Kristinuskon tulo Suomeen
Suomalaiset ovat nähtävästi saaneet ensimmäiset vaikutteensa kristinuskosta idän suunnalta Novgorodista, mutta sen läntisenkin haaran vaikutus alkoi tuntua paljon ennen ns. ristiretkien aikaa. Raamatun kertomukset, pyhimyslegendat ja niihin liittyvät sävelmät ja kuva-aiheet, tavat ja symbolit kulkeutuivat maahan varsinkin saksalaisten ja gotlantilaisten kanssa käydyn kaupan myötä ja alkoivat vähitellen tehdä työtään ensiksi rannikolla asuvan väestön tajunnassa levitäkseen sitten edelleen sisämaahan.
Tätä kristillisten vaikutteiden hiljaista virtaa jatkui ainakin pari vuosisataa ennen kuin kristinuskon aseman vakiintumiselle luotiin perusta 1100-luvun puolivälin jälkeen, kun piispa Henrik ja kuningas Eerik Paavali Juustenin piispainkronikan (1574) mukaan tulivat Suomeen ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret (käännyttämään suomalaiset pakanuudesta totisen Jumalan tuntemiseen ja palvelemiseen).
Kuva 1. Erik Pyhä ja piispa Henrik purjehtivat ristiretkelle Suomeen 1400-luvulta peräisin olevassa maalauksessa (Lännan kirkko, Uplanti).
Pakotettuaan kansan kristinuskoon ja oman valtansa alaisuuteen, kastettuaan suuren joukon pakanoita ja perustettuaan kirkkoja kuningas palasi Ruotsiin, mutta piispa jäi vahvistamaan vastakäännytetyn kansan uskoa. Kun hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä, tämä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet julmasti. Näin kertoo piispan marttyyrikuolemasta keskiaikainen pyhimyselämäkerta Pyhän Henrikin legenda (Legenda sancti Henrici) 1200-luvun lopulta.
Toisen version piispan surmaan johtaneista tapahtumista antaa kalevalamittaan kirjoitettu Piispa Henrikin surmavirsi, joka myös palautuu keskiaikaiseen traditioon mutta jonka ensimmäinen kirjallinen muistiinpano on 1600-luvulta. Sen mukaan piispan surmasi Köyliönjärven jäällä talonpoika Lalli, jonka talosta piispa hänen poissa ollessaan oli vaatinut kestitystä ja emännän mukaan jättänyt sen maksamatta.
Legendan ja surmavirren kuvaamien tapahtumien historiallisuudesta ole takeita. Varsinkin Henrik-piispan henkilö peittyy myytin hämärään; hänestä ei ole mainintoja aikalaislähteissä. On jopa arveltu, että kuningas Erik ja piispa Henrik olisivat yksi ja sama henkilö (Heikkilä 2013).
Kuva 2. Pähkinäsaaren rauhan (1323) raja.
Miten lieneekin, näihin aikoihin alkoi joka tapauksessa Suomi-käsitteen muotoutuminen ja heimoyhteiskunnan muuttuminen keskiaikaiseksi sääty-yhteiskunnaksi. Murroksen aikaa jatkui Pähkinäsaaren rauhaan (1323), jossa ensimmäisen kerran sopimuksella määriteltiin kahden samojen alueiden omistuksesta tai nautintaoikeudesta ja kauppareittien valvonnasta kilpailevan vallan, Ruotsin ja Novgorodin, välinen raja. Tästä rajasta tuli samalla lännen ja idän kirkkojen välinen raja. Suomalaiset lukuun ottamatta karjalaisia jäivät Rooman kirkon vaikutuspiiriin ja tulivat osaksi länsimaista kulttuuria ja pohjoismaista yhteiskuntakehitystä.
Rooman kirkon mukana tuli voimakkaasti tunteisiin vetoava gregoriaaninen eli franko-roomalainen kirkkolaulu, joka kristillisen kulttuurin levitessä ja vahvistuessa vähitellen työnsi pakanallisista jumalista ja heeroksista kertovan kalevalaisen runonlaulun tieltään niin kuin Väinämöisen tuomiosta kertovissa runoissa kuvataan.
Kirkon organisaatiosta
Suomen lähetyskirkon varhaisvaiheista 1100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tiedetään vähän. Seuraavan vuosisadan alkuvuosikymmeninä lähetysseurakunnista muodostui Upsalan arkkipiispan alaisuudessa toimiva hiippakunta, joka alkoi itsenäisesti harjoittaa lähetystyötä pakanain keskuudessa. Kirkollisen elämän kehityksen kannalta tärkeä tapahtuma oli tuomiokapitulin (collegium canonicorum) perustaminen ex mandato D. Urbanii Papae quarti, consensu regis Magni (paavi Urbanus IV:n käskystä ja kuningas Maunun suostumuksella) Räntämäen kirkkoon vuonna 1276. On mahdollista, että Suomen hiippakunnassa jo tätä ennen toimi sekulaarinen tuomiokapituli, joka olisi vain organisoitu uudelleen mainittuna vuonna.
Tuomiokapituli on piispan neuvoskunta. Vaikka piispalla oli keskiajalla hiippakunnassaan ylin valta (vihkivalta, opetusvalta ja tuomiovalta), hänen oli tärkeimpiin päätöksiinsä saatava kapitulin suostumus (consensus) tai ainakin kuunneltava sen neuvoa (consilium).
Kuva 3. Turun tuomiokapitulin sinetti aiheena juhlapostimerkissä. Sinetissä on kuvattuna Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja virkapukuinen piispa goottilaisen holviston taustaa vasten. Pyörökaaren alapuolella on kuusi rukoilevaa kaniikkia.
Turun tuomiokapitulissa lienee alun perin ollut neljä kanunkia, mutta viimeistään 1300-luvun alkupuolella jo kuusi, kuten sen sinetissä on kuvattuna. Myöhemmin kanunkien lukumäärää edelleen lisättiin. Kanungin virka rahoitettiin prebendasta (palkkapitäjästä) saaduilla tuloilla.
Tuomiokapitulin palveluksessa oli lisäksi muita virkamiehiä, kuten yleisvirkamies (officialis) 1309, kalleuksien valvoja (sacrista) 1325 ja tuomiokirkon talouden hoitaja 1340. Sitä onkin pidetty Suomen ensimmäisenä virastona.
Vakiintunut kirkkohallinto lujitti kirkon otetta vallasta, mutta toi vallankäytön samalla lähemmäksi paikallista väestöä salliessaan piispojen itsenäisen valinnan ja muiden kirkon palvelijoiden nimittämisen ja edistäessään kirkkojen rakentamista ja hengellisen kulttuurin muotojen vakiintumista Suomen alueella. Myös jumalanpalveluselämä, johon kirkkolaulu olennaisena osana kuului, sai kirkollisten olojen kehittyessä vähitellen kiinteämmän ja yhtenäisemmän muodon.
Kirkkorakennuksista
Ensimmäiset kirkot olivat puukirkkoja, joiden jäännöksiä on tavattu kauppareittien varrelta mm. Jomalasta, Hiittisistä ja Snappertunasta. Niitä rakennuttivat kristityt kauppiaat enemmänkin omaan käyttöönsä kuin paikallisen väestön tarpeisiin. Myös pakanallisille kulttipaikoille, joihin väestö oli entuudestaan tottunut kokoontumaan, nousi kirkkoja ja pappiloita.
Muurattuja kirkkoja alettiin rakentaa 1200-luvun puolivälin tienoilla. Ensinnä sai Koroisten piispankirkko kivisen kuoriosan, ja kun tuomiokirkon uudeksi paikaksi valittiin Unikankare, sinne alettiin rakentaa uutta kivikirkkoa 1280-luvulla. Käyttöön se vihittiin, kuten Paavali Juusten kertoo, vuonna 1300, kun
Herra Maunu, syntyään suomalainen, aikaisemmin Turun kanunki, kotoisin Ruskon pitäjän Märtelän kylästä, kanonisesti valittu […] siirsi piispanistuimen herra paavi Bonifacius VIII:n luvalla Räntämäeltä paikkaan, jossa nyt on kivikirkko.
Keskiajan kuluessa kivikirkkoja alettiin rakentaa alun toistasataa. Vanhimmat kivikirkot muurattiin Ahvenanmaalla, 1400-luvulla niitä nousi Varsinais-Suomeen ja ohuena nauhana etelärannikolle, sen jälkeen etupäässä Satakuntaan, Hämeeseen ja Pohjanmaalle. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen lukumäärä on sangen vähäinen verrattuna muiden pohjoismaiden lukuihin. Muualla Ruotsissa rakennettiin keskiajalla toista tuhatta kivikirkkoa ja Tanskassa niitä nousi yli 2500. Mutta olihan Suomi vähäväkinen ja harvaan asuttu maa eräiden muiden Ruotsin maakuntien ja varsinkin Tanskan rinnalla. Keskiajan lopulla Suomessa on arveltu olleen noin 150 000–300 000 asukasta.
Kuva 4. Tabula terræ Finlandiæ qua et ecclesiæ medio ævo ædificatæ adque hodiernos dies conservatæ et ruinæarum monasteriorumque notantur (Suomen maan kartta, johon on merkitty sekä keskiajalla rakennetut ja nykypäiviin säilyneet kirkot että luostarien rauniot, Hirn 1921).
Kalkkimaalauksista
Kivikirkkojen holvipinnat somistettiin usein kalkkimaalauksin, joiden aiheissa on monesti musiikkiin liittyviä, keskiajan ihmisen maailmankuvasta kertovia aineksia; hyvä ja paha kävivät taistelua ihmisen sielusta myös musiikin keinoin. Maalauksissa kuvattiin mm. viimeistä tuomiota tai apostolien ja pyhimysten elämää opettavassa tarkoituksessa; niissä esitettyjen tapahtumien tuli ohjata ihmistä hyveelliseen, jumalalle otolliseen elämään, muistuttaa
Kuva 5. Kalkkimaalaus Hattulan Pyhän Ristin kirkossa.
kuolemasta ja ylösnousemuksesta, paratiisista ja kadotuksesta, joista jompikumpi odottaa häntä ajan päättymisen jälkeen. Kuva-aiheet ja niissä esiintyvät symbolit noudattavat kirkkomaalauksen yleiseurooppalaista perinnettä eivätkä liity mitenkään erityisesti suomalaiseen todellisuuteen. Toisaalta ne antavat kyllä viitteitä siitä, millaisena kristinuskon sanoma esitettiin ja otettiin vastaan.
Taivaallista musiikkia oli kahta lajia, pelottavaa ja suloista. Kummastakin on esimerkkejä Suomen kirkkojen kalkkimaalauksissa. Hattulan Pyhän Ristin kirkon viimeistä tuomiota esittävässä maalauksessa (n. 1510-20) keihästä pitelevän arkkienkeli Mikaelin alapuolella nähdään kaksi enkeliä, jotka kutsuvat ihmisiä tuomiolle S-kirjaimen muotoista trumpettia puhaltaen. Tuomiopäivän pasuunan tuli jo suurella koollaan herättää vaikutelma siitä pelottavasta jylystä, joka liittyy mielikuvaan ihmisen lopullisen kohtalon hetkestä. Maalauksen tekijä on tuntematon, mutta aiheen käsittely ja tyyli viittaavat Upplannin koulukuntaan, jonka maalauksia tavataan myös Lohjan kirkossa. Uskonpuhdistuksen vuosisadalla maalaukset päinvastoin kuin useimmat muut katolisuuteen liittyvät symbolit saivat olla rauhassa; niitä alettiin peittää vasta 1600-luvun puhdasoppisuuden aikana.
Kouluista
Tuomiokirkon yhteydessä toimi katedraalikoulu. Varhaisin tieto tästä koulusta on eräässä vuodelta 1309 säilyneessä asiakirjassa, mutta koulun on arveltu aloittaneen toimintansa mahdollisesti jo Tuomas-piispan aikana 1200-luvun toisella neljänneksellä, siis hyvän aikaa ennen tuomiokapitulin oletettua perustamista.
Koulun toiminnasta ja sen organisaatiosta ei tiedetä ensi ajoilta mitään, mutta viimeistään 1300-luvun puolivälissä Turun tuomiokapituliin kuului koulumestari (scholasticus), jonka tehtävänä oli valvoa opetusta ja ehkä antaakin sitä. Koulun johtajana ja vastuullisena opettajana toimi koululaisten ohjaaja (rector scholarum) ja hänen apunaan oli tuomiokirkon kuoripappeja (chorales) sekä mahdollisesti myös opinnoissaan pitemmälle edistyneitä teinejä (scholares). Kun koulun tehtävänä oli ensi sijassa pappiskasvatus, sen opetusohjelmaan sisältyivät latinan kielen ja teologisten aineiden ohella myös liturgisen laulun perusteet; olihan jumalanpalvelus suurimmaksi osaksi laulettava toimitus.
Turun tuomiokirkkokoulu ei ollut ainoa opinahjo keskiajan Suomessa. Vuoden 1215 lateraanikokouksen päätöksen mukaan tuomiokapitulin tuli asettaa opettajia mahdollisuuksien mukaan myös muihin kirkkoihin, ei vain tuomiokirkkoon. Niinpä Viipurissa, Raumalla ja mahdollisesti Porvoossa toimi katolisella ajalla ns. kaupunkikoulu eli kaupunkiseurakunnan koulu. Niilläkin arvellaan olleen osansa hengellisen laulukulttuurin kehittäjinä, joskaan niiden opetusohjelma ei laajuudeltaan eikä tasoltaan vastannut Turun tuomiokirkkokoulun opetusta. Pappisuralle aikovat siirtyivät näistä kouluista jatkamaan opintojaan Turkuun, muut menivät kruunun ja kaupan palvelukseen.
Luostareista
Luostareita perustettiin keskiajalla läntiseen ja itäiseen Suomeen. Niistä vanhin oli 1249 toimintansa aloittanut Turun dominikaanikonventti, Pyhän Olavin luostari, joka sai nimensä Pohjolan suosituimman pyhimyksen, vuonna 1030 marttyyrikuoleman kokeneen viikinkikuninkaan Olavi Haraldinpojan mukaan. Toisen konventtinsa dominikaanit sijoittivat 1392 Viipuriin. Sinne heitä seurasivat pian fransiskaanit, jotka perustivat oman luostarinsa 1403. Molemmat veljeskunnat pitivät ilmeisesti tärkeänä levittää oppiaan raja-alueella, jonka väestö oli alttiina myös ortodoksisen kirkon vaikutukselle. Vuosisadan puoliväliin mennessä perustettiin fransiskaaniluostarit myös Raumalle ja vanhan meritien varrelle Kökariin. 1370-luvulla syntynyt birgittalaisjärjestö puolestaan istutti 1438 luostarin Maskun pitäjän Karinkylään, Armon laaksoksi (Vallis gratiæ) kutsuttuun paikkaan, josta se viisi vuotta myöhemmin (1443) siirrettiin sinne missä nyt on Naantalin kaupunki.
Luostarien merkitys kirkkolaulun kehitykselle oli huomattava. Niissä liturgisen laulun organisaatio kehittyi pitemmälle kuin tavallisissa seurakuntakirkoissa; täyttiväthän hartaudenharjoituksen yhteiset muodot suuren osan munkkiveljien jokapäiväisestä elämästä. Luostareissa myös kopioitiin liturgisia tekstejä ja sävelmiä, ja ainakin dominikaanikonventtien yhteydessä toimi myös koulu, jonka opetusohjelmassa kirkkolaululla oli sijansa, vaikkei koko akateeminen quadrivium (laskuoppi, mittausoppi, tähtitiede ja musiikki) siihen välttämättä kuulunutkaan.
Viipurin dominikaanikoulusta esim. tiedetään, että 1427 siellä oli lehtorina, kirkkolaulun opettajana, Klemetti-niminen munkkiveli, joka aikaisemmin oli ollut Tallinnan luostarin johdossa. Dominikaanit saivat vahvan otteen kirkon liturgiasta ja musiikista Suomessa, he kun olivat täällä ennen muita veljeskuntia ja ehättivät juurruttamaan oman käytäntönsä neitseelliseen maaperään. Siksi on ymmärrettävää, että kun Turun hiippakunnan liturgia vuoden 1330 tienoilla vakiinnutettiin, se noudatti dominikaanien pariisilaiseen traditioon perustuvaa jumalanpalvelusjärjestystä, ja että Suomen kirkon ensimmäinen painettu messukirja, Missale Aboense (1488), on juuri dominikaanimissale, Turun oloihin sovellettu muunnos ns. Humbertin koodeksista vuodelta 1256.
Luostareista suurin osa lakkautettiin 1530-luvulla uskonpuhdistuksen saatossa. Turun mustainveljesten luostari paloi 3. toukokuuta 1537, die inventionis crucis, eikä se tämän jälkeen noussut enää jaloilleen. Rauman luostari muutettiin 1538 kuninkaan käskystä pappilaksi ja luostariveljet karkotettiin. Seuraavana vuonna ehtoollisastiat luovutettiin kuninkaan valtuutetulle. Naantalin luostarin toiminta jatkui muutamia vuosikymmeniä kauemmin, mahdollisesti sen tähden, että nunnat olivat pääasiassa jalosukuisten tyttäriä. Heidänkin lukumääränsä väheni kuitenkin niin, että luostarikirkko muutettiin vuonna 1577 seurakuntakirkoksi, joka palveli sekä Naantalin että Raision seurakuntia. Enää ei auttanut sekään, että Juhana III:n vuoden 1571 kirkkojärjestykseen hyväksyttämä lisäys Nova ordinantia (1575) oli taannut birgittalaisluostareille toimintavapauden. Yksi keskiaikainen instituutio oli tullut tiensä päähän.
Kaupungista ja hallinnosta
Kuva 6. Varhainen Turku keskiajalla. Turun maakuntamuseo.
Samaan aikaan kun kirkkohallinto vakiintui, maallinen linnahallinto kehittyi ja itsenäistyi kansleripiispojen johtamasta hallinnosta. Turun linnan rakentaminen oli alkanut 1280-luvulla kuten tuomiokirkonkin. Siitä oli määrä tulla Suomen käskynhaltijan (praefectus Finlandiae) ja voudin tyyssija. Molemmat rakennukset ja niihin keskittynyt toiminta vetivät puoleensa sekä saksalaisia kauppiaita että uutta väkeä maaseudulta. Siksi niiden ympärille muodostui kaupunkimaista asutusta. Turun linnan ohella tärkeimmät keskiaikaiset linnat olivat 1200-luvun lopulla aloitetut Hämeen linna ja Viipurin linna, 1300-luvun lopulla rakennetut Raasepori ja Kastelholma sekä viimeksi mainittuja noin sata vuotta nuorempi Olavinlinna.
Turun kaupunki (civitas) mainitaan asiakirjoissa ensi kerran vuonna 1309, jolloin sillä lienee ollut jo saksalaisen mallin mukainen kaupunkihallinto, pormestarin johtama raati, vaikka tämä nimitys (consistorium civitatis) tunnetaankin vasta vuodelta 1324. Raati koostui määräajaksi valittavista luottamusmiehistä, joista puolet oli saksalaisia ja toinen puoli Turun porvareita. Tästä säädettiin Magnus Erikssonin kaupunginlaissa 1300-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta, mutta sama käytäntö lienee ollut voimassa jo aikaisemmin.
Kaupunkeja Suomeen syntyi keskiajan kuluessa kuusi. Turun jälkeen kaupunkioikeudet myönnettiin 1300-luvulla Ulvilalle (1357), 1400-luvulla Viipurille (1403), Raumalle (1442) ja Naantalille (1443). Porvoo mainitaan kaupunkina ensi kerran vuonna 1387, mutta kaupunkioikeudet se sai vasta 1546. Kaupungit olivat pieniä kauppakyliä, joiden asukasluku vaihteli muutamasta sadasta puoleentoista tuhanteen, mutta niiden merkitys kulttuurin keskuksina ja kulttuurivaikutteiden portteina oli suuri. Turkulaisilla kauppiailla oli suhteita etupäässä Baltian ja Saksan hansakaupunkeihin, varsinkin Tallinnaan, Danzigiin ja Lyypekkiin; Viipurista käsin taas hoidettiin idänkauppaa, vaikka vain Turulla oli laillinen oikeus ulkomaankaupan käymiseen. Oma merkityksensä kulttuurivaikutteiden omaksumisessa oli rannikkoseudun väestön harjoittamalla talonpoikaispurjehduksella, joka suuntautui lähialueiden kauppakeskuksiin.
Kirkko ja kaupunki – hallinnollisina rakenteina ja fyysisinä ympäristöinä – olivat ne uudet instituutiot, jotka lähietäisyydeltä voimakkaimmin vaikuttivat Suomessa keskiajalla tapahtuneeseen kulttuurikehitykseen. Niiden tuoma muutos ennen pakanallisten suomalaisheimojen elämään oli valtava, todellinen kulttuurivallankumous, joka sitoi suomalaiset läntisen kristikunnan ja pohjoismaisen yhteiskuntakehityksen yhteyteen.
Kirjallisuutta
Christensson, Jakob (toim.) 2004. Medeltiden (Signums svenska kulturhistoria). Lund: Signum.
Gallén, Jarl 1998. Finland i medeltidens Europa. Valda uppsatser (SSLF 613). Toim. John Lind & al. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland.
Gardberg, C.J. ja P.O. Welin 1993. Suomen keskiaikaiset linnat. Helsinki: Otava.
Gardberg, C.J. ym. (toim.) 2000. Kansallispyhäkkö. Turun tuomiokirkko 1300-2000. Helsinki: Tammi.
Heikkilä, Mikko 2013. Sanctus (H)e(n)ricus rex Suetiae et sanctus Henricus Episcopus upsaliensis — en och samme engelskfödde man? Historisk Tidsskrift för Finland 3, s. 333–373.
Heininen, Simo ja Markku Heikkilä 1996. Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.
Hiekkanen, Markus 1994. The Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku (Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 101). Helsinki.
— 2003. Suomen kivikirkot keskiajalla. Helsinki: Otava.
Jutikkala, Eino 1978. Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Jutikkala, Eino ja Kauko Pirinen 1999. Suomen historia. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Kallioinen, Mika 2001. Kirkon ja kruunun välissä. Suomalaiset ja keskiaika. Helsinki: Edita.
Kari, Risto 2004. Suomalaisten keskiaika. Myytit ja todellisuus. Helsinki: WSOY.
Kivikoski, Ella ja C.J. Gardberg 1971. Turun kaupungin historia kivikaudesta vuoteen 1366. Turku
Kuujo, Erkki 1981. Turun kaupungin historia 1366-1521. Turku.
Mäkinen Vesa 2004. Suomen vanhat linnat. Helsinki: WSOY.
Pirinen, Kauko 1956. Turun tuomiokapituli keskiajan lopulla (SKHST 58). Helsinki.
— (toim.) 1976. Turun tuomiokapituli 1276-1976. Turku: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli.
— 1983. Keskiajan kulttuurin välittyminen Suomeen. Suomen kulttuurihistoria I. Toim. P. Tommila & al. 2.p. Porvoo: WSOY, 11-39.
Törnblom, Lena 21993. Medeltiden. Finlands historia 1. Red. Märtha Norrback. Esbo: Schildts, 271-437.
Vahtola, Jouko 2003. Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: Otava.
Vento, Urpo (toim.) 1999. Piispa Henrikin surmavirsi. Helsinki: SKS.
Vierimaa, Irma 1987. Musiikki teemana myöhäiskeskiajan kalkkimaalauksissa. Etnomusikologian vuosikirja 1986. Toim. Vesa Kurkela ja Erkki Pekkilä. Jyväskylä: Suomen entomusikologinen seura.
— 1989. Suomen keskiaikaiset kalkkimaalaukset ja musiikki – tutkimusmenetelmien pohdintaa. Musiikkitiede 1:2, 129-146.
— 1990. Bildkonst och musikhistoria i det medeltida Finland. Musiikki 19:1-4, 254-264.
— 1992. Music in Medieval Finland in the Light of Church Painting. FMQ 8:2, 10-17.
Virrankoski, Pentti 2001. Suomen historia 1 (SKST 846). Helsinki: SKS
.