Koomisen oopperan varhaisvaiheet
Samat säveltäjät tekivät yleensä sekä vakavia että koomisia oopperoita, mutta useimmiten säveltäjällä oli selkeä painotus: A. Scarlatti, Vinci ja Leo sävelsivät pääosin vakavia oopperoita, vaikkakin myös niiden ohella useita koomisia oopperoita; Conti, Logroscino ja Latina keskittyivät koomisiin oopperoihin; kun taas Pergolesi jakoi lyhyen uransa molempien kesken hienoisella kevyen oopperan painotuksella.
Intermezzojen ohella 1700-luvun alussa – Alessandro Scarlattilla jo 1600-luvun puolella – kehittyi myös laajempi, täyspitkä kokoillan koominen ooppera, commedia per musica, napolilaismurteella, jolla ne pääosin sävellettiin, commedeja pe mmuseca. Murteen vuoksi koominen ooppera ei napolilaisessa muodossaan matkustanut kovin hyvin.
Koomiset oopperat kilpailivat serian kanssa samasta yleisöstä, minkä lisäksi dramaturgia ja miehitys (6-7 laulajaa) sekä muodot olivat lähes samat molemmissa lajeissa. Erotuksena intermezzoista, joissa suosittiin “luonnollisia” ääniä, sopraanoa ja bassoa, koomisissa oopperoissa saattoi vaikkapa mies laulaa naisen roolin. Pääosin koomisista oopperoista ovat säilyneet libretot, mutta vain vähän musiikkia lähinnä napolilaisesta oopperasta, kun taas venetsialaiset partituurit ovat käytännössä hävinneet.
Ensimmäisissä koomisissa oopperoissa näytelmällisyys ja puheteatterin läheisyys korostuivat, ja niitä esittivätkin usein commedia dell’arte -ryhmät. Erotuksena seriasta koomiset oopperat olivat vähemmän virtuoosisia ja niissä työntyi etualalle syllabinen laulu. Aiheet ja henkilöt ovat lähes poikkeuksetta commedia dell’artesta: mukana ovat naurettava vanhapoika, rakastunut ukkeli, pedanttinen dottore, suurisuinen sotilas, palvelijapariskunta, rakastunut pari jne.
Koominen ooppera sijoittuu seria-oopperan ja commedia dell’arten väliin. Populaarilaulut, canzonettat ja barcarolat, sekä kitarasäestyksen matkiminen ovat osa lajin piirteistöä. Commedia dell’artesta kotoisin oleva höpöttävä onomatopoieettisuus on koomisessa oopperassa tärkeää – ja se säilyi vielä Rossinin buffa-oopperoihin asti.
Alessandro Scarlatti
Alessandro Scarlatti (1660–1725) on ensimmäisiä säveltäjiä, joilla ilmaantuu dramman, vakavan oopperan, väliin intermezzoja vuodesta 1699 alkaen. Lisäksi hän sävelsi kokoillan koomisia oopperoita lajinimellä commedia.
Tutto il mal non vien per nuocere (Kaikki paha ei tuota harmia, 1681), jonka myöhempi versio on Dal male il bene (Pahasta hyvää; 1687, Napoli), lienee ensimmäinen 1700-luvun suuntauksen aloittanut koominen ooppera. Toinen commedia, La santa Dinna (Rooma, 1687) valmistui B. Pamphilin librettoon.
Il trionfo dell’onore ovvero Il dissoluto pentito (Kunnian riemuvoitto eli Rangaistu irstailija; 1718, Napoli), commedia F. A. Tullion tekstiin ottaa erityisaseman Scarlattin tuotannon ja varhaisen koomisen oopperan joukossa. Se tapahtuu Pisassa eikä napolin murteella; Scarlatti yritti yhdistää siinä serian ja komedian piirteitä ja ironisoida vakavaa oopperaa, mikä oli kunnianhimoista. Tosin kahdeksan esittäjän henkilögalleria ja heidän rakkausjuonittelunsa eivät poikkea juurikaan serioiden vastaavasta sisällöstä. Scarlattin aikaansaannoksesta lähtien kunnon säveltäjät tarttuivat koomiseen oopperaan. Kun he tekivät niitä rinnan serian kanssa, sen keinovarat, mm. aariat ritornellon kera, olivat käytössä.
Domenico Scarlatti (1685–1757), Alessandron poika, kirjoitti vastoin yleistä tietoa kymmenkunta oopperaa (1703-18). Näiden joukossa on mehevä La Dirindina (1715; Venetsia, 1725), farsetta per musica, Girolamo Giglin tekstiin. Ooppera kuvaa sopraanoksi mielivän nuoren naisen, Dirindinan opiskelua hänen mustasukkaisen maestronsa, Don Carissimon, ja kastraatti Liscionen välissä. Kuten arvata saattaa, farssissa pilaillaan maukkaasti laulunopettajien ja -opiskelun kustannuksella.
Francesco Conti
Firenzeläissyntyinen, pääosin Wienissä, lopulta myös hovisäveltäjänä työskennellyt Francesco Conti (1681–1732) kunnostautui Hassen vanavedessä intermezzojen ja vakavien oopperoiden parissa (1706-32). Hänen lopputuotantonsa sisältää muutaman tärkeän uudentyyppisen oopperan: viisi teosta lajiotsakkeella tragicommedia. Niistä suosituimmaksi nousi viisinäytöksinen komedia Don Chisciotte in Sierra Morena (Wien 1719, Hampuri 1722) Apostolo Zenon ja Pietro Pariatin librettoon, joka on satiiri opera seriasta ja sen sankariaarioista. Oopperasta tehtiin 25 produktiota Wienin ulkopuolella (1720–37), mikä oli osin oopperan äänityyppien, baritonin ja kahden basson, ansiota.
Vinci koomisen oopperan keskeishahmona
Kymmenen koomista napolilaisoopperaa
Leonardo Vinci (1696–1730) on varhaisen napolilaisen koomisen oopperan tärkein nimi. Burneyn mukaan hän sävelsi ”yksinkertaistaen ja siistien melodiaa, kiinnittäen yleisön huomion pääasiallisesti lauluääneen, erottaen sen fuugasta, monimutkaisuudesta ja työstetystä keksinnästä.”
Hän toi eräänä ensimmäisistä lauluun periodisen rakenteen sekä Trommelbasson (bassosävelen toiston). Vinci toimi Scarlattin kuoleman 1725 jälkeen Napolin kuninkaallisen kapellin apulaismaestrona, jolloin hän hylkäsi koomisen oopperan ja siirtyi seria-säveltäjäksi; 1728 Vinci siirtyi oman konservatorionsa kapellimestariksi.
Vinci kirjoitti uransa alussa (1719-24) napolin murteella kymmenen koomista oopperaa, tosin lajinimiä oli muitakin kuin commedia per musica: capriccio per musica ja fantasia marenaresca.
Vincin ensimmäisestä koomisesta oopperasta Lo Cecato fauzo (Valesokea, 1719) on säilynyt vain jokunen aaria, mutta ne ovat sitäkin maukkaampia, musiikillisia tilannevitsejä. Esimerkiksi käy naisen ja miehen vihjaileva duetto Maramene, haggio visto ’na cosa (Apua, olen nähnyt erään jutun), suom. Veijo Murtomäki:
| – Maramene, haggio visto ’na cosa. |
– Apua, olen nähnyt erään jutun. |
| – Fuje ccà ne’, ca chisto è mammone. |
– Pakene, sillä se on aave. |
| – None, è ’na cosa tantillo, pare justo ’no sorecillo e lo sento ca face ”zio zì”. |
– Ei, se on jokin pieni kapistus, se näyttää pikku hiireltä ja kuulen sen vikisevän ”tsi-tsii”. |
| – Nenna bella, cianciosa cianciosa, non havere paura, no no. Iammo dinto. |
– Soma pikku kultaseni älä pelkää ollenkaan, mennään sisään. |
| – Si’ pazzo tu mò! | – Oletko tullut hulluksi! |
| – Lo secuto, lo faccio foi’! |
– Seuraan sitä ja saan sen pakoon. |
| – Che le faje? | – Mitä aiot tehdä sille? |
| – Tornami a fa’ comm’ha fatto. |
– Kerro minulle vielä, miten se panee. |
| – Ha fatto ”zio zì”. | – Se vikisee ”tsi-tsii”. |
| – E io faccio ”miao mia”. |
– Sitten minä sanon ”miau-miau”. |
Kihlapari kaleerilla
Li Zite ’n galera (Kihlapari kaleerilla, 1722) Bernardo Saddumenen librettoon on ainoa täydellisenä säilynyt Vincin koominen ooppera. Sen tyypit ovat commedia dell’artesta, ja lisänä on naisia miehiksi pukeutuneena. Oopperassa rakastavaiset pilailevat toistensa kustannuksella sekä harrastavat intrigejä, ja dialogi on välillä hävytöntä suunpieksentää. Eteneminen perustuu tilanne- ja toimintakappaleiden, resitatiivien ja lyhyiden, kansanomaisten, tehokkaiden aarioiden – joukossa jokunen da capo -aaria – ja duettojen vuorotteluun. Finaaleissa henkilöt alkavat jo kerääntyä sekamelskaiseksi rykelmäksi, jossa kaikki puhuvat kiihtyneinä toistensa päälle, ja päätösfinaalissa toki kuullaan loppuratkaisua juhlivan seurueen ilonpitoa.
Päähenkilö on parturi Col’Agnolon (tenori) kaikille kepposia tekevä apulainen Ciccariello (vrt. Figaro), joka on kuitenkin sopraanorooli. Samoin vanhan Meneca-naisen osuuden laulaa tenori, ja jopa sorrentolaissankari, aatelismies Carloa laulaa sopraano. Jotta asiat eivät olisi liian selkeitä, Carlon hylkäämä Belluccia esiintyy miehenä nimellä Peppariello, johon puolestaan on ihastunut – vastoin parempaa tietoaan – sekä ikäneito Meneca että neito Ciommetella (Ciommaa), samalla kun Carlo hakkailee Ciommaa, josta ovat kiinnostuneita myös Titta, Menecan poika, sekä parturi Col’Agnolo. Carlo tokenee vasta, kun Belluccian isä, kaleerilaivan kapteeni Federico Mariano (Capitano di Galera), joka on oopperan ainoa vakava hahmo (basso), uhkaa kuolemalla valapattoviettelijä Carloa, tulevaa vävyään, jolle Belluccia antaa anteeksi tämän hairahduksen. Myös Tittasta ja Ciommasta tulee lopuksi pari Col’Agnolon karvaudeksi.
(H)Assan, kapteenin turkkilaisorja tuo kokonaisuuteen eksoottista väriä myös omalaatuisella puheellaan mm. kolmannen näytöksen aariassaan Seniura mia (Hyvä rouva). Tämän lisäksi laivalla Napoliin saapuvat turkkilaiset saapuvat marssin säestyksellä ja esittävät oman tanssinsa, Turchescan.
Oopperan kokonaisuutta ja suloista sotkua hyvin kuvaava numero on avausnäytöksessä Belluccian alias Peppariellon aaria So’ sciore (Olen kukka). Miekkoseksi pukeutunut nainen yrittää selittää siinä, miksi hän ei voi vastata Ciomman rakkauteen (suom. Veijo Murtomäki):
| So’ sciore senz’addore, arvolo sicco, asciutto: e Ciomma vo’ no frutto, ch’io no le pozzo dà; |
Olen kukka vailla tuoksua, kuiva, kuihtunut puu: ja Ciomma haluaa hedelmää, jota en voi hänelle antaa; |
| servire la vorria coll’arma e co lo core, ma non è corpa mia si no lo pozzo fà. |
tahtoisin palvella häntä varustuksillani ja sydämelläni, muttei ole minun vikani, etten voi sitä tehdä. |
Leonardo Leo
Kaikkien kehuma mestari
Leonardo Leo (1694–1744) sävelsi noin 90 oopperaa, joista parisenkymmentä on komediaa ja näistä tusina napolin murteella. Leolla oli keskeinen asema Napolin musiikkielämässä: hän oli kuninkaallisen kapellin urkuri ja apulaismaestro sekä hovin kapellimestari. Säveltäjänä hän on jäänyt jossain määrin Vincin, Hassen ja Pergolesin jalkoihin. Charles de Brosses’n mukaan ”Leo on harvinaisen älykäs; hän on hyvä luomaan hahmoja, hänen harmoniansa on puhdasta, hänen melodioissaan on miellyttävä ja aistikas linja, täynnä hienostunutta mielikuvitusta.”
Lisäksi Piccinnin mielestä ”Leo ylitti kaikki muut mestarit, ja hän oli yhdistäessään kaikki lajit suurin [sävel]maalari, mitä Italia on nähnyt. Hänen aariansa Misero pargoletto Metastasion Demofoonteen tulee aina säilymään cantabilen ja ilmaisevuuden mallina.”
La ’mpeca scoperta (Salahanke, 1723), commedia per musica, on Leon ensimmäinen saavutus tässä lajissa. Oopperasta Le fente zengare (Valemustalaiset, 1724), commedia, on säilynyt vain aarioita. L’Alidoro (1740) oli aikanaan populaari teos.
Rakkaudesta kärsimyksiä
Amor vuol sofferenza (Rakkaudesta seuraa kärsimystä, 1739) Gennarantonio Federicon librettoon on napolilainen koominen ooppera parhaimmillaan, ja se on säilynyt vieläpä kokonaan. Oopperassa on kansanomaisia canzoneja alempisäätyiselle väelle (parti buffi) napolin murteella, kun taas seria-hahmot (parti serie) laulavat toscanan murteella. Lisäksi kuullaan koomis-herooista tyyliä irvailevia aarioita, duettoa ja trioja näytösten päätteiksi.
Oopperassa on ensin kaksi keskiluokkaista pariskuntaa, jotka oleskelevat Napolin lähettyvillä Porticissa: Eugenia ja Alessandro sekä Camilla ja Ridolfo. Eugenia teeskentelee olevansa Frascatista ja esiintyy Porticissa palvelustyttö Ninettana voittaakseen takaisin Alessandron, roomalaisnuorukaisen, joka on rakastunut Camillaan. Camilla puolestaan rakastaa genovalaisnuorukaista Ridolfoa, joka kuitenkin hakkailee Eugeniaa tietämättä tämän henkilöllisyyttä.
Nämä kaksi paria edustavat serian maailmaa, joskin Eugenia / Ninetta puhuu palvelustyttönä myös murretta. Serian henkilöstöä on myös Fazio, Luccasta saapunut aatelinen rakastaja ja basso, jota pannaan halvalla ja joka sekaantuu puheissaan tuon tuosta murreilmaisuun. Koomisia hahmoja intermezzon maailmasta ovat hevoskuski Mosca (= kärpänen), joka on bassorooli Fazion tavoin, sekä neito Vastarella, josta kilpailevat sekä Mosca että Fazio. Oopperan lopussa oikeat parit saavat toisensa ja Fazio jää nuolemaan näppejään.
Leo käyttää hyväkseen Mosca-nimen merkitystä ja on luonut “kärpäsaiheen”, kiertävän kuvion, joka esiintyy ensimmäisen näytöksen loppupuolella pariin otteeseen (10. kohtaus ja finaali), kun hän on käärmeissään Vastarellalle tämän flirttaillessa Fazion kanssa:
| Se lloscia no stace a pposto scordarrà cchiù de no tasto; ca, si Mosca po se nfosca, terratienete, e che schiasso, truono, e llampo fatt’arrasso, che arrevuoto nce sarrà! |
| E, quann’io mme so nfoscato, no mme frena l’averzerea; so cavallo scapolato, che correnno a precepizio no lo po nullo aparà. |
Leonardo Leo: Amor vuol sofferenza (Rakkaudesta seuraa kärsimystä). ”Mosca”- eli ”kärpäs”motiivi ensimmäisen näytöksen kymmenennestä kohtauksesta ja finaalista.
Oopperan päätösfinaali on kuitenkin sopuisa. Kaikki laulavat siinä kolmen onnesta, Faziokin leppyneenä, toscanan ja napolitanan sekoituksella (suom. Veijo Murtomäki):
| Vastarella, Mosca (III/finaali) Ha da soffrire lo Nnammurato si vo’ gaudé. |
Kärsiä täytyy |
| Tutti gli altri Sì: che al soffrire Amor poi grato rende mercè. |
Kaikki yhdessä Niin; kärsivälle kiitollinen rakkaus antaa armon. |
Muita koomisen oopperan merkkimiehiä
Giovanni Battista Pergolesi
Giovanni Battista Pergolesia (1710–1736) on yleensä pidetty varhaisvaiheen tärkeimpänä edustajana, vaikka hän oli vain yksi monista varhaisvaiheen intermezzo- ja komedia-säveltäjistä. Hän sävelsi kahden intermezzon lisäksi kaksi koomista oopperaa.
Jälkimmäinen koomisista oopperoista on Il Flaminio (1735), commedia musicale, joka tapahtuu 1700-luvun Napolissa. Siinä on laulunumeroita kitaran säestämästä sicilianosta Mentre l’erbetta pasce l’agnella (Kun ruoho rauhoittaa lampaan) virtuoosiaarioihin, duettoihin, trioon ja ensemblefinaaliin. Flaminion aaria Scuote e fa guerra (Ravista ja käy sotaa) on täynnä isoja hyppyjä ja kuvioita. Sotkuisten suhteiden jälkeen ooppera päättyy kolmen parin muodostukseen, kun taas herrasmies Polidoro jää ilman kihlattuaan Giustinaa, joka löytää uudestaan vanhan rakastettunsa Flaminion.
Lo frate ’nnamorato (Rakastunut veli, 1732), kolminäytöksinen commedia musicale, oli suuri menestys, jossa Pergolesi yhdistää kansanomaista komiikkaa ja serian parodiaa. Oopperassa kaksi sisarta, Nina ja Nena, ovat rakastuneet samaan mieheen, Ascanioon, joka puolestaan rakastaa Lucrezia. Lopussa syntymämerkki paljastaa, että Ascanio on Ninan ja Nenan veli, joten Ascaniosta ja Lucreziasta tulee pari.
Lo frate ’nnamoraton musiikista löytyy kosolti – Stravinskin myöhemmin rakastamia – sicilianoja: heti avauksessa kahden palvelustytön, Cardellan ja Vanellan duetto Passa Ninno da ccà nnante (Rakkaani piipahti täällä). Toisaalta sisaret ja Ascanio laulavat seria-tyyppisen trion Se ’il foco mio t’infiamma (Jos tuleni sytyttää sinut) toisen näytöksen lopuilla, ja Nenalla on kolmannen näytöksen alussa suuri, huiluobligaton avustama, Metastasion Artaserse-oopperan erästä keskeistä numeroa parodioiva seria-aaria Va solcando il mar d’amore (Rakkauden merta kyntää / nyt tämä rakastunut sielu).
Nicola Logroscino
Nicola Logroscino (1698–n. 1765) kirjoitti kosolti koomisia oopperoita (1738–65) ja oli lajin tärkein edustaja Napolissa kymmenisen vuotta (1744–54) ennen siirtymistään Palermoon ja ennen Piccinnin valtakauden alkamista. Hänen musiikkinsa sijoittuu Leon ja Piccinnin välimastoon. Logroscino oli tärkeä tekijä koomisen oopperan finaalin laajentamisessa ja hän loi työllään edellytyksiä myöhemmälle buffa-finaalille.
Il governatore (1747) on Logroscinon ainoa säilynyt kokonainen koominen ooppera, ja peräti 33 hänen oopperansa uskotaan kadonneen. Oopperasta Il Leandro (1744) on säilynyt ensimmäisen näytöksen finaali, joten käsityksemme Logroscinosta säveltäjänä lepää toistaiseksi pääosin aikalaiskommenttien varassa.
Latilla Piccinnin edeltäjänä
Gaetano Latilla (1711–88) syntyi Barissa ja kuoli Napolissa, toimi Roomassa Santa Maria Maggioren maestrona (1738–), Venetsian Conservatorio della Pietàn kuoronjohtajana (1754–) ja Pyhän Markuksen kirkon kapellimestarina (1772–). Pääosin Napolissa vaikuttanut Latilla oli Pergolesin aikalainen ja yhtä arvostettu, kaikkialla esitetty säveltäjä.
Latillan musiikki on ihmeellistä värikkäässä orkesteriasussaan ja mittavissa, vakavasta oopperasta lainatuissa ilotulitusaarioissaan. Musiikki ennakoi Piccinniä (jonka eno Latilla oli) ja paikoin jopa Mozartia. Hän sävelsi lukuisia Italian valloittaneita koomisia oopperoita 1730–40-luvuilla ja osallistui myös uuden lajin, dramma giocoson kehittämiseen (1747–).
Valekamarineito
La finta cameriera (Valekamarineito; Rooma, 1738), commedia in musica tai divertimento giocoso per musica (hauska musiikkiviihdytys) Giovanni Barloccin librettoon on kolminäytöksinen teos, joka kiilaa varhaisen koomisen italialaisoopperan kärkeen. Sitä esitettiin koko Euroopassa 30 vuoden ajan, yksin Italiassa 20 kertaa (1738–60) ja se valloitti myös Pariisin (1752).
La finta camerieraa kutsuttiin sen suosion vuoksi myös epävirallisilla ”lajinimillä” opera bernesca (hullunkurinen ooppera), opera ridicola (nauruooppera) ja l’opera burlesca (irvokas ooppera). Kyseessä on kaksituntinen teos, jossa on peräti 44 aariaa. Useimmat aarioista ovat seria-tyyppisiä ja vaativia vokaalisuudessaan. Oopperan dialogi on rääväsuista ja sosiaalisesti hupaisaa, sillä palvelusväki kohtelee ylenkatseellisesti naimahinkuista, mutta hölmöä herrasmies Pancraziota (basso).
Ooppera tapahtuu Firenzessä Pancrazion talossa, ja sen henkilöt ovat firenzeläisiä ja roomalaisia. Pancrazio haluaa naittaa tyttärensä Erosminan (sopraano) roomalaiselle aatelismies Calascionelle (= tyhjäpää), joka on basso, mutta tämä hakkailee kaikkia talon naisia. Pancrazio on rakastunut palvelustyttö Alessandraan, joka on kuitenkin naiseksi pukeutunut mies, Giocondo (sopraano). Filindo (altto), Calascionen veli rakastaa salaa ja turhaan Erosminaa. Alemman kerroksen väkeä edustavat vielä puutarhuritar Dorina sekä roomalaiset mies- ja naispalvelijat Moschino (tenori) ja Betta (sopraano). Lopuksi syntyy kolme paria – Giocondo ja Erosmina, Don Calascione ja Dorina sekä Moschini ja Betta – kun taas Pancrazio ja Filindo jäävät vaille vaimoja.
Paitsi Pancrazio myös Don Calascione tekee itsestään naurettavan, sillä hän ei tahdo oikein ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu, sillä hän keskittyy lirkutteluun. Hyvän esimerkin Calascionen ”pihalla olemisesta” antaa hänen avausnäytöksen aariansa Sposa, non vieni? (Morsio, etkö saavu?).
Oopperan ilopilleri on palvelustyttö Betta, joka ei tyydy pelkästään haukkumaan aariassaan È scema, è pazza e misera (Se nainen on tyhmä, hullu ja onneton, joka liikuttuu petollisten miesten sanoista ja höpötyksistä, huokauksista ja kyynelistä) yleensä miehiä, jotka ”pitää säälimättä tappaa kaikki”. Sen lisäksi Betta nimittelee erikseen aariassaan Ti squadro, ti vedo (Katson sinua, näen sinut) häntä vokottelevaa Don Calascionea ”luonnonoikkuna” [sananmukaisesti ”kissahirviönä”] ja toivoo saavansa tämän töllisteltäväksi maksua vastaan ”murmelihäkkiin”.
Myöhemmin avausnäytöksessä (kohtaus XIV) törmätessään miekkoseen Betta vielä solvaa tätä ”rumaksi rotaksi”, jonka ei pitäisi tulla ”häähuoneeseen moisella naamalla”! Betta haukkuu jopa mustasukkaiseksi herkeävän Moschino-sulhonsa toisessa näytöksessä (kohtaus VI): ”Katsokaa, tämä vihastuu tietämättä miksi” (Guardate, costui piglia cappello / senza saper perché). Vastapainoksi suunpieksännälle oopperassa on pastoraalisuutta, kypsää klassista tyyliä ennakoivia vakavia virtuoosiaarioita ja säestettyjä resitatiiveja.
Seuraavassa Bettan Don Galascionelle laulama pilkka-aaria (suom. Veijo Murtomäki), jota edeltää lyhyt kaksisäkeinen resitatiivinpätkä:
| Resitatiivi E dirla giusta, voi parete proprio un gatto mammone. |
Sanoakseni totuuden te näytätte minusta joltain luonnonoikulta. |
| Aaria Ti quadro, ti vedo, e dico fra me; che bello saria come una marmotta centro una cassetta star sua signoria. E poi una trombetta sonasse tu, tu, tu… Avanti signori la gran meraviglia si paga un baiocco, chi vuoi veder? Va via, va via, mi metti paura di moro davver. |
Katson sinua ja näen sinut ja sanon itselleni; olisipa somaa kuten murmelia häkissä katsella teidän armoanne. Ja vieressä torvi soittaisi töttöröö… Eteenpäin herrasväki, suuresta ihmeestä ken maksaa lantin, kuka haluaa nähdä? Menkää, kalppikaa, tai kuolen pelosta pelkästä näkemisestänne. |
Tässä vakavaa seria-aaria pilkkaavassa numerossa on kohtalaisesti koristeita, ja keskiosassa, joka käsittää vain kolme viimeistä säettä (Va via), on käänne molliin serian konventioiden mukaisesti. Trombetta-sana tuottaa luonnollisesti soitinta matkivia kulkuja.
Lähteet ja kirjallisuutta
Bacon, Henry 1995. Oopperan historia. Helsinki: Otava.
Duchartre, Pierre Louis 1966. The Italian Comedy. New York: Dover.
Heartz, Daniel 2003. Music in European Capitals. The Galant Style, 1720-1780. New York and London: W. W. Norton.
Kimbell, David 1994 [1991]. Italian Opera. Cambridge: Cambridge University Press.
Man & Music. The Classical Era. From the 1740s to the end of the 18th century, toim. Neal Zaslaw 1989. London: Macmillan.
Die Musik des 18. Jahrhunderts, toim. Carl Dahlhaus etc. 1994 [1985] (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 5). Laaber: Laaber-Verlag.
The New Oxford History of Music. Opera and Church Music 1630-1750, Volume V, toim. Anthony Lewis & Nigel Fortune 1988 [1975]. Oxford etc.: Oxford University Press.
The New Oxford History of Music. The Age of Enlightenment 1745-1790, Volume VII, toim. Egon Wellesz & Frederick Sternfeld 1991 [1973]. Oxford etc.: Oxford University Press.
The New Penguin Opera Guide 2001, toim. Amanda Holden. London: Penguin Books.
Oreglia, Giacomo 1961. La Commedia dell’Arte. Stockholm: Sveriges Radio.
Wickham, Glynne 1994 [1985/92]. Teatterihistoria, suom. Kalevi Nyytäjä (Teatterikorkeakoulun julkaisusarja, nro 24). Helsinki: Painatuskeskus.