Balladiooppera Englannissa
Englantilaiset eivät kyenneet pitämään puoliaan italialaista oopperaa vastaan, mutta he loivat korvaukseksi sitä osittain parodioivan kevyen oopperan. Sillä oli oma kukoistuksensa ja sosiaalisen tilauksensa, mutta englantilainen ooppera jäi kuitenkin enimmäkseen paikallisviihdykkeeksi.
John Gayn (1685–1732) ja Johann Christoph Pepuschin (1667–1752) The Beggar’s Opera (Kerjäläisooppera, 1728) oli pilailua italialaisen vakavan oopperan kustannuksella sekä kritiikkiä päivänpoliitikkaa kohtaan. “Oopperan” suosio on jatkunut meidän päiviimme: mm. Brecht-Weillin Die Dreigroschenoper (1928) sekä Brittenin samanniminen teos (1948) perustuvat sille. Kyseessä on kolminäytöksinen musiikkinäytelmä, jossa on puhutut dialogit sekä 69 laulua eri maista ja useilta säveltäjiltä. Teoksessa on Gayn tekstit ja valitsemat laulut, joihin Pepusch lisäsi bassot ja sävelsi alkusoiton. Ooppera on musiikiltaan aika vaatimatonta, mutta suosittua.
The Beggar’s Opera, nuottiesimerkki.
John Frederick Lampe (1702/3–1751) sävelsi varhaisen balladioopperan Pyramus and Thisbe (1745), alalajiltaan A Mock Opera.
Thomas Arne (1710–1778) oli kenties etevin englantilainen 1700-luvun oopperasäveltäjä. Hänen koominen oopperansa Love in a Village (Rakkautta maalaiskylässä, 1762) on pasticcio (eri säveltäjien teoksista kokoon kyhätty sommitelma), jossa on musiikkia 17 säveltäjältä ja Arnelta itseltään kuusi aariaa. Arnen pääteos on kuitenkin galantti Metastasio-seria Artaxerxes (1762), josta Mozart sai vaikutteita Lontoon-matkallaan 1765.
Samuel Arnold (1740–1802) oli Englannin 1700-luvun jälkipuolen johtava teatterisäveltäjä Lontoossa. Hän kirjoitti yli 70 oopperaa ja muuta teatterimusiikkia. Niistä suosituimpia oli Gay-Pepuschin Beggar’s Operan (Kerjäläisoopperan) uusiksi kirjoitettu versio, balladiooppera Polly (1777). Muita menestyksiä olivat The Agreeable Surprise (1781), pasticcio The Castle of Andalusia (1782) sekä orjuutta vastustava Inkle and Yarico (1787).
Charles Dibdin (1745?–1814) oli kansanomaisten ja humorististen laulunäytelmien tekijä, kirjailijamuusikko, jonka musiikkiteatterikappaleet ovat melkoisia hupailuita: Lionel and Clarissa, or a School for Fathers, a Comic Opera (1768); The Ephesian Matron or The Widow’s Tears, a Comic Serenata (1769).
Thomas Linley nuor. (1756–1778) oli viulun ihmelapsi, joka hukkui 22-vuotiaana. Hän opiskeli Nardinilla Firenzessä, jossa ystävystyi Mozartin kanssa. The Duenna (Seuraneiti/”Esiliina”, 1775) oli 1700-luvun suosituin balladiooppera, pasticcio, jonka musiikki on enimmäkseen Linleyn käsialaa.
Stephen Storace (1762–1796) oli hänkin viulun ihmelapsi ja niinikään Mozartin ystävä, jonka laulajatarsisar Nancy oli Mozartin ensimmäinen Susanna. Storacen pelastusooppera The Pirates (Merirosvot, 1792) on Mozart-vaikutteinen, sillä Storace esitteli Mozartin oopperoita Lontoon yleisölle. Kaikkiaan Storace oli säveltäjä, jonka musiikissa “englantilainen aksentointi ja italialainen virtaavuus ovat sulautuneet yhteen”.
Varhainen ooppera Espanjassa: zarzuela ja tonadilla
Lajinimi zarzuela (= karhunvatukkapuska) vastaa Lullyn ja Molièren komediabaletteja ja sisältää puhetta, dialogeja, laulua sekä tanssia. Se kehittyi 1600-luvun lopulla muun muassa Caldéronin näytelmien yhteydessä.
Juan Hidalgo (n. 1612/16–1685) on ensimmäinen espanjalainen oopperasäveltäjä, jolta on lähtöisin kymmenisen zarzuelaa ja kaksi läpi sävellettyä oopperaa. Niistä La púrpura de la rosa (Ruusun purppura; 1660) on yksinäytöksinen teos. Celos aun del aire matan (Mustasukkaisuus on kuolettavaa, 1660) on jo kolminäytöksinen läpilaulettu ooppera.
Sebastián Durón (1660–1716) on Espanjassa 1700-luvun taitteen merkittävin säveltäjä, jonka Apolo y Dafne (n. 1700) lähestyy oopperaa, Antonio Literesin (1673–1747) ohella, jolla on mm. zarzuela Júpiter y Semele (1718).
Zarzuelalla oli 1700-luvulla jonkinmoinen kukoistus, vaikka vähitellen italialaisen oopperan suosio tukahdutti lajin tulevaisuuden, kunnes 1800-luvulla zarzuela unohtui käytännössä – tullakseen elvytetyksi uudelleen 1900-luvulla. 1700-luvun zarzuela-säveltäjistä tärkeimpiä ovat José de Nebra (1702–68) teoksellaan Amor amenta el valor (Rakkaus lisää kunniaa, 1728), alalajiltaan operetta tai dramma armónico sekä Antonio Rodríguez de Hita (1724/5–1787) teoksellaan Briselda (1768).
Enemmän muissa lajeissa kunnostautuivat kaksi säveltäjää, jotka kuitenkin laativat eräät parhaista zarzueloista. Vicente Martín y Soler (1754–1806) teoksellaan El tutor burlado o La Madrileña (Pilkattu holhooja eli Madridilaisnainen; Madrid, 1778) Filippo Livignin librettoon. Seuraavassa numero teoksen loppupuolelta:
Seguidilla
| VIOLANTE Inocentita y niña vengo de Italia a tratar con los chuscos, que hay en España; ¿qué será de mí? ¡Ay! ¿Si me perderé? ¡Qué! ¿Si me engañan? ¡No! ¿Si yo engañaré? Pues, más que se arrime alguno que yo se lo diré. |
VIOLANTE Viattomana tyttösenä tulen Italiasta tutustuakseni hassutuksiin, joita löytää Espanjasta. Mitenköhän minun käy? Oi! Joudunko hukkaan? Mitä! Jospa minua huiputetaan? Ei! Jos minä itse erehdyn? Jos joku minua lähestyy, kerron sen hänelle. |
Luigi Boccherini (1743–1805) sävelsi nuorena Luccassa oratorioita ja sitten myöhemmin Espanjassa oleskellessaan zarzuelan La Clementina (Madrid, 1786) Ramón de la Cruzin librettoon. Seuraavassa laulunumero II näytöksen alusta:
| Almas que amor sujetó quanta lastima me dais. Todas las que suspirais tan en vano como io, quanta lastima me dais. |
Sielut, jotka olette rakkauden vankeja, kuinka paljon saattekaan minut säälimään. Kaikki, jotka huokailette, yhtä turhaan kuin minä, kuinka paljon saattekaan minut säälimään. |
Tonadilla (= pieni laulu, diminutiivimuoto sanasta tonada = laulu) on kansanlauluja käyttävä pienimuotoinen ja säkeistöllinen, soololauluista koostuva dialogikohtaus, näytelmän väliajalla laulettu intermezzo. Tonadilla tuli 1700-luvulla paljossa zarzuelan tilalle. Antonio Guerreron (n. 1710–1776) Comedia del arca de Noe (Näytelmä Nooan arkista; 1752) on varhaisimpia tonadilloja. Lajissa käytettiin espanjalaisia soittimia (kitara, kastanjetit) ja tansseja (fandango, folia, jota, seguidilla, tirana jne.).