Nicola Porpora
Ura Italiassa ja Keski-Euroopassa
Nicola Porpora (1686–1768) syntyi ja kuoli Napolissa. Hän oli 1700-luvun alkupuolen oopperan tyylin suhteen vielä pääsääntöisesti myöhäisbarokin edustaja. Porpora toimi (1715–21) Napolin S Onofrio -konservatorion laulun- ja sävellyksenopettajana oppilainaan mm. Farinelli, Caffarelli ja Hasse.
1720-luvulla Porpora sai sävellystilauksia myös Roomasta ja Pohjois-Italiasta. Hän asettui Venetsiaan ja toimi (1726–33) Ospedale degli Incurabilin tyttöjen opettajana. Seuraavaksi Porpora vaikutti Lontoossa Opera of the Nobility -yhdistyksen säveltäjänä ja Handelin (Händelin) kilpailijana (1733–36). Hän kirjoitti Lontooseen kuusi oopperaa.
Välillä Porpora palasi Napoliin ja toimi lisäksi Venetsiassa Ospedale della Pietàn maestro di coro -virassa eli kuoronjohtajana (1742–46). Dresdenissä hän vaikutti (1747–51) laulunopettajana ja hovikapellimestarina. Sitten hän muutti Wieniin (1752/3), jossa hän opetti mm. Marianna Martinezia ja Joseph Haydnia. Porpora palasi 1760 lopullisesti Napoliin, jossa hän ehti toimia vielä kapellimestarina ja säveltäjänä.
Oopperoita
Porpora sävelsi noin 60 oopperaa ja serenataa, joista aktiivisimmalla kaudella (1718-42) valmistui 47 eli 24 vuoden aikana keskimäärin kaksi oopperaa vuodessa. Porporan oopperoista ensimmäisiä merkkiteoksia ovat mm. Agrippina (Napoli, 1708) ja Temistocle (Wien, 1714).
Lontoon-aikanaan hän sävelsi mm. oopperat Arianna in Nasso (Ariadne Naxoksella, 1733) ja Polifemo (1735), joka sisältää soman arkadisen aarian Dolci fresche aurette grate (Suloisen raikkaat, tervetulleet tuuloset).
Molempien säveltäjien myöhempiä maineita ajatellen kannattaa muistaa, että kirjailija Romain Rollandin mielestä (1910) ”Porpora on Handelia (Händeliä) etevämpi sekä tyylin suurenmoisuuden että dramaattisen vahvuuden suhteen”! Porporaa pidettiin 1700-1800-luvuilla italialaisen oopperan merkkinimenä, jolla oli legendaarinen maine siihen asti, kunnes Handel-renessanssi käynnistyi Englannissa.
Ariadne Naxoksella
Koska Porpora sävelsi Ariadne Naxoksella -oopperansa Lontoon yleisölle, sen juoni oli yksinkertaistettu: Ariadneen (sopraano) rakastunut Dionysos (altto) pakottaa Theseuksen (alttokastraatti) lähtemään saarelta vaimonsa Antiopeksen (sopraano) kera saadakseen Ariadnen itselleen.
Oopperassa on normaalia enemmän tehokkaita säestettyjä resitatiiveja sekä lyhyitä ariettoja pitkien da capo -aarioiden sijaan, mikä tuotti oopperaan suurta vaihtelevuutta. Teoksen suosion takasivat Handelin/Händelin jättäneet nimilaulajat: Theseuksena toimi alttokastraatti Senesino ja Ariadnena Francesca Cuzzoni.
Leonardo Vinci
Polyfonian ”vapauttaja”
Leonardo Vinci (1696–1730) loi aikalaiskommentoijien (Rousseau, Burney) mielestä uuden, galantin tyylin (lähinnä buffissaan), yksinkertaisti melodian, ”vapautti” musiikin polyfonisuuden ja kompleksiuden kahleista. Burneyn mukaan (1776-89) eritoten Vinci ”madaltamatta taidettaan teki siitä runouden ystävän, vaan ei orjan, yksinkertaistamalla ja siistimällä melodiaa sekä kiinnittämällä yleisön huomion pääasiassa lauluääneen, erottaen sen fuugasta, mutkikkuudesta ja työläistä keksinnöistä.”
Vinci oli mestari puheen ja eleiden muotoilemisessa melodiaksi, ja hän saavutti laulun puhuvan tyylin. Mutta Vincillä olikin ympärillään tukena Metastasio, Farinelli ja Porporan lauluoppilaat.
Metastasio-säveltäjien pioneeri
Vinci oli (1719-30) napolilaisen oopperan johtavia säveltäjiä ja A. Scarlattin kilpailija. Scarlattin kuoleman jälkeen (1725-) hänestä tuli Napolin Kuninkaallisen kapellin varakapellimestari ja (1728-) oman oppilaitoksensa, Conservatorio di Gesù Criston kapellimestari.
Vinci sävelsi suuren määrän Metastasio-serioita (1722-), joista tunnetuimpia ovat mm. Didone abbandonata (Hyljätty Dido, 1725) ja Artaserse (Artakserkses, 1730). Ne olivat erittäin suuntaa antavia serian kehitykselle, sillä Vinci toi niihin koomisen oopperan karakteristiikkaa, ja hän vaati jo vuonna 1727 orkesterilta crescendoa.
Leonardo Leo
Scarlattin työn jatkaja
Leonardo Leo (1694–1744) syntyi Apuliassa ja kuoli Napolissa. Hän oli 1730–44 johtava napolilainen säveltäjä. Scarlattin kuoltua (1725) hän pääsi Kuninkaallisen kapellin ensimmäiseksi urkuriksi, Vincin kuoleman jälkeen (1730-) Napolin Kuninkaallisen kapellin apulaisvarakapellimestariksi, myöhemmin varakapellimestariksi (1737-) ja hovikapellimestariksi (1744-). Lisäksi Leo oli mm. Jommellin ja Piccinnin opettaja.
Leo sävelsi 50 oopperaa, joista 14 on säilynyt; joukossa on sekä serioita että buffia. Hänen pääteoksiaan ovat Catone in Utica (Venetsia, 1729) ja L’Olimpiade (Napoli, 1737). Leo käytti yhä rikasta tekstuuria ja kontrapuntiakin, joten hän oli sikäli Scarlattin työnjatkaja. Leo toi kuoron uudestaan oopperaan, vaikkeivät muut kollegat siitä innostuneetkaan. Hän kiinnitti huomiota myös orkestraatioon ja varusti orkesteriäänet dynaamisilla merkinnöillä, mikä oli tuona aikana harvinaista.
Rakastava Diana
Serenata Diana amante (Rakastava Diana, 1717) on harvoja tuolta ajalta Napolista säilyneitä lajinsa edustajia, kaksinäytöksinen oopperan ja oratorion välissä oleva mytologinen teos. Se on sävelletty Napolin itävaltalaisen varakuninkaan vaimon nimipäiväjuhliin (4.12.1717). Esitys oli menestys, ja hovikronikoitsija ylisti serenatan kauniita melodioita.
Serenatan kummassakin osassa on resitatiivien lisäksi yhdeksän aariaa, joista ensimmäisessä näytöksessä yksi on aaria kahdelle laulajalle eli duetto. Molemmat puoliskot päättyvät kvartetolla. Myöhäisbarokkinen ilmaisu taipuu jo buffamaiseen suuntaan pastoraalisissa ja pirtsakoissa aarioissa, kuten Endimionen päätösaariassa Gode, brilla, trionfa il mio core (Iloitse, säteile ja riemuitse sydämeni).
Juonessa Amore (sopraano) ja merenjumala Proteus (basso) saavat paimenpoika Endymionen (tenori) valloittamaan viattomuutta teeskentelevän Diana-jumalattaren (mezzosopraano). Serenatan lopussa ylistetään nimeltä mainiten Habsburgien keisari Kaarle VI:a, Napolin varakuninkaan mahtia sekä hänen vaimonsa hyveellisyyttä.
Giovanni Battista Pergolesi
Uuden musiikin symboli
Giovanni Battista Pergolesi (1710–36) syntyi Jesíssä ja kuoli Pozzuolissa. Hän opiskeli varhaisiällä Napolin Conservatorio dei Poveri di Gesù Cristossa Vincin ja Duranten johdolla. Pergolesi oli varsinaisesti uuden koulukunnan symboli Vincin kera. Grétry sanoi: ”Pergolesi syntyi, ja totuus tuli tunnetuksi.”
Vaikka Pergolesi on tullut tunnetuksi lähinnä buffa-säveltäjänä, hän sävelsi myös neljä vakavaa oopperaa, jotka sisältävät laajoja ja virtuoosisia aarioita. Niissä hän on säveltäjänä monisanaisempi, taidokkaampi ja näyttävämpi kuin tehokkaissa koomisissa oopperoissaan.
Vakavat oopperat
La Salustia (Napoli, 1732) Apostolo Zenon librettoon oli Pergolesin ensimmäinen seria, ja se sai välinpitämättömän vastaanoton. Ooppera perustuu Rooman historiaan. Il prigionier superbo (Ylimielinen vanki; Napoli, 1733) tapahtuu Norjassa (!) ja sisältää alku- ja loppukuorot sekä dueton ja tertseton. Tämä vakava ooppera sisälsi intermezzoina La serva padronan.
L’Olimpiade (Olympialaiset; Rooma, 1735) niin ikään Metastasion librettoon tapahtuu antiikin Kreikassa. Kuningas Clistenen tytär Aristea on luvattu olympialaisten voittajalle; Aristeaa rakastava Licida ei voi voittaa palkintoa, joten hän pyytää sijaisekseen ystäväänsä Megaclea, joka myös rakastaa Aristeaa ja joutuu siten itsekamppailuun rakkauden ja lojaalisuuden välillä. Kun Licidaan rakastunut kreetatar Argene kertoo petoksesta kuninkaalle, Licida karkotetaan valtakunnasta. Licida yrittää murhata kuninkaan ja tuomitaan kuolemaan. Argene todistaa riipuksen avulla, että Licida on Clistenen poika ja siten samalla Aristean veli; lopuksi Megacle nai Aristean ja Licida Argenen.
Hadrianus Syyriassa
Adriano in Siria (Hadrianus Syyriassa; Napoli, 1734) valmistui ajan erääseen suosikkilibrettoon. Siinä Hadrianus (mezzosopraano) on rakastunut parthialaisten kuninkaan tytär Emirenaan (mezzosopraano), jota rakastaa myös parthisotilas Farnaspe (sopraanokastraatti). Hadrianus on kihloissa Sabinan (sopraano) kanssa, jota myös keisarin uskottu Aquilio (sopraanokastraatti) lempii. Lopuksi parthikuningas Osroa (tenori) saa valtakuntansa takaisin, Farnaspe Emirenan, Hadrianus Sabinan ja Aquilio anteeksiannon.
Avausnäytöksen lopulla kuullaan Farnaspen laaja aria cantabile Lieto così tal volta (Onnellinen niin kuin silloin), toisen näytöksen lopuksi Farnaspen aria d’agilità Torbido in volto e nero (Synkkänä ja mustana kasvoiltaan) ja kolmas näytös loppuu Hadrianuksen kuoroylistykseen S’oda, Augusto (Ylistettäköön, Kunnianarvoisa, nimeäsi aina korkeimpia taivaita myöten). Oopperassa on jo aidosti uusi musiikkityyli, jossa barokki on enää häivähdykseltään läsnä sekä tietenkin aarioiden yksiaffektiivisuudessa. Seuraavassa epätoivoisen Farnaspen aarian Torbido in volto e nero A-osan teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| Torbido in volto e nero, Senza che tuoni il cielo, Tacito e gonfio appare Senza alcun vento il mare, E in petto al passeggero Il cor fa palpitar. |
Synkkänä ja mustana kasvoiltaan, vailla taivaan jyrähtelyäkin, mykältä ja pakahtuneelta näyttää meri ilman tuulen häiventäkään, ja rinnassa matkaajan sydän pamppailee. |
Francesco Feo
Francesco Feo (1691–1761) syntyi ja kuoli Napolissa, jonka konservatorioissa hän toimi opettajana ja teoreetikkona. Feon ensimmäinen seria-sävellys on L’amor tirannico, ossia Zenobia (Tyrannimainen rakkaus eli Zenobia, 1713), jonka laji on dramma per musica. Sen väliajalla nähtiin buffa-kohtauksia nimellä Pincone e Rubina.
Feo sävelsi (1720–40) lähinnä serioita, yhteensä yhdeksän oopperaa lajinimikkeillä dramma tai dramma per musica. Lisäksi häneltä on olemassa yksi koominen ooppera La forza della virtù (Hyveen voima, 1719), alalajinaan commedia per musica, ja intermezzoja. Feon oopperoita esitettiin Napolin lisäksi Firenzessä, Roomassa, Torinossa ja Innsbruckissa.
Feon oopperoissa pääpaino on virtuoosisissa aarioissa, joissa on yksinkertainen orkesterisäestys. Burneyn mukaan hän oli ”aikansa suurimpia napolilaisia mestareita”, jonka musiikki oli ”täynnä tulta, keksintää ja voimaa melodiassa sekä sanojen ilmaisussa”.
Geminiano Giacomelli
Geminiano Giacomelli: Merope. Aarian Quell’usignuolo che innamorato koristeita.
Geminiano Giacomelli (n. 1692–1740) syntyi Piacenzassa ja kuoli Loretossa. Hän opiskeli Parmassa, jossa hän toimi (1719–27) hovi- ja kirkkokapellimestarina. Lisäksi hän oli Piacenzassa kirkon virassa (1727–32) ja lopuksi Loretossa S Casan kapellinjohtajana (1738–). Giacomelli sävelsi 19 oopperaa, paljolti Zenon ja Metastasion librettoihin, enimmäkseen lajinimellä dramma per musica. Oopperoista suosituin oli Cesare in Egitto (Caesar Egyptissä; Milano, 1735).
Adriano in Siria (Venetsia, 1733) sisältää siciliano-aarian Mancare, Dio, mi sento (Jumala, tunnen pyörtyväni), joka on melodisesti riutuvan kaunis ja muistuttaa paikoin suorastaan Schubertia.
Merope (Venetsia, 1734) sisältää satakieltä imitoivan aarian Quel usignolo (Tuo satakieli, joka rakastuneena laulaa lehvistössä ja kertoo kohtalon julmuudesta), jota Espanjan kuningas ei väsynyt koskaan kuulemaan ja joka Farinellin piti laulaa tälle satoja kertoja aina eri tavoin koristellen. Onneksemme aariasta on säilynyt ajan esityskäytännön kannalta arvokas koristeltu nuottiversio.
Giovanni Battista Sammartini
Kirkkomuusikko oopperasäveltäjänä
Giovanni Battista Sammartini (1700/01–75) syntyi San Martinossa ja kuoli Milanossa. Vaikka Sammartini oli pääosin milanolainen kirkkomuusikko, useiden kirkkojen kapellimestari ja soitinsäveltäjä, hän kirjoitti myös kolme oopperaa. Niissä Sammartini on aidosti galantti, Pergolesin ja napolilaisen koulun mieleen tuova oopperasäveltäjä.
Tiedämme, että Sammartinin oppilas Gluck lainasi oopperoihinsa musiikkia maestroltaan. Toisaalta Gluckin Demofoontessa (Milano, 1742), dramma per musica, on piirteitä, jotka toistuvat Sammartinin L’Agrippinassa (1743).
Ahmed
Memet (Ahmed; Lodi, 1732), dramma, on turkkilaisaiheinen ooppera. Oopperassa Ahmed (tenori) rakastaa bysanttilaista orpotyttö Ireneä (sopraano), joka kuitenkin rakastaa Demetriota (altto), jota tosin rakastaa myös Irenen sisar Zaide (sopraano). Ahmed aikoo tappaa Irenen ja Demetrion, mutta Zaiden ja Solimanin (sopraano) vetoaminen hallitsijan oikeustajuun saa tämän luopumaan aikeistaan.
Ollakseen juoneltaan puolivakava ja uhkaava, oopperan alkusoitto ja muukin musiikki on yllättävän lähellä napolilaisen intermezzon kevyehkösti pomppivaa tyyliä. Oopperasta löytyy myös turkkilainen marssi (Marcia turca). Aarioiden ilmaisuskaala on laaja. Toisessa päässä on keveästi tai suruisasti huokailevia aarioita: Irenen Pensa che tua son io (Ajattele, että olen sinun) ja Zaiden Non è pena in amor più crudele (Ei ole rakkaudessa julmempaa kärsimystä). Toista ääripäätä edustavat sotaisan loistokkaat ja raivoisat aariat: Memetin Guerra, guerra (Sota, sota) ja Demetrion Venite o furie (Tulkaa oi raivottaret).
Kirjallisuutta
Antesberger, Wolfgang 2008 (2005). Vergessen Sie Mozart! Erfolgskomponisten der Mozart-Zeit. München etc.: Piper.
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.
Burney, Charles 1980 (1772, 1773). Tagebuch einer musikalischen Reise, saks. C. D. Ebeling. Wilhelmshaven: Florian Notzel Verlag (= Taschenbücher zur Musikwissenschaft, toim. Richard Saal, Band 65). [Orig. The Present State of Music in France and Italy: or the Journal of a Tour through those Countries, undertaken to collect Materials for a General History of Music & The Present State of Music in Germany, the Netherlands, and the United Provinces, or, the Journal … (Lontoo, 1771, 1773.]
Heartz, Daniel 2003. Music in European Capitals. The Galant Style, 1720-1780. New York and London: W. W. Norton.
Kimbell, David 1994 (1991). Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.
Man & Music. The Classical Era. From the 1740s to the end of the 18th century, toim. Neal Zaslaw 1989. London: Macmillan.
Die Musik des 18. Jahrhunderts, toim. Carl Dahlhaus etc. 1994 [1985] (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 5). Laaber: Laaber-Verlag.
The New Oxford History of Music. The Age of Enlightenment 1745-1790, Volume VII, toim. Egon Wellesz & Frederick Sternfeld 1991 [1973]. Oxford etc.: Oxford University Press.
The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Pleasants, Henry 1966, 1981, The Great Singers. New York: Simon & Schuster.
Schmitz, Hans-Peter 1983. Die Kunst der Verzierung im 18. Jahrhundert. Kassel etc.: Bärenreiter-Verlag.
Schubart, Christian Friedrich Daniel 1977 [1784]. Ideen zu einer Ästhetik der Tonkunst. Leipzig: Reclam.