja Schumann kirjoitti sovituksen pohjalta 1834 arvostavan, vaikkakin kriittisen esseen.
Runoilija Théophile Gautier suitsutti: ”Victor Hugon ja Eugene Delacroix’n kera Hector Berlioz ilmentää meille Romanttisen Taiteen Pyhää Kolminaisuutta.”
Ei menestystä oopperan parissa
Mutta nämä arvostuksen osoitukset eivät riittäneet takaamaan Berliozille asemaa ja työskentelyolosuhteita Ranskan tosiasiallisesti suurimpana romanttisena säveltäjänä. Ja kuitenkin tänä päivänä voi – jälkiviisaasti – todeta, että jos ranskalaisten musiikkimaku ei olisi ollut niin huono, Berliozista olisi tullut Verdin ja Wagnerin ohella 1800-luvun tärkein oopperasäveltäjä.
Porvariston vallankumouksen seurauksena keskiluokka piti oopperaa omana Versaillenaan: oopperan tuli olla populaaria, loisteliasta, kepeää. Oopperajohtajat kaipasivat enemmän kassakappaleita kuin Berliozin vallankumouksellisia kokeiluja – tai fiaskoja.
Dramaattisia sinfonioita
Kun oopperaura osoittautui mahdottomaksi, dramaatikon lahjat veivät Berliozin muuanne: tuloksena oli sarja oopperan, kantaatin ja sinfonian välimaastoon sijoittuvia, hankalasti luokiteltavissa olevia mestariteoksia. Berlioz loi dramaattisen sinfonian: draama siirtyi oopperasta konserttisaliin, soitinmusiikki sai uusia kaunopuheisia ulottuvuuksia.
Jo Fantastinen sinfonia (1830) on usein tuomitussa elämäkerrallisuudessaan enteellinen. Ei teoksen ohjelmallisuudessa ole mitään hävettävää: ihmiset vain ovat kiinnittäneet enemmän huomiota lukemaansa kuin kuulemaansa. Siinä sivussa he eivät ole vaivautuneet lukemaan, mihin säveltäjä tähtäsi tekstiselityksillään: ”Ohjelmaa tulisi pitää oopperan puhuttuna tekstinä, joka johtaa musiikkiosiin sekä motivoi niiden luonteen ja ilmaisun.”
Seuraava askel oli ’dramaattinen sinfonia’ Roméo et Juliette (1834) kuorolle, solisteille ja orkesterille. Tässä Berlioz laajensi soitinmusiikin ilmaisurajoja: olennaisin rooli on uskottu orkesterille, sillä säveltäjä halusi käyttää herkän rakkauden kuvaamisessa ”soittimien kieltä, joka on rikkaampaa, eriytyneempää, joustavampaa ja äärettömyydessään verrattomasti voimakkaampaa kuin mihin lauletut sanat antavat mahdollisuuden”.
Berlioz löysi itsensä täydelleen ’dramaattisessa legendassa’ La Damnation de Faust (1846). Kaikki on siinä kohdallaan: muoto, realistinen moninaisuus, luonnon läsnäolo, Faustin muotokuva. Faust on Berliozin ehjin ja laadullisesti tasaisin teos Troijalaisten ohella. Vaikkei Berlioz olisi säveltänyt muuta kuin Margaretan romanssin neljännen näytöksen alusta, hän olisi jättänyt itsensä 1800-luvun sävellyshistoriaan.
Kolme oopperaa
Ooppera oli kuitenkin Berliozin kutsumus. Hän on säveltänyt niitä vain kolme, mutta ne kuuluvat 1800-luvun oopperakirjallisuuden vahvimpiin, originaaleimpiin teoksiin. Sitä ei kyllä uskoisi, kun ajattelee Berliozin oopperoiden esilläpidon vähäisyyttä.
Benvenuto Cellini
Benvenuto Cellini (1838) käy aivan mainiosti rossinien rinnalle. Berlioz oli Verdin ohella ainoa aidosti shakespeareläisen musiikkidraaman luoja. Tapahtumisen tarkoituksellinen ”epäjatkuvuus” tuottaa sarjan dramaattisia konflikteja. Kuulija seuraa hengästyneenä päähenkilön, renessanssikuvanveistäjän ja armoitetun lemmenseikkailijan edesottamuksia loppuun asti. Samalla tulee pohtineeksi taiteilijan – Berliozin omakuva! – asemaa vaikeissa olosuhteissa, taiteen syntymistä osaamisesta ja uhrautumisesta. Cellini on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatuksia herättävä semiseria.
Béatrice et Bénédict
Vieläkin modernimmalta vaikuttaa Berliozin viimeiseksi jäänyt teos, koominen ooppera Béatrice et Bénédict (1862) Shakespearen näytelmään Paljon melua tyhjästä. Se on tiivistetty, rakkauden kevyttä puolta tarkasteleva realistinen pienoisdraama, joka karistaa romanttisen rakkauden illuusiot pätevän suloisesti. Säihkyvää ja notkeaa sanailua – rakkaudentunnustus Shakespearelle samalla tavoin kuin Verdin viimeinen ooppera, buffa Falstaff .
Les Troyens
Vergiliuksen Aeneas-eepokseen perustuva Les Troyens (1858) on puolestaan ajaton mestariteos, koko oopperakirjallisuuden uljaimpia tuotteita. Sitä voi verrata 1800-luvulla vain Tristaniin, Ringiin, Rigolettoon tai Carmeniin. On käsittämätöntä, että tämän nerokkaan luomuksen kantaesitystä saatiin odottaa vuoteen 1969!
Berliozin isä tartutti jo varhain poikaansa antiikin rakkauden – ja antoi tälle nimen Hector! Antiikin puolijumalat ja taruhenkilöt seurasivat Berliozia läpi elämän, hän piti niitä tuttavinaan, seuralaisinaan. Säveltäessään Troijalaisia Berlioz kirjoitti prinsessa Wittgensteinille: ”Et voi uskoa todeksi – olen rakastunut, todella rakastunut Karthagon kuningattareen! Palvon häntä, tätä kaunista Didoa.”
Ooppera nousee huimasti yli Meyerbeerin grand operan mahtipontisuuden: teos vangitsee pakahduttavasti antiikin traagisen hengen ja yhdistää sen romanttiseen piktoriaalisuuteen. Troijalaiset on ainoa todellinen Monteverdin ja Gluckin ihanteiden jatkaja.
Davisin upeat Berlioz-tulkinnat levyillä
Sir Colin Davisin Troijalaisten levytys on joka suhteessa parhaita koskaan tehtyjä oopperataltiointeja. Orkesterin värikkyys, musiikin koko skaala sotaisuudesta väräjävimpiin lemmentuokioihin on todentuntuisesti läsnä kotikuuntelimossakin. Nelituntista oopperaa seuraa hievahtamatta: Davis ansaitsee loppumattomat aplodit!
Jon Vickersin lähes yli-inhimillinen Aeneas-tulkinta ja Josephine Veaseyn monet Berlioz-roolit ovat aikamme oopperaurotekoja. Benvenuto Cellinin ja Faustin henkilökuvien piirtämiset on uskottu puolestaan viime vuosikymmenien vokaalisesti ylivertaiselle tenorille Nicolai Geddalle.
Davisin Berlioz-sarjan yleistaso on paria alkupään äänitettä lukuun ottamatta erinomainen, vaikka levytykset tehtiin pitkähkön ajan kuluessa vuosina 1965-80.
Requiemin tilamusiikillisuus toteutuu monumentaalisesti, mutta silti akustisesti eriytyneesti.
Davisin Fantastinen sinfonia on kuulemistani tulkinnoista toimivin, vähiten epäilyksiä herättävä, myös orkestraalisesti vakuuttavin, puhunnaltaan autenttisin. Soinnikkuus yhdistyy siinä ilmaisun syvyyteen: ei mekastusta, vaan voimallisuutta. Harold en Italie -teoksen (1834) päähenkilön kuva säteilee haaveksuvaa lempeyttä, jota ilman teos kutistuisi pelkäksi seikkailukertomukseksi.
Kannattaa uhrata yksi Kanarian matka ja viettää viikko antiikin sankareiden romanttisen inkarnaation, Hector Berliozin siivekkäässä matkassa, mielikuvituksen rajat murtavassa seurassa.
Davisin Berlioz-levytyksiä
-
Berlioz: Alkusoittoja. London Symphony Orchestra, joht. Sir Colin Davis. Philips.
- Berlioz: Cléopatre; Herminie; 5 laulua. Baker, Armstrong, Veasey, Patterson, Shirley-Quirk. LSO, joht. Davis. Philips.
- Berlioz: Symphonie fantastique. Concertgebouw Orchestra, joht. Davis. Philips.
- Berlioz: Les nuits d’été; Lelio. Armstrong, Veasey, Patterson, Shirley-Quirk, Carreras, Constable, Allen, John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips.
- Berlioz: Harold en Italie; Tristia. Nobuko Imai, alttoviulu, John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips.
- Berlioz: Requiem; Symphonie funebre et triomphale. John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips. 2 levyä.
- Berlioz: Benvenuto Cellini. Gedda, Bastin, Berbié, Eda-Pierre, Massard, Soyer ym. Covent Gardenin kuoro, BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Davis. Philips. 3 levyä.
- Berlioz: Roméo et Juliette. Kern, Tear, Shirley-Quirk, John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips. 2 levyä.
- Berlioz: La Damnation de Faust. Gedda, Bastin, Veasey, Allan, Knight, LSO & Chorus, joht. Davis. Philips. 2 levyä.
- Berlioz: Te Deum. Franco Tagliavini, LSO & Chorus, joht. Davis. Philips.
- Berlioz: L’Enfance du Christ. Baker, Tappy, Allen, Bastin, John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips. 2 levyä.
- Berlioz: Les Troyens. Vickers, Veasey, Lindholm ym. Orchestra & Chorus of the Royal Opera House, Covent Garden, joht. Davis. Philips. 4 levyä.
- Berlioz: Béatrice et Bénédict. Baker, Eda-Pierre, Watts, Tear, Allen, Lloyd, Bastin, John Alldis Choir, LSO, joht. Davis. Philips. 2 levyä.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.