Mozartin kenties yleisimmin tunnettu muotokuva, jonka maalasi Barbara Krafft 28 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen.
Mozart on yleismaailmallisimmin tunnustettu oopperan nero. Useimmat oopperasäveltäjät ovat spesialisteja, mutta Mozart oli yhtä suvereeni soitinsäveltäjä, ja molempien alueiden kesken vallitsee tiivis vuorovaikutus: soitinmusiikki on oopperaa ja ooppera edellyttää soitinmusiikillista tarkkuutta tekemisessä. Mozartin musiikissa vallitseekin oopperamais-teatterillis-karakterisoivan sekä konserttomais-instrumentaalis-virtuoosisen ajattelun ykseys: oopperat kokonaisuutena ovat verrattavissa sinfoniaan ja pianokonserttoon; ensemblet löytävät vastineensa kamarimusiikista (jousikvartetot ja -kvintetot) ja aariat pianomusiikista ja konsertoista (konserttojen ja sonaattien hitaat osat ovat cantabile-aarioita, nopeat osat bravuuriaarioita).
Mozartilla oli useita kollegoita oopperasäveltäjinä Wienissä – Dittersdorf, Martin y Soler, Paisiello, Cimarosa, Salieri jne. – , ja kaikkien kesken vallitsi tiivis vaikutteiden omaksuminen ja vastavuoroinen jäljittely. Mozart ei keksinyt kaikkea ja kollegat ovat usein yhtä täyspätöisiä oopperasäveltäjiä. Silti musiikillisten ideoidensa omaperäisyydellä, kauneudella, merkittävyydellä, kontrapunktin hallinnalla, harmonian suuremmalla eriytyvyydellä, ajatellummalla konstruktiivisuudella, tonaalisuuden ja sävellajisuhteistojen läpikotaisemmalla suunnittelulla Mozart erottuu usein muista: hän sävelsi liian monisanaisesti (Joosef II: “liian paljon nuotteja”) ja “vaikeasti”, joten ymmärtäminen ei ollut helppoa eikä populaarisuus ollut taattu tuolloin eikä nytkään kuin muutamien teosten suhteen. Ja vaikkei Mozart välttämättä keksinytkään itse paljon uutta, “kaikesta” puhumattakaan, hän omaksui, hyödynsi ja vei pidemmälle muiden käyttöön ottamia ilmaisutapoja ja -konventioita.
Mozart osasi kirjoittaa musiikkia, joka ei vain luonnehdi täydellisesti jotain dramaattista tilannetta, vaan lisäksi etenee musiikkina omalakisesti. Oopperoissa tapahtuu dramaattisen totuuden ja musiikin kauneuden ihanteellinen yhdistyminen: musiikki on sisällyttänyt itseensä draaman niin täydellisesti, että oopperoista voi nauttia yhtä hyvin niiden teatterillisuudesta ihastunut kuin pelkän musiikin rakastaja. Oopperoissa yhdistyy kauneus, syvällisyys ja humaanisuus.
Mozart oli oikeaan aikaan oikeissa paikoissa: oli oopperataloja, kysyntää, klassinen orkesteri oli syntynyt ja Wienissä keisari tarvitsi niin saksankielistä oopperaa kansallismielisten pyrintöjen ajamiseksi kuin italialaista buffaoopperaa aateliston vallan vähentämiseksi. Ajassa oli olemassa positiivisia ärsykkeitä Gluckin ja muiden (Jommelli, Traetta) uudistusten, opera buffan edistyksellisyyden sekä uuden saksalaisen laulunäytelmän (Singspiel) suosion ansiosta.
Mozartin oopperat olivat enimmäkseen suurenmoisen menestyksekkäitä. Hän ei vain voinut säveltää niitä niin usein kuin olisi halunnut, sillä hän sai tavoittelemansa hovioopperasäveltäjän viran asemasta vain hovin kamarimusiikkisäveltäjän viran 1787, johon kuului lähinnä tanssimusiikin säveltäminen. Jos Salieri sai vuodessa 1600 floriinia, Mozartin vakioansio vähäisestä työmäärästä oli – kuitenkin! – 800 floriinia vuodessa. Mozart sai yleensä oopperan säveltämisestä 800–900 floriinia, kun taas normaalimuusikon vuosiansiot saattoivat olla tästä vain noin kahdeskymmenesosa eli 40–50 floriinia.
Se, että Mozartin oopperat olivat niinkin suosittuja kuin olivat – olematta tokikaan huippusuosittuja verrattuna aikansa suurimpiin hitteihin – puhuu aikalaisyleisön korkeasta musiikillisesta mausta, sillä hänen oopperoidensa musiikillinen arvo noteerattiin kaikissa arvosteluissa korkealle mahdollisista draaman tai sisällön heikkouksista huolimatta. Esimerkiksi 1790 Don Giovannia esitettiin yhdeksässä kaupungissa (Berliini, Augsburg, Hannover, Bonn, Kassel, Bad Pyrmont, München, Praha, Köln), Figaroa kahdessa paikassa (Bonn, Hampuri) ja Così fan tuttea neljässä paikassa (Frankfurt, Mainz, Leipzig, Dresden). Mozartin unohtamisesta omana aikana ei siis ollut tietoakaan; päinvastoin maine kasvoi, vaikka copyrightien puuttuessa rahaa ei aina herunutkaan.
Mozart sävelsi yhteensä 22 oopperaa: kolme oopperaa 11–12-vuotiaana, ja Mitridaten 14-vuotiaana Milanoon. Salzburgissa ei ollut säännöllistä teatteria tai oopperaa, joten hän pääsi säveltämään sieltä käsin oopperaa vain Müncheniin (La finta giardiniera, 1775; Idomeneo, 1780–81). Näin ollen pääosa oopperoista on Wienin-kaudelta (ensimmäinen oli Die Entführung, 1782).