Muzio Clementi
Muzio Clementi
Clementi syntyi Roomassa 1752 ja kuoli Eveshamissa Englannissa 1832. Hän on ”pianofortemusiikin isä”, joka toimi Lontoossa (1774-) pianovirtuoosina, opettajana, kustantajana sekä soitinrakentajana. 100 etydin kokoelma Gradus ad Parnassum (Portaat Parnassolle, 1817) oli tärkein etydikokonaisuus ennen Chopinin etydejä. Beethoven ihaili Clementin ilmeikästä ja näyttävää soittotaitoa sekä suositteli oppilailleen tämän pianokoulua School of Piano Playing. Tärkeimpiä Clementin oppilaita olivat Cramer, Kalkbrenner ja Field.
Clementi oli ilmeisesti näppärä klaveristi, minkä huomaa Mozartin happamasta kommentista kirjeessä sisarelleen (1783):
”Jokaisen, joka joko kuulee tai soittaa niitä [Clementin sonaatteja], täytyy havaita, että ne ovat sävellyksinä arvottomia. Ne eivät sisällä mitään merkittäviä tai huomattavia kulkuja kuin sekstejä ja oktaaveja. Ja rukoilen sisartani olemaan harjoittelematta näitä kulkuja liikaa, jottei hän turmelisi levollista ja tasaista kosketustaan ja ettei hänen kätensä menettäisi luonnollista keveyttään, joustavuuttaan ja selkeää nopeuttaan. Sillä mitä ihmettä niistä voisi oppia? Edellyttäen, että soittaisit sekstejä ja oktaaveja mitä suurimmalla nopeudella (mitäkukaan ei voi tehdä, ei edes Clementi), tuottaisit vain hirvittävän hakkaavan vaikutelman etkä yhtikäs mitään muuta. Clementi on silmänkääntäjä, kuten kaikkia italialaiset. Hän kirjoittaa sonaatin ylle merkinnän Presto tai jopa Prestissimo ja Alla breve ja soittaa sen itse Allegrossa 4/4-tahtilajissa. Tiedän, että tämä on hänen tapansa, sillä olen kuullut hänen tekevän niin. Mitä hän tekee todella hyvin ovat hänen terssikulkunsa; mutta hän hikoili niiden kanssa Lontoossa päivät ja yöt. Tämän ulkopuolella hän ei osaa mitään, ei tosiaankaan mitään; sillä hänellä ei ole vähäisintäkään ilmaisukykyä tai makua, ja sitäkin vähemmän tunnetta.”
Clementi sävelsi noin 100 sonaattia, joissa näkyy kehitys galantista pinnallisuudesta täysipainoiseen klassismiin. Lisäksi hän sävelsi fantasioita, variaatioita (mm. Au clair de la lune -sävelmästä sekä Mozartin Don Giovannin aariasta ”Batti, batti”), kapriiseja, valsseja ym. tansseja.
”Zauberflöte”-sonaatti, B, op. 24:2 [esiintyy myös opusnumeroilla 41:2 ja 47:2] (1781), on Clementin kuuluisimpia sonaatteja, jonka Mozart kuuli kilpaillessaan Clementin kanssa keisari Joosef II:n linnassa soittomestaruudesta ja jonka hän otti kostoksi Taikahuilunsa Papageno-teemaksi.
Didone abbandonata – Scena tragica (”Hyljätty Dido – Traaginen kohtaus),g, op. 50:3 (1821), on oopperakohtaus pianolle ja tiuhoissa esitysmerkinnöissään Lisztin pianomusiikin edeltäjä.
Jan Ladislav Dusík (Johann Ladislaus Dussek)
Jan Ladislav Dusík
Dusík syntyi Cáslavissa 1760 ja kuoli Pariisissa 1812. Dusík/Dussek oli Clementin tavoin historian ensimmäisiä kiertäviä pianovirtuooseja: hän oli 26-vuotiaaksi mennessä esiintynyt kaikkialla Pariisin ja Pietarin välillä. Dusík eli levotonta ja romanttista raha- ja rakkaushuolien täyttämää salonkileijonan elämää; hän esiintyi Pariisissa (1786–89) ja Lontoossa (1789–99.)
Dusík oli tsekkiläisen klaveerikoulun perustaja, englantilaisen klaveerikoulun (”London Pianoforte School”) tärkeimpiä edustajia yhdessä Clementin ja Cramerin kera. Pianotyyli on dynaamista, rikasta, tekstuureiltaan kompleksista, tyyliltään ja harmonioiltaan jopa romanttista. Maanmies Tomásek kuvasi Dusíkin soittoa (1804):
”Hänen ensimmäisen soolonsa muutaman alkutahdin jälkeen yleisöstä pääsi yksi yhteinen huokaus Ah! Siinä tavassa, jolla Dussek koko esiintymistapansa sulokkaalla hurmaavuudella, ihmeellisen kosketuksensa avulla irroitti soittimesta ihastuttavia ja samalla kertaa painokkaita säveliä, oli todellakin jotain maagista. Hänen sormensa olivat joukkue, joka koostuu kymmenestä laulajasta, varustettuina yhtäläisellä suoritusvoimalla ja kykeneväisinä tuottamaan mitä suurenmoisimmalla täsmällisyydellä sen, mitä hyvänsä johtaja sitten heiltä vaatikaan.”
Dusíkin musiikki vaikutti Beethoveniin, enteili Chopinin, jopa Schumannin ja Brahmsin pianotyylejä. Tuotanto käsittää noin 300 teosta: sonaatteja, rondoja, variaatioita, konserttoja, kamari- ja vokaalimusiikkia sekä 15 pianokonserttoa, joista tunnetuin on Sotilas-konsertto op. 40 (Grand Concert militaire).
The Sufferings of the Queen of France. A Musical Composition Expressing the feelings of the unfortunate Marie Antoinette During her Imprisonment, Trial &c. on jännittävä, 16.10.1793 tapahtuneen mestauksen inspiroimana ohjelmallinen teos, joka julkaistiin 13.12.1793 Lontoossa.
Dusík sävelsi 29 pianosonaattia, joiden joukossa on myös ohjelmallisilla otsakkeilla varustettuja. Élégie harmonique op. 61 (1806–07) on sävelletty työnantajan, Preussin ruhtinas Louis Ferdinandin sodassa kuoleman johdosta. Le Retour à Paris op. 70 (”Paluu Pariisiin”, 1807) tulee lähelle Beethovenin Jäähyväissonaattia. L’Invocation” op. 77 (”Rukous/Avuksihuutaminen”, n. 1810) on edistyksellinen sonaatti, josta löytyy Schubert- ja Schumann-tyylin ennakointeja.
Johann Baptist Cramer (s. Mannheimissa 1771, k. Lontoossa 1858) oli Clementin oppilas ja kilpailija, jonka 84 etydiä (Studio per il pianoforte; 1804, 1810) Beethoven käytti opetuksessaan ja jota Beethoven piti aikansa parhaana pianistina. Cramer sävelsi 124 sonaattia, 9 pianokonserttoa, fantasioita, kapriiseja. Cramer on etydikirjallisuuden ”isä” ja lajin tärkein varhainen esittelijä; tässä etydin op. 107/2 alku kokoelmasta Douze (12) Grandes études melodiques:
Václav Jan Tomášek (1774–1850) oli prahalaissäveltäjä, joka musiikissaan, eklogeissa (42 eklogia 1807-23), rapsodioissa (15 rapsodiaa, 1810-) ja dityrambeissa (3 Ditirambi, op. 65, 1818) ennakoi romantiikkaa ja antoi vaikutteita Fieldille ja Schubertille. Seitsemän sonaatin joukossa on op. 9 (n. 1800) lisänimeltä Pathétique. Seuraavassa eklogin (paimenlaulu) op. 35/1 alkua:
Jan Hugo Voříšek (1791–1825) oli tsekki, joka vaikutti Wienissä (1813–), jossa hän edusti jo varhaisromantiikka. Kuusi impromptua op. 7 (1822) vaikuttivat Schubertiin. Hän sävelsi myös rapsodioita 1813– (julk. 1818) sekä b-molli-sonaatin op. 20. Seuraavassa G-duuri-impromptun op. 7/2 alku:
Johann Nepomuk Hummel
Johann Nepomunk Hummel
Hummel syntyi Bratislavassa 1778 ja kuoli Weimarissa 1837. Hän oli Mozartin oppilas ja ”Wiener Schule” -tyylin jatkaja. Hummel tapasi Venäjällä Fieldin (1822), Wienissä (1827) Schubertin (joka omisti tälle viimeiset kolme suurta sonaattiansa) sekä Puolassa (1828) Chopinin. Hummel sävelsi varhaisromanttista ja sentimentaalista, virtuoosista ja kimmeltävää pianomusiikkia, jossa hän oli Chopinin eräs esikuva. Tärkeimpiä Hummelin oppilaita olivat Hiller, Mendelssohn, Henselt ja Thalberg, mikä kertoo jotakin hänen asemastaan ja osaamisestaan.
Hummelin soitosta antaa silminnäkijä-Spohr elävän kuvauksen:
”Erityisesti muistelen suurella mielihyvällä erästä iltaa, kun hän [= Hummel] improvisoi kerrassaan loistavalla tavalla […] Seurue oli hajoamaisillaan, kun eräät naiset, jotka pitävät ajankohtaa siihen liian aikaisena, pyysivät Hummelia soittamaan heille vielä muutamia valsseja. Tottelevainen ja rakastettava kun oli naisia kohtaan, hän istahti pianon ääreen ja soitti pyydettyjä valsseja, joiden tahdissa nuori väki alkoi naapurihuoneissa sitten tanssia. […] Hummel […] muunsi soittonsa vapaaksi improvisaatiofantisoinniksi, joka säilytti kuitenkin valssirytmin, niin etteivät tanssijat häiriintyneet. Hän otti sitten minun ja muiden, jotka olivat soittaneet sävellyksiään illan mittaan, teoksista muutamia helposti yhdistettäviä teemoja ja kuvioita, jotka hän kutoi valsseihinsa mukaan ja muunteli niitä joka esiintymällä kasvattaen koko ajan ilmaisun rikkautta ja kiehtovuutta. Sitten hän teki lopulta niistä vieläpä fuugateemoja ja päästi valloilleen koko kontrapunktitaiteensa häiritsemättä valssaajien nautintoa. […] Lopussa kaikki teemat olivat kuultavissa, niin että kokonaisuus pyöristyi ja päättyi todella taiteelliseen tyyliin.”
Suuri tuotanto käsittää noin 120 opusta. Laulava kvaliteetti on Hummelin pianomusiikissa tärkeä; rakenteet eivät ole enää klassisen lujia, vaan pikemminkin melodioiden ja tekstuurien mosaiikkia. Hummel sävelsi kuusi pianosonaattia, rondoja, variaatioita ja karakterikappaleita. La bella capricciosa (Polonaise) op. 55 (n. 1811-15) on eräs suosikkiteos. Sonaatit op. 81, fis (1819) ja op. 106, D (1824) ovat suuria teoksia, joissa on Beethovenin vertautuvaa ilmaisua ja fuugatekniikaa, vaikkei samaa musiikin painavuutta ja muodon hallintaa. Hummel sävelsi myös kamarimusiikkia (mm. jousikvartettoja, pianotrioja sekä pianokvarteton ja -kvinteton) ja laati pianokouluja (Pianoforte School, 1828).
Hummel sävelsi myös seitsemän pianokonserttoa sekä muita teoksia pianolle ja orkesterille. Konsertoista parhaita ovat a-molli-konsertto op. 85 (n. 1816), jossa on Chopinin ja Griegin mieleentuovia kohtia (eli toimi siis esikuvana myöhemmille säveltäjille), sekä h-molli-konsertto op. 89 (1819). Ohessa Hummelin a-molli-konserton avausosan kertausjakson laulullinen käynnistyminen ja koodan pianistista loistokkuutta.
Kirjallisuutta
Gerhard, Anselm 2002. London und der Klassizismus in der Musik. Die Idee der ”absoluten Musik” und Muzio Clementis Klavierwerke. Stuttgart & WEimar: Verlag J. B. Metzler.