Latinankielinen kirkkolaulu ja sen lähteet
17.10.2005 (Päivitetty 8.9.2024) / Oramo, Ilkka

Kirkkolaulusta Suomen hiippakunnassa ei varhaisimmilta ajoilta ole välitöntä tietoa, mutta on lupa olettaa, että sen keskuksiksi muodostuivat tuomiokirkko ja muut suurempien seurakuntien kirkot sekä luostarit, joita perustettiin vanhoille kauppapaikoille. Myös pienempien paikkakuntien kirkoissa laulu sai sijansa ja niissäkin harjoitettiin nuottikirjojen kopiointia omaan tarpeeseen, kuten mm. Hattulan, Ilmajoen, Kalannin, Karjalohjan, Kokemäen, Oripään, Tammelan, Taivassalon, Uskelan ja Vöyrin kirkkojen arkistoista tavatut käsinkirjoitetut nuottikirjat osoittavat.

Liturgisen laulun opettelun on täytynyt olla vaivalloinen ja pitkällinen prosessi, sillä jumalanpalveluksen muodot olivat mutkikkaat ja tarkoin säännellyt ja kullakin laululla oli menojen kokonaisuudessa aivan erityinen paikkansa ja tehtävänsä. Aina samoina pysyvien laulujen (ordinarium) lisäksi jumalanpalvelukseen kuului myös sellaisia, joiden sisältö määräytyi kirkkovuoden tapahtumien perusteella (proprium). Kun kaiken tämän on ainakin lähetyskaudella täytynyt olla perin uutta ja outoa, liturgisen laulun normien ja perinteiden omaksumisessa lienevät auttaneet maahan muualta tulleet hengenmiehet, jotka itse olivat saaneet oppinsa Euroopan kirkollisen sivistyksen keskuksissa.

Myöhemmin kirkkolaulun opetuksesta pitivät huolen Turun koulun omat kasvatit. Monet heistä jatkoivat opintojaan ulkomailla. Jo 1300-luvun alussa suomalaisia opiskeli muualta Ruotsista tulleiden ylioppilaiden ohella Pariisin yliopistossa, jossa musiikki yhtenä seitsemästä vapaasta taiteesta (septem artes liberales) kuului opetusohjelmaan. 1300-luvun lopun suuren skisman aikana, kun puolet läntistä kristikuntaa seurasi Rooman ja toinen puoli Avignonin paavia, opintomatkat suuntautuivat enimmäkseen Prahaan ja muihin saksalaisen maailman yliopistoihin. Nämä ulkomaisissa yliopistoissa opiskelleet hengenmiehet lienevät kauppiaitten ohella tuoneet maahan niitä liturgisia kirjoja, joiden katkelmia on runsaasti säilynyt nykypäiviin asti; ja yliopistokaupungeissa tulevien pappien korvaan epäilemättä tarttui myös niitä jumalanpalvelukseen kuulumattomia hartaita sävelmiä, joita Suomen keskiaikaisissa kouluissa sanotaan ahkerasti lauletun.

Käsikirjoituslähteet

Latinalaisen kirkkolaulun varhaisimmat kirjalliset lähteet ovat Keski-Euroopassa peräisin 830-luvulta, suuremmassa määrin niitä on säilynyt 900-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Tältä ajalta tai viimeistään 1000-luvulta ovat peräisin myös varhaisimmat Suomessa tavatut käsikirjoitukset. Luultavasti ne on tuotu maahan vasta paljon myöhemmin, sillä ennen 1100-luvun jälkimmäistä puoliskoa niillä on tuskin voinut olla käyttöä edes alueilla, joilla Rooman kirkon vaikutus alkoi ensiksi tuntua. Mutta vuoden 1200 tienoilla kirkollisen kirjallisuuden tarve kasvoi nopeasti, ja on todennäköistä, että Turun hiippakunnassa alettiin säännöllisesti kopioida liturgisia kirjoja viimeistään 1200-luvun puolivälissä, ehkä jo tämän sataluvun ensimmäisellä kolmanneksella. Käyttökirjallisuuden satunnaista kopiointia on paikoitellen saattanut esiintyä jo aikaisemminkin.

Keskiaikaisten käsikirjoitusten ja kirjojen pergamenttilehtiä on Suomessa tallella yli 10000 kappaletta, joista kirkonmenoissa tarvittaviin kirjoihin kuuluneita on noin 6300. Niiden säilymisestä saadaan kiittää sitä Pohjolassa 1540-luvulta alkaen yleistä käytäntöä, että katolisten kirjojen lehtiä, sen jälkeen kun nämä kirjat olivat tulleet alkuperäisen käyttötarkoituksensa kannalta hyödyttömiksi, sidottiin voudintilien kansiin.

Pergamentti oli kestävänä materiaalina tähän tarkoitukseen sangen käyttökelpoista. Köyhtynyt, Västeråsin valtiopäivillä (1527) omaisuutensa kruunulle menettänyt kirkko joko möi pergamenttia kirjansitojille tai sitten kuninkaan voudit keräsivät omavaltaisesti näitä vanhoja käsikirjoituksia ympäriinsä kaikissa Ruotsin maakunnissa. Miten lieneekin, kukaan tuskin tuli ajatelleeksi, että vanhoilla käsikirjoituksilla mahdollisesti olisi muuta arvoa. Tietämättään voudit tulivat näin säästäneeksi jälkipolville kirjallisuutta, joka muutoin olisi saattanut tuhoutua; ”voutivandalismiksi” kutsutun käytännön seurauksilla oli näin myönteisiäkin puolia. Todennäköistä kuitenkin on, että suuri määrä keskiaikaista kirjallisuutta myös katosi ja tuhoutui sodissa ja tulipaloissa, ja luultavasti sitä myös tahallisesti hävitettiin.

Sidotut tilikirjat, joissa tehtiin tarkoin selkoa veronkannosta, lähetettiin yleensä tarkastettaviksi Tukholmaan, kuten Kustaa Vaasan uusi verotusjärjestelmä edellytti. Siellä ne tallennettiin kamarikollegion arkistoon (Kammararkivet), joka nykyisin kuuluu valtionarkistoon (Riksarkivet). Kun Suomi vuonna 1809 hävityn sodan seurauksena liitettiin autonomisena valtiona Venäjään, sen alueelta peräisin oleva vanha kameraalinen aineisto palautettiin Haminan rauhan yhteydessä tehdyn sopimuksen perusteella suurimmaksi osaksi takaisin Suomeen vuoteen 1812 mennessä ja tallennettiin Senaatin arkistoon (nykyiseen Kansallisarkistoon). Aineistoa palautettiin vielä lisää vuonna 1864, mutta osa siitä jäi tämänkin jälkeen Ruotsin valtionarkiston haltuun.

Alkuperäisestä yhteydestään irrotettujen pergamenttilehtien lisäksi monissa Suomen kirkoissa on säilynyt kokonaisina paperille kirjoitettuja liturgisia käsikirjoituksia, mm. kolme kokonaista gradualea ja useita muita laulukirjoja.

Fragmenta membranea

Vuonna 1843 historioitsija Edward Grönblad sai Suomen Senaatilta tehtäväkseen pergamenttilehtien irrottamisen tilikirjojen kansista. Lehdistä muodostettiin Helsingin yliopiston kirjastoon erillinen kokoelma, jonka Grönblad järjesti ja luetteloi vuosina 1844–56. Sen nimeksi on nyttemmin vakiintunut Fragmenta membranea (F.m.), joka sisältyy myös kirjaston käyttämiin signumeihin, esim. HYK, F.m. n:o 157 f. 11v. (Helsingin yliopiston kirjasto, Fragmenta membranea, numero 157 folio 11 verso).

Musiikin historian näkökulmasta kokoelmaan kiinnitti huomiota jo 1800-luvulla musiikkitirehtööri Rudolf Lagi. Kokoelmaan sisältyvien liturgisten kirjojen systemaattisen tutkimuksen aloitti kuitenkin Toivo Haapanen, joka alkoi myös julkaista niiden luetteloa, Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriftenfragmente in der Universitäts-Bibliothek zu Helsingfors.

Luettelon ensimmäinen osa Missalia (1922) käsittää messukäsikirjoitusten katkelmat, toinen Gradualia, Lectionaria missae (1925) messulaulukirjojen katkelmat, joita keskiajalla toisinaan kutsuttiin myös nimellä antiphonarium tai antiphonale missarum, sekä joitakin luettaviksi tai resitoitaviksi tarkoitettuja tekstejä, jotka alkuaan ovat kuuluneet nimellä epistolarium ja evangeliarium tunnettuihin kirjoihin. Luettelon kolmas osa Breviaria (1932) käsittää paitsi hetkipalvelukseen liittyvien tekstien käsikirjoituskatkelmat myös keskiajalla tavallisesti erillisiin psalteriumeihin ja hymnariumeihin kuuluneet fragmentit.

Haapasen suunnitelmiin kuului vielä kaksi muuta luetteloa, hetkipalvelusten sävelmät käsittävä Antiphonaria ja lukukappaleet (käsikirjat ja sekalaiset liturgiset fragmentit) käsittävä Lectionaria officii, mutta ne jäivät häneltä tekemättä. Tämän johdosta noin 2000 liturgista ja noin 4000 muuta käsikirjoituslehteä jäi odottamaan myöhempää tutkimusta.

Haapasen työtä on jatkanut Ilkka Taitto, joka julkaisi ensin laajan läpileikkauksen kokoelman sisällöstä (Documenta gregoriana, 1992), toimitti sen jälkeen käyttöpainoksen Pyhän Henrikin liturgian keskeisistä lauluosista (Missa et officium Sancti Henrici, 1998) ja luetteloi sitten antifonarium-käsikirjoitusten irtolehdet (Catalogue of Medieval Manuscript Fragments in the Helsinki University Library. Fragmenta membranea IV:1—2. Antiphonaria, 2001). Luettelon ensimmäinen nide sisältää tekstin ja toinen nuottilehtien faksimilet mustavalkoisina kuvina. Luetteloon liittyy tutkielma Fragmenta membranea IV. Inventory of Sources of Medieval Latin Chant in Finland (2002). Etupäässä Fragmenta membranea-kokoelman lehdistä koostuu myös Taiton kokoama Turun hiippakunnan messulaulukirjan katkelma Graduale Aboense (2002).

Luettelointi ja rekonstruktio

Kun pergamenttilehdet aikanaan oli irroitettu alkuperäisestä yhteydestään, liturgisten kirjojen yhtenäisyys oli hajonnut. Haapasen järjestämis- ja luettelointityön ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää, mitkä lehdet olivat kuuluneet samaan kirjaan. Käsikirjoitusten grafologisen ja sisältöanalyysin lisäksi hän kiinnitti huomiota lehtien kokoon, koristeluun, fooliointiin ja sidontajälkiin. Näiden seikkojen perusteella hänen onnistuikin – joitakin epäselväksi jääneitä tapauksia lukuunottamatta – järjestää irtolehtiaineisto siten, että kokoelman sisältö hahmottuu selkeästi. Taiton antifonarium-katkelmien luettelo perustuu periaatteessa samaan menetelmään, mutta kohteiden kuvaus on siinä astetta yksityiskohtaisempi.

Messukäsikirjoitusten lehtiä (Missalia), joista huomattava osa tosin on vaurioituneita tai epätäydellisiä, kokoelmassa on 2686 kappaletta ja ne ovat kuuluneet 369:ään eri messukirjaan. Suurin codex sisältää 76 lehteä, toiseksi suurin 68, mutta keskimäärin katkelmissa on vain noin seitsemän lehteä. Messulaulukirjojen lehtiä (Gradualia) on 672 kappaletta 129:stä kirjasta ja messun lukukappaleitten lehtiä (Lectionaria missae) 54 seitsemästä eri kirjasta, joista neljä on epistolarium– ja kolme evangeliarium-fragmentteja.

Hetkipalvelusten tekstikirjojen lehtiä (Breviaria) on 1000 kappaletta 190:stä eri kirjasta. Laajimmassa katkelmassa on 76 lehteä, kuten laajimmassa messukirjan katkelmassakin, mutta keskimäärin lehtiä on viisi. Hetkipalvelusten sävelmiä sisältäviä lehtiä (antiphonaria) Taitto on tunnistanut 898 kappaletta ja ne ovat kuulueet 203:een eri kirjaan. Enimmillään samaan kirjaan on kuulunut 32 lehteä, vähimmillään vain yksi ainoa pergamentin kaistale, josta hädin tuskin on pääteltävissä millainen on sen sisältö ja mihin kokonaisuuteen se on kuulunut. Keskimäärin antifonarium-katkelmissa on 4,42 lehteä.

Lähteiden luettelointi ja rekonstruktio sekä lehtien yhteenkuuluvuuden selvittäminen ovat aineiston musiikinhistoriallisen tutkimuksen perusedellytys, joka olennaiselta osaltaan on täyttynyt Haapasen ja Taiton töillä. Lähteisiin liittyviä musiikinhistoriallisen tutkimuksen pääongelmia on kolme: ajoituksen ongelma, alkuperän ongelma ja käyttöpaikan ongelma.

Ajoituksesta ja nuottikirjoituksesta

Kokoelman suurimman ryhmän muodostavat messukäsikirjoitusten katkelmat (missalia). Haapanen jakoi ne nuottipaleografisten kriteerien perusteella neljään ikäryhmään 1000-luvulta 1500-luvulle. Sittemmin on alettu puhua hiukan yksinkertaistaen vanhasta kerrostumasta 1000-luvun lopulta 1300-luvun alkuun ja uudesta kerrostumasta 1300-luvun alkupuolelta 1500-luvun alkupuolelle. Näiden lisäksi voidaan vielä erottaa luterilainen kerrostuma, joka käsittää katkelmat 1500-luvun alkupuolelta 1600-luvun ensimmäiselle kolmannekselle.

Kerrostumien erot näkyvät käsikirjoitusten sisällössä ja ulkoasussa, erityisesti nuottikirjoituksessa, jonka tyyppi on eri kerrostumissa selvästi erilainen. Toinen messukäsikirjoitusten jakoperuste on sisällöllinen. Kun ne ovat melkein kaikki

kokomissalejäänteitä, suurimmassa osassa on myös proprium-laulujen sävelmät mutta joissakin vain niiden tekstit, kuten myöhemmin tavallisesti painetuissa messukirjoissa; tällaisiin katkelmiin liittyy joskus erillinen nuottiliite.

Kokoelman vanhinta aineistoa ovat neumifragmentit, käsikirjoitukset, joihin sävelmät on merkitty viivattomin neumein. Vanhimmat niistä ovat Haapasen paleografisiin kriteereihin perustuvan arvion

mukaan peräisin 1000-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, nuorimmat 1200-luvulta. Neumeista suurin osa on germaanista eli goottilaista neumityyppiä, mutta myös romaanista ja edellisten välimaille sijoittuvaa ns. Metzin tyyppiä esiintyy.

Suurin osa kokoelman aineistosta on kirjoitettu joko varhaisella tai ns. tavallisella romaanisella koraalinuottikirjoituksella, jota kutsutaan myös neliönuottikirjoitukseksi (nota quadrata). Tämä kirjoitustyyli yleistyi 1200-luvulla ja on edelleen käytössä Rooman kirkossa. Uuden kerrostuman aineistossa 1400-luvulta alkaen esiintyy lisäksi ns. dekadenttia neliönuottikirjoitusta, joka on nuottimerkkivalikoimaltaan supistunut muoto romaanisesta neliönuottikirjoituksesta. Vanhimmat koraalinuottikirjoitusta käyttävät käsikirjoituskatkelmat saattavat olla vanhempia kuin nuorimmat neumifragmentit, sillä viivattomista neumeista luovuttiin viivastokirjoituksen hyväksi eri alueilla hieman eri aikaan.

Romaanisen koraalinuottikirjoituksen ohella aineistossa tavataan goottilaista eli germaanista koraalinuottikirjoitusta. Kun sitä esiintyy etenkin Viipurin ja itäsuomalaisten tilien kansina käytetyillä lehdillä, Haapanen arvelee, että näiden käsikirjoitusten kulkureitti Suomeen on ollut erilainen kuin muun aineiston. Hän viittaa Hansan vaikutukseen ja Viipurin vilkkaisiin kauppasuhteisiin Tallinnan ja Saksan kaupunkien kanssa. Goottilaista nuottikirjoitusta on sittemmin tavattu myös Kokemänejoen suulla sijainneen vanhan saksalaisen kauppapaikan ympäristössä käytetyillä antifonarium-lehdillä.

Uuden kerrostuman aineistossa esiintyy 1400-luvulta alkaen lisäksi ns. dekadenttia neliönuottikirjoitusta, joka on nuottimerkkivalikoimaltaan supistunut muoto romaanisesta neliönuottikirjoituksesta.

Alkuperästä

Alkuperän ongelman ratkaiseminen perustuu toisaalta katkelmien liturgiseen sisältöön, varsinkin pyhimyskalenteriin, ja toisaalta nuottikirjoituksen tyyppiin. Haapanen käsittelee tätä kysymystä neumifragmenttien osalta väitöskirjassaan Die Neumenfragmente der Universitätsbibliothek Helsingfors (1924) ja tulee siihen tulokseen, että ne ovat peräisin nykyisten Alankomaitten alueelta, joka keskiajalla kuului Kölnin kirkkoprovinssiin. Taiton mukaan tätä johtopäätöstä kuitenkin “rasittavat niin monitahoiset ongelmat, että sitä täytyy pitää ennenaikaisena”. Hänkin pitää kuitenkin varmana, että “neumilähteet ovat suureksi osaksi peräisin ranskalaisen ja germaanisen kulttuuripiirin pohjoiskaistalta” (Taitto 1992, 447).

Romaanista koraalinuottikirjoitusta sisältäviä lehtiä on paljon laajemmalta alueelta. Niiden joukossa on englantilaisia, pohjoisranskalaisia, tanskalaisia, muita pohjoismaisia ja mahdollisesti myös Suomessa valmistettuja lehtiä. Englantilaista alkuperää olevan aineiston on ajateltu heijastavan englantilaisten lähetyssaarnaajien toimintaa Pohjoismaissa lähetyskaudella; ja olihan Suomessa 1200-luvun alkupuolella englantilainen piispakin, ”herra Tuomas, syntyään englantilainen, aikaisemmin Upsalan kanunki”, joka kuului saarnaajaveljien sääntökuntaan ja ”kuoli herran vuonna 1248 Gotlannin Visbyssä, jonne hän oli paennut venäläisten ja kuurilaisten raivoa”, kuten Paavali Juusten piispainkronikassaan kertoo. Pohjoisranskalaisen aineiston yleisyys taas viittaa dominikaaniveljestön varhain alkaneeseen vaikutukseen Suomen kirkollisessa elämässä ja ehkä myös siihen, että suomalaiset hengenmiehet hakivat yliopistosivistystä aluksi nimenomaan Pariisista.

Suomessa liturgisten kirjojen kopiointi alkoi epäilemättä jo 1200-luvulla, kun aineistoa seurakuntien lukumäärän lisääntyessä kipeästi tarvittiin. Kopiointia harrastettiin etenkin luostarien ja koulujen (varsinkin Turun katedraalikoulun) käsikirjoitusverstaissa eli kopiohuoneissa (scriptoria), mutta luultavasti sitä tekivät myös yksittäiset pappismiehet oman seurakuntansa tarpeisiin.

Käyttöpaikasta

Käsikirjoitusten ajoitusta ja alkuperää on jo kyetty selvittämään lähestulkoon niin pitkälle kuin se yleensä on mahdollista. Hankalampi on käyttöpaikan ongelma. Käyttöpaikkaa ei voida päätellä käsikirjoitusten iästä ja alkuperästä, vaikka niiden synnyn ajoitus ja paikanmääritys onnistuisivatkin. Jos jokin käsikirjoituskatkelma sen liturgisen ja kalendaarisen sisältönsä tai tekstin ja nuottikirjoituksen paleografisen analyysin nojalla on voitu ajoittaa esimerkiksi 1100-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja paikantaa Maastrichtin seudulle nykyisen Alankomaiden alueelle, sen käyttöpaikkakunnasta ei tällä perusteella tiedetä vielä mitään. Jos se on tullut Suomeen jossain kirkossa tai luostarissa käytettäväksi, onko se tullut suhteellisen uutena vai kenties vasta kymmenien tai satojen vuosien kuluttua laatimisestaan? Onko se tullut suoraan sieltä missä se on kirjoitettu, vai onko se ehkä ensin ollut käytössä jossakin muualla? Millainen kauppatoimi sen hankintaan liittyy, vai onko se kukaties saatu lahjoituksena? Kauppiaatko sen ovat välittäneet, vai onko sen ehkä tuonut tullessaan joku vaeltava kerjäläismunkki tai ulkomaiselta opintomatkalta palaava suomalainen pappismies? Tämänkaltaisten kysymysten selvittämiseen eivät lähteisiin itseensä sisältyvät viitteet ja vihjeet yleensä riitä.

Viitteitä siitä, ovatko katkelmat todellakin peräisin Suomen kirkoissa käytetyistä kirjoista, voidaan etsiä ensi sijassa tilikirjojen sidontaa koskevista tiedoista, tileihin liittyvistä rekisterimerkinnöistä ja katkelmien liturgisesta sisällöstä.

Osa tilikirjoista, joiden kansiin pergamenttilehtiä käytettiin, on vallitsevan käsityksen mukaan sidottu Suomessa. Tähän viittaavat monet lehdillä esiintyvät paikan- ja henkilönimet ja eräät muut merkinnät, jotka on osaksi tehty vasta myöhemmin. Toinen peruste on se, että kokoelmassa on runsaasti myös Turun hiippakuntaa varten kirjoitettujen ja painettujen liturgisten kirjojen lehtiä.

Tilikirjoja on kuitenkin saatettu sitoa myös Tukholmassa, jonne tilit lopulta toimitettiin. Sellainenkin näkemys on esitetty, että ne olisi kaikki sidottu Tukholmassa ja sielläkin vasta vuoden 1620 tienoilla, jolloin arkistolaitos varsinaisesti sai alkunsa. Tätä tulkintaa ei kuitenkaan ole yleisesti hyväksytty. Silti ei ole varmaa, että kaikki kokoelman kirkkolaulua sisältävät käsikirjoitukset ovat olleet käytössä Suomessa, ei siinäkään tapauksessa, että tilikirjat, joiden kansiin ne on sidottu, olisivat tästä maasta peräisin. Sidontaa koskevat tiedot harvoin ratkaisevat käyttöpaikan ongelmaa, ainakaan yksin.

Joissakin tapauksissa lehdillä olevat rekisterimerkinnät voivat paljastaa käsikirjoituksen käyttöpaikan tai ainakin sen, että sitä on käytetty Suomessa. Vaikka nämä tilejä sidottaessa tehdyt merkinnät eivät tavallisesti sisällä tietoa siitä missä ne on tehty, ne joissakin tapauksissa ovat selvästi voutien itsensä tekemiä ja tilien kanssa samanaikaisia. Silloin on todennäköistä, että sidontaan on käytetty paikallista materiaalia.

Jokseenkin varmasti suomalaista alkuperää ovat lisäksi sellaiset fragmentit, jotka kuuluvat Suomessa tarkastettuihin tileihin. Niitä on paitsi Suomen herttuakunnan ajalta, jolloin Juhanalla oli Turussa oma laskukamari, myös tukholmalaisten reviisorien silloin tällöin provinsseihin tekemiltä tarkastusmatkoilta. Suomen linnaläänejä koskevien tilien kansissa on kuitenkin saattanut olla myös muualla käytössä olleiden kirjojen lehtiä samoin kuin vieraiden tilien kansissa on ollut Suomessa käytettyjen. Rekisterimerkintöihin perustuva evidenssi tarvitsee yleensä tuekseen muita todisteita.

Monissa tapauksissa ratkaisevan vihjeen antaa käsikirjoituksen liturginen sisältö. Sisällöstä käy ilmi, että monet kokoelman missalekatkelmista ovat Turun hiippakuntaa varten kirjoitettujen tai muokattujen messukirjojen jäänteitä. Eri hiippakuntien messukirjat nimittäin eroavat toisistaan etenkin siinä suhteessa, että ne korostavat eri tavoin pyhimysjuhlia, joista tärkein on hiippakunnan oman suojeluspyhimyksen juhla. Pyhimysjuhlien järjestyskin saattaa melkoisesti vaihdella hiippakunnasta toiseen.

Turun hiippakunnassa sen oman suojeluspyhimyksen, Pyhän Henrikin juhla oli 20. tammikuuta, kun sitä muissa Pohjolan hiippakunnissa, joihin Henrikin kultti oli levinnyt, vietettiin päivää aikaisemmin. Tällainen yhden päivän ero, joka korostaa kyseisen juhlan erityistä merkitystä, oli keskiajalla tavallinen, eikä ainutlaatuinen Upsalan kirkkoprovinssissakaan: Strängnäsissa ja Skarassa vietettiin oman pyhimyksen juhlaa päivää aikaisemmin kuin muualla. Nimikkopyhimyksen juhla oli hiippakunnan juhlien sisäisessä hierarkiassa luonnollisesti korkealla ja useimmiten syrjäytti samalle päivälle osuvan toisen pyhimysjuhlan, joka siirrettiin lähimpään vapaaseen päivään.

Haapanen tuli tutkimuksissaan edellä kuvattujen seikkojen perusteella siihen tulokseen, että F.m.-kokoelman lähteet kokonaisuutena katsoen edustavat Suomen kirkkojen ja luostarien keskiaikaista kirjakantaa, vaikka takeita siitä, että jokainen yksittäinen fragmentti olisi peräsin Suomessa käytetystä kirjasta, ei olekaan. Taiton tutkimukset vahvistavat tätä käsitystä. Varmalta joka tapauksessa näyttää, että aineiston pääosa on keskiajalla Pohjoismaihin hankittua tai täällä kopioitua kirjallisuutta, joka on ollut liturgisessa käytössä Suomen kirkoissa ja luostareissa, eikä esimerkiksi vasta uskonpuhdistuksen vuosisadalla ulkomailta sidosmateriaaliksi ostettua nahkaa.

Kokonaisina säilyneitä kirjoja

Irtolehtien lisäksi muutamista Suomen kirkoista on tavattu kokonaisina säilyneitä käsinkirjoitettuja laulukirjoja. Ne lienevät säästyneet sen tähden, että ne on kirjoitettu paperille eikä pergamentille ja ettei niistä näin ollen ollut hyötyä kirjansidonnassa. Poikkeuksellisen runsaasti näitä käsikirjoituksia on lounaishämäläisestä Tammelan seurakunnasta, jolle niitä on hankkinut sen ensimmäinen tunnettu kirkkoherra Peder Kurck (Petrus Kurki, k. 1512), taustaltaan varakas aatelismies. Nykyään Åbo Akademin kirjastossa säilytettävät Antiphonarium Tammelense, Graduale Tammelense ja Liber Ecclesiae Tammelensis täydentävät kuvaa kirkkolaulusta Suomen kirkoissa ja luostareissa keskiajan lopulla.

Antiphonarium Tammelense on kirjoitettu 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa. Siinä on 268 lehteä, minkä lisäksi kuusi sen lehteä on sidottu virheellisesti toiseen Tammelan kirkolle kuuluneeseen kirjaan Liber Ecclesiae Tammelensis. Tammelan antifonarium on näin ollen yksi laajimmista keskiaikaisen kirkkolaulun lähteistä Suomessa. Sisällöllisten seikkojen perusteella on ilmeistä, että käsikirjoitus on aikanaan kuulunut Naantalin birgittalaisluostarille, jossa se mahdollisesti on myös laadittu.  Sen sisältöä on kuvattu ja selitetty Documenta gregorianassa (Taitto 1992, kohde 113, ss. 384-390).

Antifonarium on Rooman kirkon liturginen kirja, joka sisältää hetkipalvelusten sävelmiä ja niin muodoin sekä antifoneja että vuorolauluna laulettavia responsorioita. Responsorisessa laulutavassa kuoro (alun perin seurakunta) vastaa kertosäkeellä (responsum tai responsorium) esilaulajan säkeisiin (versus). Responsorioita laulettiin varsinkin luostareissa, joissa liturgisen laulun organisaatio kehittyi pitemmälle kuin seurakuntakirkoissa, ja erityisesti ne kuuluivat yölliseen hetkipalvelukseen (ad matutinum). Yöpalveluksen responsoriot ovat ns. suuria responsorioita (responsoria prolixa), joiden melodinen tyyli on rikkaasti koristeltu.

Tammelan antifonariumin sivulla f. 158v (kuva 3, vasen sivu) oleva responsorio Imitator saluatoris V Glorioso iam seuraa lukukappaletta (lectiota), jossa kerrotaan Pyhän Henrikin ihmetöistä. Responsoriossa ylistetään pakanoille uskon sanaa tuonutta marttyyripiispaa lyyrisin sanakääntein. Joidenkin vaikeasti luettavien sanojen yläpuolella on myöhemmän käyttäjän tekemiä selvennyksiä.

R Imitator saluatoris, vigilanter populis veram fidem creatoris predicans incredulis vt preclari sol fulgoris lucem dedit seculis V Glorioso iam laboris fructu gaudet et honoris insignitur titulis.

R Vapahtajan seuraajana valpas paimen vartioi, pakanoille uskon sana tosi saarnassansa soi, aurinkona kirkkahana vuosisatain valon toi. V Vaivastaan nyt riemuisana kunniassa korkeana korjata hän viljan voi. (suom. Otto Manninen)

Graduale Tammelense on yksi Suomen kolmesta kokonaisena säilyneestä keskiaikaisesta graduale-käsikirjoituksesta. Kaksi muuta ovat Graduale Uskelense (Uskelan graduale) ja Graduale Ilmolense (Ilmajoen graduale).

Tammelan gradualessa on 145 lehteä, kooltaan 20 x 28,5 x 3 cm. Sen vanhimmat osat (137 lehteä) ovat katoliselta ajalta, 1400-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta tai 1500-luvun alusta, uusimmat 1500-luvun puolivälin tienoilta. Graduale-osastoon kuuluva loppiaisintroitus (GT f. 25r, oikeanpuoleinen sivu, kuva 4) kuvaa Kristuksen saapumista hallitsijana, käsissään kaikki valta: Ecce aduenit dominator Dominus et regnum in manu eius et potestas et imperium. Introitukseen liittyy roomalaisen psalttarin (Psalterium Romanum) psalmisäe 71,2 Deus iudicium tuum regi da et iusticiam tuam filio regis (suomalaisessa Psalttarissa 72, 1: Jumala, anna tuomios kuninkaalle, ja vanhurskautes kuninkaan pojalle) sekä pienen doksologian aluke Gloria. Sivun alemmalla puoliskolla on graduaalin Omnes de Saba V Surge et illuminare alku. Kohde on kuvattu ja selitetty teoksessa Documenta gregoriana (Taitto 1992, kohde 116, 398–400).

Graduale-osaston lisäksi käsikirjoituksessa on messukaavoja ja sekvenssiosasto (sequentionarium). Messukaavat ovat proprium-sävelmien tekstialukkeiden luetteloita. Ne toimivat sisällysluettelon tapaan: alukkeisiin on liitetty arkki- ja lehtisignatuurit, joiden perusteella asianomainen sävelmä on helppo löytää käsikirjoituksesta. Pyhimysmessujen yhteiset proprium-osat voitiin näin ollen kirjoittaa vain yhteen paikkaan.

Sekvenssiosasto käsittää 15 lehteä. Siihen sisältyy mm. sekvenssi Hac in die gloriemur, joka liittyy Pyhän Eskilin juhlaan. Sen tekstin ruotsalaiseen alkuperään viittaa viimeisen säkeistön jälkimmäinen puolisko:

Pater tutor, dux Sueorum, nos conciues fac sanctorum in superna curia

Isä suojelija, ruotsalaisten johtaja, anna meidän päästä pyhien kanssa taivaan asukkaiksi. (suom. Virpi Seppälä-Pekkanen)

Kirjoittajaksi on arveltu Skaran piispaa Brynolphus Scarensista (Brynolf Algotsson, piispana 1278–1317). Teksti on mitallinen, ja hymnimäinen sävelmä edustaa sävelmätyypin myöhäistä kehityskautta. Kohde on kuvattu ja selitetty Documenta gregorianassa (Taitto 1992, kohde 118, ss. 405-412).

1500-luvun puolivälissä Tammelan gradualeen on lisätty suomenkielinen messukirja ja suomennettuja antifoneja, mikä osoittaa, että sitä on käytetty vielä luterilaisella ajalla. Messukirja on samanaikainen kuin Westhin koodeksiin (Matthiae Joannis Westh Codex, HYK C III 19) sisältyvä.

Kolmas Tammelan seurakunnalle kuulunut keskiaikainen liturginen käsikirjoitus Liber Ecclesiae Tammelensis (ÅAB, havd. D 71/162) käsittää 55 paperille kirjoitettua lehteä. Se on sekakirja, johon on pitkän ajan kuluessa koottu useilla eri käsialoilla kirjoitettua ja eri yhteyksiin kuuluvaa aineistoa. Sen katolinen osa sisältää 1400-luvun lopulta ja 1500-luvun alusta peräisin olevia messun ja hetkipalvelusten sävelmiä sekä – sidontavirheen takia – kuusi Tammelan antifonariumin lehteä. Keskiaikaisen aineiston lisäksi kirjassa on uskonpuhdistuksen ajalta peräisin olevia sävelmiä ruotsin- ja suomenkielisin tekstein.

Kuvan 5 esittämä lehti (f. 27v – f. 28r) kuuluu itse asiassa Tammelan antifonariumiin. Vasemmanpuoleisen sivun puolivälissä alkaa antifoni Eskille flos presulum. Siitä kuitenkin puuttuu alkukirjain, jonka piirtämistä varten riville on jätetty tyhjä tila. Oikeanpuoleisella sivulla on kaksi kokonaista antifonia, De patris absencia V Et sibi ja O proles Britanie V Quam. Lehden sisältö on kuvattu ja selitetty Documenta gregorianassa (Taitto 1992, kohteet 114 ja 115, ss. 391-397).

Edellinen aukeama (f. 26v – f. 27r) paljastaa käsikirjoituksen heterogeenisen luonteen. Lehden vasen ja oikea puolisko on kirjoitettu eri käsialalla ja eri aikoina. Vasemmanpuoleisen sivun oikeaa alakulmaa on paikattu katolisesta kirjasta peräisin olevalla värikkäällä pergamentinpalasella.

Edellä mainittujen kirjojen lisäksi Tammelan seurakunta omisti kaksi Missale Aboensen (1488) kappaletta (HYK, Rv. Kirk. käsik. 2a, ÅAB, Ink. nr 5 bis), painetun psalttarin (Psalterium Latinum) ja kaksi 1500-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta peräisin olevaa antifonariumia.

Painetut kirjat

Käsikirjoitusten lisäksi Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmaan sisältyy painetuista kirjoista irrotettuja lehtiä, joista kirjat saatettiin parhaassa tapauksessa uudelleen koota. Ensimmäinen merkittävä löytö oli vuonna 1522 Halberstadtissa Magdeburgin lähellä Laurentius Stuchsin kirjapainossa painettu Turun hiippakunnan käsikirja Manuale seu exequiale secundum ritum ac consuetudinem alme ecclesie Aboensis, lyhyesti Manuale Aboense, jonka lähes täydellinen kappale voitiin irtolehdistä koota. Löytö oli sitäkin merkittävämpi, kun tieto tällaisen teoksen olemassaolosta oli jo ehtinyt unohtua. Näin kävi toisinaan varhaisille kirjoille, joiden painokset aina olivat pieniä; kun ne jäivät pois käytöstä, ne myös hävisivät ja unohtuivat. Myös Mikael Agricolan Abckirian olemassaolo paljastui uudelleen vasta kun sen nimiölehti vuonna 1851 löytyi Upsalan yliopiston kirjastosta toisen kirjan kannen täytteeksi sidottuna.

Myös Turun piispan Konrad Bitzin vuonna 1488 Lyypekissä painattaman Missale Aboensen lehtiä tavattiin kokoelmassa runsaasti; niistä voitiin rekonstruoida kaikkiaan viisi kirjan kappaletta, joista kolme lähes täydellisesti ja kaksi muuta osittain. Parhaiten on kuitenkin säilynyt aikanaan Halikon kirkolle kuulunut kappale, joka nykyään on (ilmeisesti tanskalaisten keskiajalla tekemän ryöstöretken seurauksena) Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa. Sekään ei ole täydellinen, mutta on ainoa säilynyt alkuperäissidos.

Kumpikin kirja painettiin sekä pergamentille että paperille. Säilyneet irtolehdet ovat enimmäkseen peräisin pergamentille painetuista kappaleista, mutta myös joitakin paperille painettuja on löydetty kirkkojen arkistoista, useimmiten tosin vaurioituneina ja epätäydellisinä. Paperille painetuista Manuale Aboensen kappaleista parhaiten säilyneisiin kuuluu Lohjan kirkon arkiston kappale, jota säilytetään Helsingin yliopiston kirjastossa. Kumpikin teos on julkaistu näköispainoksena, joiden valmistamista varten kuvattiin parhaiten säilyneet sivut useista eri kappaleista.

Nämä keskiajan lopulta ja uuden ajan kynnykseltä peräisin olevat kirjat ovat monessa suhteessa merkittäviä, ei vähiten sen tähden, että ne kuvastavat katolisen liturgian Suomessa saamaa lähimain lopullista muotoa. Tästä ei kehitys enää käynyt eteenpäin, sillä pian näiden kirjojen julkaisemisen jälkeen uskonpuhdistus mullisti kirkon opin ja jumalanpalveluselämän ja sen musiikissakin alkoi luterilainen aika, jota hallitsivat uudet pyrkimykset. Manuale Aboensea tuskin ehdittiin lainkaan ottaa käyttöön seurakunnissa. Jos sen painos ylipäätään koskaan tuli Suomeen, se todennäköisesti saman tien makuloitiin, mikä selittäisi sen että se joutui niin täydellisesti unohduksiin. Pian sen painamisen jälkeen Ruotsin protestanttinen kirkko sai joka tapauksessa oman käsikirjansa, jota myös Turun hiippakunnassa käytettiin, kunnes Agricolan käsikirja vuonna 1549 ilmestyi.

Missale Aboense

Missale Aboensen painoi 1488 Lyypekissä kaksiväripainatuksena goottilaisin minuskelikirjaimin Pohjois-Saksan maineikkaimpiin kirjanpainajiin kuulunut Bartholomaeus Ghotan, joka valmisti Ruotsin kirkoille useita liturgisia kirjoja. Tämä suurikokoinen yli 500-sivuinen messukirja on missale plenum -tyyppinen alttarikirja ja tarkoitettu käytettäväksi kaikissa Suomen kirkoissa; sen painoksen on arveltu olleen hieman toistasataa kappaletta. Se on myös kansalliskirjallisuutemme esikoisteos ja Suomen ainoa inkunaabeli eli kehtopainos, kirjan varhaishistoriaan kuuluva, ennen vuotta 1501 painettu kirja. Aiheen sen tilaamiseen antoi Turun piispan Konrad Bitzin (piispana 1460–1489) laatiman esipuheen mukaan messukirjojen puute ja siitä aiheutunut jumalanpalveluselämän sekavuus ja maallistuminen. Kalliin hankkeen toteuttaminen lienee ollut mahdollista sen takia, että Bartholomaeus Ghotan oli juuri samaan aikaan painamassa myös yleiseen kirkolliseen käyttöön tarkoitettua dominikaanimissalea, minkä oletetaan vähentäneen Turun messukirjan kustannuksia.

Mutta minkä tähden Turun hiippakunnan ylipäätään piti saada oma messukirja, kun se olisi voinut paljon edullisemmin hankkia käyttöönsä osan valmisteilla olevan yleisen dominikaanimissalen painoksesta? Oliko syynä Konrad Bitzin kunnianhimo vai pidettiinkö omaa pyhimyskalenteria ja muita Turun hiippakunnalle ominaisia paikallisia lisiä niin tärkeinä, että se perusteli toimenpiteen, jollaiseen kaikki hiippakunnat eivät suinkaan ryhtyneet? Ehkäpä Missale Aboensen oli määrä korostaa Suomen kirkon itsenäistä asemaa Ruotsin muiden hiippakuntien joukossa. Samaan tapaan ja kenties samantapaisista syistä painatettiin Norjan kirkkoa, Nidarosin (nykyisen Trondheimin) hiippakuntaa varten Kööpenhaminassa Missale Nidrosiense (1519), joka tosin jäi heti kohta ilmestyttyään uskonpuhdistuksen jalkoihin eikä sen tähden ehtinyt syvällisesti vaikuttaa norjalaiseen jumalanpalveluselämään. Ennen Turkua Ruotsin hiippakunnista jo Upsala ja Strängnäs olivat juuri ehättäneet hankkimaan omat messukirjansa: Missale Upsalense vetus painettiin Tukholmassa 1484 ja Missale Strengnense 1487. Niukasti vanhin painettu pohjoismainen messukirja on Lucas Brandisin, Bartholomaeus Ghotanin opettajan, Lyypekissä vuonna 1483 Tanskan kirkkoa varten painama Missale Ottoniense.

Sekä Missale Upsalense vetus että Missale Strengnense ja niiden lisäksi vielä Upsalan messukirjan myöhempi painos Missale ecclesie Upsaliensis (Jacobus de Pfortzheim, Basel 1513) sisältyvät myös Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmaan. Onko näitä naapurihiippakuntien messukirjoja käytetty jumalanpalveluksissa Turun hiippakunnassa ennen Missale Aboensen ilmestymistä tai sen painoksen loputtua vai ovatko ne jostakin muusta syystä kuuluneet jonkun kirkon, luostarin tai piispan kirjastoon, ei ole tiedossa. Erityisen mielenkiintoinen kohde Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmassa on myös aikaisemmin tuntemattoman tanskalaisen messukirjan Missale Hafniense vetus (1483) katkelma, jonka nojalla samaan kirjaan kuuluvia lehtiä on voitu tunnistaa myös Kööpenhaminan kuninkaallisessa kirjastossa. Kappaleen, johon Suomessa säilyneet fragmentit ovat kuuluneet, piispa Maunu Särkilahti lahjoitti 1498 Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelille.

Missale Aboensen toimitti Böömin Egeristä kotoisin oleva oppinut dominikaanimaisteri Daniel de Egher. Sen lähimpänä kirjallisena esikuvana ei ilmeisesti ollut kumpikaan aikaisemmista ruotsalaisista messukirjoista, vaan Nicolaus de Francfordian Venetsiassa 1484 painama pienikokoinen, kannettava missale, jonka Roomassa maisteriksi promovoitu Egher lienee tuntenut pohjoismaisia messukirjoja paremmin.

 Turun messukirja noudattaa dominikaanien sääntökunnan pariisilaiseen traditioon perustuvaa messujärjestystä ja liturgiaa, joka sai paavillisen vahvistuksen vuonna 1267 ja hyväksyttiin kirkon viralliseksi liturgiaksi. Dominikaanien messujärjestys ei levinnyt yhtä laajalle kuin fransiskaanien, joiden roomalaisesta missalesta (Missale secundum consuetudinem Romanae curiae eli Missale Romanum) tuli kirkon hallitseva missaletyyppi. Suomeen dominikaanien perinteet olivat kuitenkin juurtuneet syvään jo vuonna 1249 Turkuun perustetun dominikaanikonventin myötä; dominikaanien liturgia oli vakiintunut Turun hiippakunnan liturgiaksi vuoden 1330 tienoilla, ja vuonna 1445 paavi vahvisti sen viralliseksi hiippakuntaliturgiaksi. Näin ollen on luontevaa, että painettu messukirjakin oli mustainveljesten tradition mukainen.

Messukirjan alkulehdellä on tuntemattoman tekijän puupiirros ja piispa Konrad Bitzin 17.8.1488 päiväämä esipuhe. Puupiirroksessa on kuvattu Pyhä Henrik (keskellä), hänen jaloissaan makaava paljaspäinen Lalli, piispa Bitz (oikealla), tuomiorovasti Maunu Särkilahti (vasemmalla) ja kaksi avustavaa pappia. Pyhimyksen edessä on kookas Bitzin sukuvaakuna. Kuvan vasemmasta ylälaidasta ojentuvan käden pitelemänä on kirjanpainajan sukuvaakuna ja hänen initiaalinsa b ja g.

Missale Aboense on ns. täysmissale (missale plenum), joka sisältää kaikki messussa tarvittavat osat. Sen ohella ei näin ollen tarvita kuoron laulukirjaa, gradualea. Ulkoasultaan Missale Aboense, etenkin sen pergamentille painetut kappaleet, on loistelias painotuote. Painotyö tehtiin kahdessa vaiheessa: ensin painettiin leipäteksti mustalla värillä, sen jälkeen punaisella värillä rubriikit eli otsikot (ruber = punainen). Suuret, koristeelliset initiaalit eli alkukirjaimet tehtiin ja väritettiin käsin. Värien lisäksi käytettiin lehtikultaa.

 Myös nuottiviivasto lisättiin käsin puneella jokaiseen messukirjan kappaleeseen erikseen, samoin sävelmät viivastolle, sillä nuottien painaminen ei vielä ollut teknisesti mahdollista. Tämä työ tai sen teettäminen jäi messukirjan käyttäjän tehtäväksi. Kun messun jokaiseen laulettavaan osaan tarvittava sävelmä oli mahdollista valita useista vaihtoehdoista, jokaisesta messukirjan kappaleesta tuli sävelmistönsä osalta yksilöllinen ja ainutkertainen.

Manuale Aboense

Manuale on papin käsikirja, joka sisältää pääasiasiassa erilaisten kirkollisten toimitusten kaavoja. Se ei siis musiikin kannalta yleensä ole kovin mielenkiintoinen, eikä Manuale Aboense tee tässä suhteessa poikkeusta. Siinä on laulettavaksi tarkoitettujen tekstikohtien yläpuolella vain tyhjiä punaisella värillä painettuja nuottiviivoja odottamassa käsin kirjoitettavia sävelmiä. Manuale Aboensen mallina lienee ollut Upsalan arkkihiippakunnan käsikirja Manuale Upsalense (1487), mutta osaksi sen tekstit jatkavat myös Turun hiippakunnan omaa vanhempaa perinnettä sellaisena kuin se ilmenee varhaisemmissa käsin kirjoitetuissa kirjafragmenteissa. Dominikaanisia piirteitä Turun käsikirjassa ei juuri ole, ei ainakaan niin selvästi kuin messukirjassa. Sen sijaan huomiota kiinnittävät brittiläiset vaikutteet, joihin kuuluu mm. juhlapyhän omistaminen Pyhälle Tuomaalle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli Canterburyn murhattu arkkipiispa Thomas Becket.

Kirjallisuutta

Anon. 1988. Missale Aboense. The Book in Finland 1488–1988 (Special Issue of Books from Finland). Helsinki, 10–11.
Haapanen, Toivo 1922. Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriftenfragmente in der Universitätsbibliothek zu Helsingfors I. Missalia (HYK Julk. IV). Helsingfors.
— 1924. Die Neumenfragmente der Universitätsbibliothek Helsingfors. Helsingfors.
— 1925. Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriftenfragmente in der Universitätsbibliothek zu Helsingfors II. Gradualia. Lectionaria missae HYK Julk. VII). Helsingfors.
— 1932. Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriften fragmente in der Universitätsbibliothek zu Helsingfors. III Breviaria (HYK Julk. XVI). Helsingfors.
Häkli, Esko (toim.) 1988. Kirja Suomessa. Helsinki: HYK.
Laine, Tuija (toim.) 1997. Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja (SKST 686). Helsinki: SKS.
Manuale seu exequiale Aboense 1522. Editio stereotypa cum postscripto a Martti Parvio. Näköispainos (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia 115) 1980. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Missale Aboense secundum ordinem fratrum praedicatorum 1488. Näköispainos 1971, 2.p. 1988. Toim. Martti Parvio. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Nuorteva, Jussi 1999. Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640 (Bibliotheca Historica 27). Helsinki: Suomen historiallinen seura.
Parvio, Martti 1973. Missale Aboense tieteellisenä tutkimuskohteena. Turun Historiallinen Arkisto 28, 113–130.
— 1976. Keskiaikaisen messutraditiomme peruslähteet. Suomalainen Tiedeakatemia. Esitelmät ja Pöytäkirjat 1975. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia, 173–183.
— 1988. Ensimmäiset Suomea varten painetut kirjat. Kirja Suomessa. Toim. Esko Häkli. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 61–70.
Taitto, Ilkka (toim.) 1992. Documenta gregoriana. Porvoo: WSOY.
— 1993. Suomessakin kaikui gregoriaaninen kirkkolaulu. Katkelma keskiaikaisesta fransiskaaniveljien nuottikirjasta. Rondo 31:5, 33–37.
— 1994. Kirkkolaulun vanhimmat lähteet Suomessa. Näkökulmia Suomen kirkkomusiikkiin (Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 6). Toim. Reijo Pajamo. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 18–22.
— (toim.) 1998. Missa et officium Sancti Henrici: Suomen suojeluspyhimyksen liturgian keskeiset lauluosat. Helsinki: SULASOL.
— 2001. Catalogue of Medieval Manuscript Fragments in the Helsinki University Library. Fragmenta membranea IV:1–2. Antiphonaria (HYK Julk. 68). Helsinki: HYK.
— 2002a. Fragmenta membranea IV. Inventory of Sources of Medieval Latin Chant in Finland (Studia Musica15). Helsinki: Sibelius Academy.
— (toim.) 2002b. Graduale Aboense 1397–1406: Näköispainos käsikirjoituskatkelmasta (SKST 856). Helsinki: SKS.

Takaisin ylös