Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.
Elokuvan mustamaalaama säveltäjä
Antonio Salieri (1750-1825) – murhanhimoinen, kademielinen mitättömyys, joka omaa asemaansa pönkittääkseen ja päästäkseen eroon palvotusta kilpailijastaan myrkytti Mozartin tunnistettuaan tämän nerouden.
Siinä kai on luonnosteltuna lyhykäisyydessään Salierin kuva, jonka 99 % ihmiskuntaa on valmis hyväksymään totuudeksi. Näin on ainakin Amadeus-elokuvan jälkeen, jonka Pushkiniin näytelmään perustuva asetelma on hämmästyttävän mustavalkoinen ja varma julistuksessaan.
Jutussa on vain yksi ongelma: siinä ei ole perää hitustakaan. Romanttinen Mozart-mytologisointi on niin hurjaa, että sen voittavat korkeintaan Grimmin veljesten keräämät ”sadut”.
Ensinnäkään myrkytysteoriaan ei uskonut kukaan Salierin tunteneista wieniläissäveltäjistä tai -muusikoista. Ei edes Mozartin perhe, ei Constanzekaan, sillä pariskunnan nuorin poika Franz Xaver Wolfgang opiskeli isänsä kuoleman jälkeen Salierin oppilaana.
Beethovenkaan Salierin pitkäaikaisena oppilaana (1793-1809) ei yhtynyt huhuihin. Suurimman varjon Salierin päälle on ajateltu langettaneen se, että kahden viimeisen vuoden sekopäisimpien sairaalahourailuiden aikana hän luuli itse aika ajoin olleensa syypää Mozartin kuolemaan.
Mutta ollessaan tolkussa hän painotti oppilaalleen Moschelesille: ”Voin vakuuttaa kunniasanallani, että älyttömässä huhussa ei ole mitään perää; Tehän tiedätte, että kuulun myrkyttäneen Mozartin. Mutta ei, se on silkkaa ilkeyttä, rakas Moscheles; vanha Salieri, joka kohta kuolee, on sen Teille sanonut.”
Valloittava ja sivistynyt taiteilija
Vanhuuden melankoliaa ja heikkoutta lukuun ottamatta Salieri oli aikalaistensa mielestä henkilönä pikemminkin valloittava, seurallinen, vitsikäs ja vallaton hahmo, impulsiivinen ja spontaani tyyppi.
Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän oli lisäksi lukenut mies ja vaatimaton taiteilija, joka ei yliarvostanut itseään, jolta ei puuttunut itsekritiikkiä, mutta joka tiesi mihin kykeni ja oli ylpeä syystäkin, jos hän tiesi onnistuneensa.
Salierilla ei ollut sitä paitsi mitään syytä tuntea itseään uhatuksi. Hänellä oli vuosikymmeniä asema Wienin vaikutusvaltaisimpana muusikkona. Hovioopperan johtajana ja hovikapellimestarina, musiikinystävien yhdistyksen ja säveltaiteilijoiden liiton nokkamiehenä hän hoiti tehtävänsä yleistä luottamusta nauttivalla tavalla.
Juhlittu oopperasäveltäjä
Oopperasäveltäjänä Salieri oli eritoten Pariisissa aikansa juhlituin mestari, jota pidettiin ainoana Gluckin todellisena ja myös veroisena seuraajana. Italiassa ja Wienissäkin hänen oopperansa olivat enimmäkseen menestyksiä.
Salierin 40 oopperasta voitokkaimpia esitettiin ympäri Eurooppaa Napolista Kööpenhaminaan ja Lissabonista Moskovaan. Mm. buffa La fiera di Venezia (Venetsian markkinat, 1772) oli aikansa suosituimpia oopperoita ja sitä esitettiin Salierin elinaikana yli 30 eri produktiona.
Buffa La scuola de’ gelosi (Mustasukkaisten koulu, 1778) sai osakseen yli 60 produktiota seuraavien 30 vuoden aikana. Samanlaisen suosion kokivat ainakin Les Danaïdes (Danaidit, 1784), Tarare (1787), Axur, de d’Ormus (Ormuksen kuningas Axur, 1788) sekä Falstaff (1799). Axurista tehtiin puolan- ja venäjänkielinen, Rio de Janeirossa (1814) jopa portugalinkielinen käännös.
Mozartia arvostanut kollega
Kaiken tämän kertoo meille Mozart-tuntija Volkmar Braunbehrens vakuuttavassa, vain aitoihin dokumentteihin pohjautuvassa kirjassaan Salieri. Ein Musiker im Schatten Mozarts (Salieri. Muusikko Mozartin varjossa; Piper 1989).
Sekä sen, että Salieri puhui Mozartista aina arvostavasti ja esitytti usein hänen teoksiaan säveltaiteilijayhdistyksen konserteissa. Taikahuilun esityksessä kaksi kuukautta ennen Mozartin kuolemaa Salieri huusi joka numeron jälkeen ”bravo” tai ”bello” ja sanoi, ”ettei ollut koskaan elämässään nähnyt kauniimpaa ja miellyttävämpää spektaakkelia”.
Mozartilla ja Salierilla oli siten hyvä kollegiaalinen suhde. Salierilla ei ollut mitään syytä kadehtia tai mustamaalata Mozartia. Molemmat olivat aikansa etevimpiä ja suosituimpia oopperasäveltäjiä.
Jos pieniä kinauksia sattui, mikä ei taiteilijaporukoissa ole mitenkään tavatonta, kyse oli teatteri-instituution päivittäisen elämän organisoinnin vaikeuksista. Molemmat käyttivät sulassa sovussa samoja laulajia ja libretistejä.
Salieri säveltäjänä
Entä Salieri säveltäjänä? Onko hänen maineensa lasku kuoleman jälkeen ollut oikeutettua? Pysyväähän sen ei onneksi tarvitse olla; siitä kielivät viime vuosina lisääntyneet oopperoiden ja myös harvalukuisten soitinteosten levytaltioinnit.
Mozart kirjoitti 21 oopperaa 24 vuoden aikana (1767-91), Salieri 40 musiikkiteatteriteosta 34 vuodessa (1770-1804). Määrät ovat lähellä toisiaan. Mozartin oopperoista vajaa puolet kuuluu nykyään kantaohjelmistoon, Salierilta ei yhtään, mutta kymmenisen hänen parasta oopperaansa ovat täysin esittämisen arvoisia. Toisaalta Mozart on Mozart, ainoa laatuaan, joten Salierin vertaaminen juuri häneen ei ole aina mielekästä.
Varhaisissa italialaisoopperoissaan Salieri liikkuu samoissa maisemissa kuin Piccinni, keski-ikäinen Haydn tai Paisiello.
Salierin läpimurtobuffa La locandiera (Majatalonemäntä; 1773. Nuova Era, 1990) on nopeaa, kuplivaa musiikkia, jossa suurien aarioiden sijaan on lyhyitä laulunumeroita ja musiikillisesti taitavasti karakteroituja Goldonin henkilöhahmoja. Ote voi joskus lipsahtaa musiikissa kaavamaiseksi, mutta buffan ja serian sekoittaminen tehoaa.
Suursuosikista La scuola de’ gelosi löytyy vain alkusoiton levytys (Capriccio, 1995), mutta siitä päätellen kyseessä on terhakkaasti hyörivä komedia.
Gluckin työn jatkaja
Varsinaisesti Salieri oli kuitenkin Gluckin työn jatkaja. Siinä hän oli kokeileva, rohkea ja ennakkoluuloton säveltäjä, joka osasi yhdistellä italialaista ja ranskalaista oopperaa sekä ylittää perinteiset lajirajat.
Jo Salierin ensimmäinen reformiooppera Armida (alkusoitto Capriccio-levyllä) (1771) on ainutlaatuinen, läpisävelletty teos, jonka tanssit, kuorot, aariat ja ensemblet on sävelletty ”maagis-heroois-amoröösiin tyyliin, joka sivuaa myös traagista [tyyliä]” (Salierin oma luonnehdinta).
Gluckin oppilaana Salierilla on se etu, ettei hän pitäydy oppi-isänsä ja suojelijansa yksinomaisessa ylevässä paatoksessa, vaan laventaa asteikkoa pastoraalis-sadunomaisilla elementeillä.
Pariisiin kirjoitettu Les Danaïdes (1784; EMI, 1990) muodostui koko kaupunkia liikuttaneeksi suurtapaukseksi, jättimenestykseksi, ei vähiten lopun vaikuttavan manalakohtauksen ansiosta, jossa onnettomat danaidit joutuvat ikuiseen rangaistukseen kantamaan vettä seulalla.
Kritiikki tervehti riemulla teoksen uutuudellisuutta, moninaisuutta, taidokkuutta ja mestaruutta. Musiikki on ilmavampaa kuin Gluckilla, usein aika yksinkertaista, mutta myös tehokasta dramaattisuudessaan. Päähenkilö Hypermnestran musiikillinen luonnehdinta on selvästi toiminut esikuvana Cherubinin Medeiasta piirtämälle muotokuvalle.
Kyseessä on upeimpiin kuuluva aikaansaannos Gluckin ja Cherubinin välissä, tosin ilman jonkin Mozartin Idomeneon (1781) musiikillista rikkautta.
Mozartin tasoisia oopperoita
Mozartin tasolle Salieri yltää ainakin kolmessa oopperassaan. Niistä ensimmäinen on teatterihupailu Prima la musica poi le parole (Ensin musiikki ja sitten sanat, 1786. Täysi levyversio Biongiovanni, 1986; lyhennetty Teldec, 1987).
Oopperassa kuvataan mestarillisesti oopperaesityksen synnyttämisen tuskia: säveltäjän ja libretistin työnjakoa, oopperadiivan kehuskelua ja kastraatti-imitointia sekä toisen hyväkkään esittämiä mielipuolisuus- ja änkytysaarioita.
Ranskan vallankumousta ennakoiva Tarare (1787), joka tunnetaan parhaiten Da Ponten italialaissovituksena Axur, re d’Ormus (1788; Nuova Era, 1991) on upea ja monipuolinen ooppera, jossa Salieri näyttää kaiken osaamisensa ja syntetisoi ranskalaisen, gluckilaisen, italialaisen ja saksalaisen oopperan.
Axur on Gluckin Ifigeneia Tauriissa (1779) ja Mozartin Ryöstö Seraljista -oopperan (1782) – sekä Figaron häiden (1786) – ohella täysklassismin parhaita oopperoita.
Vihdoin Falstaffissaan (1799; Hungaroton, 1985) Salieri loi hersyvän buffan, jonka voi panna minkä tahansa oopperahistorian kuolemattoman buffan rinnalle. Musiikki on liikkuvaa ja herkullista, sydämellisen viisasta. Sen nauru nousee syvältä.
Jos vielä joku epäilee Salierin suuruutta säveltäjänä, hänen pitäisi kuunnella tuntemattomaksi jääneen Cesare in Farmacusa -oopperan alkusoitto (Caesar Farmakusassa, 1800; Marco Polo, 1993). Orkestrointi on loistavaa, musiikki villiä ja hurjaa beethovenmaiseen tyyliin.
Soitinmusiikkia
Soitinmusiikkia Salieri ei kirjoittanut paljoa, mutta se vertautuu muiden ajan parhaimpien säveltäjien tuotteisiin. C-duuri- ja B-duuri-pianokonsertot (1773) ovat tehokkaita, soljuvia, ilmeikkäitä ja vahvoja teoksia, jotka tuovat Mozartin ohella mieleen J.C. Bachin, C.P.E. Bachin sekä Clementin.
Konsertossa huilulle ja oboelle (1774) on hitaassa osassa hivelevää melodiikkaa, kun taas finaali on mainiosti pulppuileva ilottelu. Konsertto viululle, oboelle ja sellolle (1774) jatkaa ranskalaista sinfonia concertante -perinnettä Haydnin ja Mozartin veroisella tavalla.
Viaton musiikkimies
Turha on mennä toiseen äärimmäisyyteen ja väittää, että Salieri oli Mozart kakkonen. Hän oli erittäin lahjakas, ammattitaitoinen ja kehittyvä säveltäjä, joka parhaimmillaan oli aikansa edistyksen rintamassa ja loi sävellyksiä, jotka – se on pakko myöntää – eivät häpeä Mozartillekaan.
Epäilen vain, ettei Salierin rehabilitaatio ole yhtä maukas juttu elokuvan aiheeksi kuin perusteeton Mozart-fabulointi, joten 99 % maailman väestöstä kuolee vanhentuneessa ja väärässä Amadeus-uskossaan. Mutta minkäs teet.
Levytyksiä
Salierin yhtään oopperaa ei ole tällä hetkellä levityksessä Suomessa. Sen sijaan soitinmusiikkia löytyy viideltä levyltä:
- Salieri & Steffa: Pianokonserttoja, Andreas Staier (fortepiano), Concerto Köin. Teldec.
- Salieri: 2 pianokonserttoa; Follia di Spagna -orkesterimuunnelmat; Les Horaces – ja Semiramide -alkusoitot. Pietro Spada (piano), Philharmonia Orchestra. ASV.
- Salieri: Konsertot viululle, oboelle ja sellolle sekä huilulle ja oboelle: Sinfonia La Veneziana. Budapest Strings. Capriccio.
- Salieri: Konsertto huilulle ja oboelle. Susan Milan (huilu), David Theodore (oboe), City of London Sinfonia. joht. Richard Hickox. Chandos.
- Salieri: Alkusoittoja (12 kpl). Tshekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri, joht. Michael Dittrich. Marco Polo.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.