Gluckin uusi musiikkikäsitys sopi ranskalaisille
Christoph Willibald Gluckin (1717–87) kuninkaallisesta oppilaasta Maria Antoinettesta tuli Ranskan prinsessa ja kruununprinssin vaimo (1770), Louis XVI:n valtaannousun (1774) yhteydessä kuningatar. Kun Paris ja Helena ei menestynyt Wienissä ja kun myöhemmin Maria Antoinetten pyynnöstä (1773) François de Roullet, Ranskan lähetystöneuvos Wienissä, tarjosi Gluckille librettoa Iphigénie en Aulide Racinen mukaan sävellettäväksi Pariisiin, Gluck suostui, vaikkei hän ollutkaan tehnyt vielä oopperaa Ranskaan. Toisaalta Gluckin ei tarvinnut pelätä Pariisissa, sillä Alcesten periaatteet olivat osa ranskalaista oopperateoriaa: musiikki runouden palvelijana, da capo -aaria harvinaisuutena, alkusoitto kokonaisuuden osana, laulajien fioriturat kaikkea muuta kuin itsestään selvyytenä.
Ranskalaiset odottivat, että ranskalaisen tradition sisässä laulun tulisi olla italialaista: ”italialaista viiniä ranskalaisissa pulloissa”. Ranskassa oopperan piti olla ”laulettu murhenäytelmä” eli säveltäjän tehtävänä oli kuvittaa runoilijan teksti, kun taas musiikilla oli itsenäinen rooli lähinnä baleteissa, divertissements-kohtauksissa. Rousseaun mukaan ”musiikin tuli kyetä saavuttamaan sydän yksinomaan melodian hurman avulla” – eli polyfonia ja työstäminen katsottiin Pariisissa epäluonnolliseksi. Gluck pyrki kirjoituksena mukaisesti (1773) tekemään musiikkia, joka ”soveltuu kaikille kansoille” vapaana ”kansallisten musiikkityylien naurettavista eroista”.
Antoine Dauvergne (1713-97), oopperasäveltäjä ja Opéran johtaja, ihastui oitis Ifigeneian ensimmäisen näytöksen partituuriin ja italialaismielisenä tilasi Gluckilta kuuden oopperan sarjan ”ajaakseen pois näyttämöltä kaikki ranskalaiset oopperat”.
Niinpä Pariisia varten syntyikin nämä vaaditut kuusi reformioopperaa ranskaksi, osa tosin italialaisoopperoiden uusina ranskalaisversioina. Edistystä merkitsi se, että kun italialaisoopperat Orfeus ja Eurydike sekä Alkestis olivat staattisten kuvien sarjoja, pariisilaisversioina ne ovat jo dramaattisia tapahtumasarjoja, joskin pakolliset tanssiviihdytykset, divertissements, katkaisevat yhä tapahtumia. Olennaista oli, että Gluck tehosi pariisilaisiin musiikkinsa yksinkertaisuudella ja vetosi enemmän näiden kirjallis-rationaaliseen kuin musiikilliseen makuun – eli hän menestyi myös Pariisissa.
Ifigeneia Auliissa
Iphigénie en Aulide (Ifigeneia Auliissa, 1774) on tragédie-opéra, joka välittömästi voitti puolellensa kruununprinssipariskunnan ja pariisilaissivistyneistön, mm. Rousseaun. Ensiesityksen jälkeen Maria Antoinette kirjoitti sisarelleen Wieniin: ”Emme osaa puhuakaan mistään muusta. Voit tuskin kuvitella, minkälainen jännitys on vallannut kaikkien mielet tämän tapauksen johdosta. Jokaisella on oma kantansa ja he hyökkäävät toisiaan vastaan aivan kuin olisi kysymys uskonnosta.”
Oopperan uusintaesitys ja samalla sen toisen version, johon Gluck lisäsi Dianan osuuden lopun dea ex machina -efektiksi (jumalatar koneesta) ja laajensi divertissements-osastoa, ensi-ilta 13.1.1775 oli samalla myrskyisä suosionosoitus Maria Antoinettelle, sillä Akhilleuksen osan esittäjä kohdisti sanansa nuorelle kuningattarelle laulamalla lievästi muutettuna sanat: ”Chantons, célebrons notre [p.o. votre] Reine ! (Laulakaamme, juhlikaamme Kuningatartamme [p.o. Kuningatartanne!]”.
Ifigeneia Auliissa kertoo Euripideen kuuluisan tragedian lopustaan hieman muunnetussa, valistusaikaan sopivassa muodossa. Saadakseen purjeisiinsa tuulta voidakseen purjehtia sotajoukkoineen Troijaan, Agamemnon kuulee Auliissa, Kreikan itärannikolla, oraakkelin ennustuksen, jonka mukaan Diana-jumalatar leppyy vain, jos hänelle uhrataan Agamemnonin ja Klytaimestran tytär Ifigeneia. Klytaimestran ja Ifigeneian sulhon, Akhilleuksen, uhmaamisesta huolimatta Ifigeneia suostuu uhriin, mutta viime hetkellä tapahtuu ihme: Euripideella neito muuttuu naarashirveksi, jollaisen tappamisesta Diana oli alun pitäen kimmastunut Agamemnonille; Gluckilla Diana ja jumalat leppyvät, joten Ifigeneia voi viettää häitä Akhilleuksen kanssa.
Myöhemmin Wagner muokkasi oopperan Dresdeniä ja laulajatar Wilhelmine Schröder-Devrientiä varten uuteen uskoon (1847). Hän poisti numeroita, lisäsi resitatiiveja ja sävelsi uutta musiikkia oopperaan. Lisäksi Wagner muutti teoksen lopun niin, että Diana määräsi Ifigeneian palvelijakseen Tauriiseen, jolloin syntyi silta Gluckin kahden Ifigeneia-oopperan välille. Tämä oli pitkään oopperan tunnetuin versio, etenkin Saksassa, kunnes vasta 1980-luvulla palattiin Gluckin omaan, vuoden 1775 versioon.
Oopperan alkusoitto on tärkeä esitellessään vastavoimat: ankaran kohtalonomaisuuden ja yksilöllisen valittavuuden. Kun alkusoiton alkutahdit palaavat, seuraa yllätys: orkesterin asemasta Agamemnon laulaa melodian tekstillä Diane impitoyable (Säälimätön Diana). Sitä seuraa resitatiivi ja lopulta aaria Brillant auteur de la lumière (Valon loistava luoja). Sen sisällä aariatyyli vaihtuu välillä vaivatta resitatiiviksi. Ylipäätään oopperalle on luonteenomaista luonteva siirtyminen aaria-, resitatiivi-, tanssi- ja kuoro-osuuksien välillä. Seuraavassa Agamemnonin Diane impitoyablen teksti (suom. Veijo Murtomäki):
| Diane impitoyable, En vain vous l’ordonnez Cet affreux sacrifice; En vain vous promettez De nous être propice, De nous rendre les vents Par votre ordre enchaînés; |
Säälimätön Diana, turhaan määräätte tämän hirveän uhrin: turhaan lupaatte olla meille suosiollinen ja antaa meille tuulta käskystänne puhaltavaa; |
| Recitativo Non, la Grèce outragée Des Troyens, à ce prix Ne sera pas vengée. Je renonce aux honneurs Qui m’étaient destinés; Et, dûtil m’en couter la vie, On n’immolera point Ma fille, Iphigénie. Diane impitoyable, en vain, En vain, vous l’ordonnez. |
Ei, närkästyttämä Kreikka troijalaisten, tähän hintaan aio kostaa. Luovun kunniasta, joka oli minulle määrätty; ja, vaikka se maksaisi henkeni, emme tule uhraamaan tytärtäni Ifigeneiaa. Säälimätön Diana, turhaan määräätte. |
| [Air] Moderato Brillant auteur de la lumière, Verraistu sans pâlir, Le plus grand des forfaits? Dieu bienfaisant, exauce ma prière Et remplis les vœux que je fais. |
Valon loistava luoja, aiotko nähdä kalpenematta mitä suurimman rikoksen? Suopea jumala, kuule rukoukseni ja täytä lausumani toive. |
| Andante Sur la route de Mycène, Dirige le fidèle Arcas; Que trompant ma fille et la reine, Elles pensent qu’Achille, Oubliant tant d’appas, Songe à former une autre chaîne; Qu’elles retournent sur leurs pas. |
Matkalla Mykenestä, johdata uskollista Arkasta, että hänen onnistuisi harhauttaa tytärtäni ja kuningatarta ajattelemaan vain Akhilleusta, joka haluaa unohtaa sulot [Ifigeneian] ja kaavailee toista liittoa, jotta he palaisivat takaisin [Mykeneen]. |
| Moderato Brillant auteur de la lumière, Verraistu sans pâlir, Le plus grand des foffaits? Dieu bienfaisant, exauce ma prière Et remplis les vœux que je fais. |
Valon loistava luoja, aiotko nähdä kalpenematta mitä suurimman rikoksen? Suopea jumala, kuule rukoukseni ja täytä lausumani toive. |
| [recitativo] Si ma fille arrive en Aulide Si son fatal destin La conduit en ces lieux. Rien ne peut la sauver Du transport homicide De Calchas, des Grecs et des Dieux. |
Jos tyttäreni saapuu Aulikseen, jos hänen julma kohtalonsa tuo hänet tähän paikkaan, mikään ei voi häntä pelastaa välttymästä ihmisuhrilta Kalkhaksen, kreikkalaisten ja jumalten. |
Ohessa on esimerkki oopperan ensijulkaisun Agamemnonin aariasta, joka vaihtuu resitatiiviksi tekstillä Et remplis les vœux que je fais / Si ma fille arrive en Aulide.
Christoph Willibald Gluck: Iphigenie en Aulide. Agamemnonin aariasta Brillant auteur de la lumière.
Kaikkiaan Ifigeneia Auliissa -oopperassa uutta on toiminnan suurempi nopeus ja päättäväisyys. Kyseessä on antiikin sankareista ja jumalista huolimatta todellinen inhimillinen tragedia, joka toimi esimerkkinä myöhemmälle oopperataiteelle. Kolmannen näytöksen Klytaimestran aaria Quels tristes chants se font entendre ! (Mitä surulauluja kuulemmekaan!) näyttämön ulkopuolella kuoron kanssa viittaa Cherubinin Medeiaan, Wagnerin Lohengriniin, Berliozin Troijalaisiin ja Verdin Aidaan saakka.
Ranskalaisia piirteitä oopperassa ovat mm. toisen näytöksen alun passacaillen ja gavotin muodostama tanssipari sekä kolmannen näytöksen lopun laaja tanssiketju, joka sisältää kahdeksan numeroa, kolmantena osanaan (Air) Pour les Esclaves (Laulu orjille), ja päättyy Chaconeen ja loppukuoroon. Vuoden 1775 versiossa osa näistä tansseista siirrettiin toiseen näytökseen.
Armida
Gluck teki Wienistä Pariisiin viisi matkaa (1774–79). Tuona aikana valmistui yhteensä kahdeksan oopperaa, osa Gluckin aiempien teosten uusia versioita. Mutta samalla syntyi intriigejä, sillä Académie royalen eli Opéran italialaismieliset ideologit, kirjailija ja ensyklopedisti Jean-François Marmontel (1723–99) ja kirjailija Jean-François de La Harpe (1739–1803), olivat tilanneet Gluckin kilpailijaksi hankkimaltaan Niccolò Piccinniltä Roland-oopperan. Saatuaan tästä tiedon Gluck tuhosi oman Rolandinsa luonnokset, mutta keskittyi sen sijaan Armideen. Tapahtunutta kahden rintaman väittelyä, italialais- ja ranskalaismielisten välistä yhteenottoa (1776–78) kutsutaan ”gluckistien ja piccinnistien sodaksi” (Querelle des Gluckistes et des Piccinnistes).
Armide (1777), drame héroïque, käyttää Lullyn viimeisen oopperan libreton (Quinault) lähes sellaisenaan. Tämä hämmästytti monia, sillä Lully oli säveltänyt saman tekstin lähes sata vuotta aiemmin ansiokkaasti. Tasson ristiretkiromaani Vapautettu Jerusalem kertoo itämaisvelho ja Damaskuksen prinsessa Armidan (Armide) sekä ristiritari Rinaldon (Renaud) lemmensuhteesta ja Rinaldon vitkaisesta eroonpääsystä taikakeinoja käyttävän Armidan lumousvoimasta. Rinaldoa avittaa tässä hänen toverinsa Ubaldo (Ubalde).
Gluckin onneksi uutuusooppera osoittautui menestyksekkääksi. Sen musiikki on pitkälti peräisin hänen edellisistä oopperoistaan, mutta ilmeeltään se oli uudenlainen: idyllinen ja sensuaalinen, joten se poikkesi sikäli edukseen säveltäjän traagisista oopperoista. Siitä löytyy jopa romantiikan esimakua vaikkapa Renaudin numerossa Plus j’observe ces lieux (Mitä enemmän katselen näitä tienoita) ja viidennen näytöksen alun suuressa lemmenkohtauksessa ja duetossa Aimons-nous (Rakastakaamme toisiamme).
Avausnäytöksen lopun kaksoiskuoro Poursuivons jusqu’au trépas (Seuratkaamme kuolemaan saakka), jossa Armide joukkoineen vaatii kostoa Renaudille, viittaa Meyerbeerin ja Berliozin suuntaan, ja jopa Wagnerin Parsifalissa on muistumia Armidesta. Oopperassa on runsaasti toiminnallisuutta ja se on rakenteeltaan virtaava vailla useita aarioita; pikemminkin ariosot ja resitatiivit yhdistyvät hienosti oopperassa, jota Gluck piti ”ehkäpä parhaimpana teoksenaan”.
Eräs oopperan keskeisiä numeroita on Renaudin autuas soolo, kun Armide on siirtänyt hänet taian avulla lumoavaan valtakuntaansa (suom. Veijo Murtomäki):
| Plus j’observe ces lieux et plus je les admire. Ce fleuve coule lentement Et s’éloigne à regret d’un séjour si charmant. Les plus aimables fleurs et le plus doux zéphyr Parfument l’air qu’on y respire. Non, je ne puis quitter des rivages si beaux. Un son harmonieux se mêle au bruit des eaux. Les oiseaux enchantés se taisent pour l’entendre. Des charmes du sommeil j’ai peine à me défendre. Ce gazon, cet ombrage frais, Tout m’invite au repos sous ce feuillage épais. |
Mitä enemmän katselen näitä tienoita sitä enemmän niitä ihailen. Tämä virta soljuu hitaasti ja jättää surulla näin hurmaavan olinpaikan. Mitä ihanimmat kukat ja suloisin länsituuli täyttävät tuoksullaan ilman, jota hengitän. Ei, en voi jättää näin kaunista vedenvartta. Sopuisa sointi sekoittuu veden liplatukseen. Lumoutuneet linnut vaikenevat sitä kuunnellakseen. Tuskin pystyn vastustamaan unen autuutta. Tämä nurmi, tämä vilvoittava varjo, kaikki kutsuu minua lepoon tiheän lehvistön alle. |
Ifigeneia Tauriissa
Iphigénie en Tauride (Ifigeneia Tauriissa, 1779), tragédie Guillardin librettoon Euripideen ja Touchen tragedian (1757) pohjalta, on Gluckin kypsin teos, elämäntyön summa, lähimpänä antiikin tragedian nykyaikaista heräämistä kuin ehkä mikään muu ooppera – Berliozin Troijalaisia lukuun ottamatta. Sitä leimaa kohtalonomaisuus, ylevä paatos, ja ooppera sisältää julmia ja pelottavia piirteitä.
Ooppera tehosi aikalaisiinkin – kun ensin oli kyetty tekemään tyhjäksi vastapuolen aikeet Piccinnin samannimisen oopperan esittämiseksi (15.1.1779) juuri ennen Gluckin sävelitystä, jonka ensi-ilta oli keväällä (18.5.1779). Pariisissa Gluckin oopperan yhteydessä puhuttiin suorastaan ”uudesta lajista”: ”Kyseessä on tragedia, joka esitetään villimmin kuin ranskalaisessa teatterissa tavallisesti, tragediana kreikkalaiseen tapaan.”
Orkesterijohdanto vie suoraan tapahtumiin, Ifigeneian ja kuoron purkauksiin. Muuallakin oopperassa orkesterin painokkuus ja jatkuvuus on keskeistä. Ensimmäinen näytös alkaa myrskyn kuvauksella, jonka keskellä Dianan Tauriiseen pelastama Ifigeneia – kyse on todella edellisestä, Ifigeneia Auliissa -oopperasta erillisestä teoksesta – ja Papittaret puhkeavat laulamaan (suom. Veijo Murtomäki):
| Ouverture: Une tempête. Le théâtre représente, dans le fond, l’entrée du temple de Diane; sur le devant, le bois sacré qui le précède et l’entoure. |
Alkusoitto: Myrsky. Teatteri esittää näyttämön perällä Dianan temppelin sisäänkäyntiä; sen edessä on pyhä metsä, joka myös ympäröi temppeliä. |
| Scène 1 Iphigénie, Les Prêtresses |
Ifigeneia, Papittaret |
| Iphigénie Grands Dieux! Soyeznous secourables, Détoumez vos foudres vengeurs; Tonnez sur les têtes coupables; L’innocence habite en nos cœurs. |
Hyvät Jumalat! Tulkaa avuksemme, kääntäkää pois kostonsalamanne; jyliskää syyllisten yläpuolella; viattomuus asustaa sydämissämme. |
| Les prétresses Grands Dieux! etc. |
Hyvät Jumalat! etc. |
Christoph Willibald Gluck: Iphigenie en Tauride. Grands Dieux !.
Ifigenian unessaan näkemä isän kuolema, jonka tekijäksi osoittautuu oma äiti, ja palatsin tuhoutuminen on kuvattu musiikillisesti vavahduttavasti ja tekstin sisältöjä eriytyneesti maalaten, samalla kun tempot vaihtelevat ja orkesterin säestämä resitatiivi muuntuu välillä mitalliseksi ariosoksi (suom. Veijo Murtomäki):
| [recitativo accampagnato] Cette nuit j’ai revu le palais de mon père, J’allais jouir de ses embrassements; J’oubliais, en ces doux moments, Ses anciennes rigueurs et quinze ans de misère. La terre tremble sous mes pas; Le soleil indigné fuit ces lieux qu’il abhorre, |
Tänä yönä näin uudestaan isäni palatsin, olin menossa iloitsemaan hänen syleilyistään. Unohdin, tuolla suloisella hetkellä, hänen aiemman ankaruutensa ja viisitoista kurjaa vuotta. Maa järisi jalkojeni alla; aurinko närkästyneenä pakeni kauhistuttavaa paikkaa, |
| Andante [Arioso] Le feu brille dans l’air et la foudre en éclats Tombe sur le palais, l’embrase et le dévore! |
tuli hehkui ilmassa ja säihkyvä salama iski palatsiin, sytytti sen liekkiin ja nieli sen! |
| Presto-Lento [rec. acc.] Du milieu des débris fumants Sort une voix plaintive et tendre: Jusqu’au fond de mon cœur elle se fait entendre! |
Savuavien raunioiden keskeltä kohosi valittava ja hellä ääni: se tunkeutui sydämeni perukoihin saakka! |
| Presto Je vole à ces tristes accents, A mes yeux aussitôt se présente mon père Sanglant! percé de coups, et d’un spectre inhumain Fuyant la rage meurtrière. Ce spectre affreux, c’était ma mère! Elle m’arme d’un glaive et disparait soudain, Je veux fuir; on me crie: ”Arrête! c’est Oreste!” Je vois un malheureux et je lui tends la main, Je veux le secourir; un ascendant funeste Forçait à mon bras à lui percer le sein! |
Minä pakenin nämä synkät sävyt kuullessani, samalla kun isäni ilmaantui kasvojeni eteen verisenä! iskujen lävistämänä, ja epäinhimillisen aaveen murhanraivoa paeten. Tänä hirvittävä haamu oli äitini! Hän antoi minulle miekan ja häipyi äkisti, tahdoin paeta; mutta kuulin huudon: ”Pysähdy! tässä Orestes!” Näin onnettoman [veljeni] ja ojensin hänelle käteni, tahdoin auttaa häntä; mutta turmiollinen voima pakotti käsivarteni iskemään hänen rintaansa! |
Christoph Willibald Gluck: Iphigenie en Tauride. Cette nuit.
Ensimmäinen näytös on kiinteä: avauksen myrskyn ja Ifigeneian kauhu-unen jälkeen Thoas, barbaaristen skyyttien kuningas saapuu vaatimaan uhria jumalalle; myös Orestes ja Pylades ilmaantuvat myrskyn ajamina paikalle. Koska ooppera tapahtuu Tauriissa, skyyttien maassa (nykyisellä Krimin niemimaalla), se sisältää verenhimoisia tansseja ja kuoroja.
Toisessa näytöksessä uhrattaviksi aiotut Orestes ja Pylades ovat vankilassa, ja Orestes on lähes psykopaatti halutessaan luopua elämästään aariassa Dieux, qui me poursuivez (Jumalat, jotka minua vainoatte). Kolmas näytös on oopperan heikoin, sillä Orestes ja Pylades riitelevät siitä, kumpi saa oikeuden uhrautua. Tertsetto Je pourrais du tyran tromper la barbarie (Voisin harhauttaa hirmuvaltiaan julmuutta) on kuin koomisesta oopperasta kotoisin.
Neljännessä näytöksessä Ifigeneian bravuuriaaria Je t’implore et je tremble (Pyydän sinua ja vapisen) on dramaattisesti upea hetki: vasta kun Ifigeneia on iskemässä tikarilla Orestesta, Orestes paljastaa henkilöllisyytensä ja kertoo olevansa Ifigeneian veli. Oopperan päätöksessä jumalat armahtavat katuvaisen, äitinsä Klytaimestran surmanneen Oresteksen, joka lähtee yhdessä Ifigeneian kanssa hallitsemaan Mykeneä. Koska Gluck ei kirjoittanut oopperaan päätöstansseja, hän antoi käyttää siinä tehtävässä Gossec-Navarren balettia Les Scythes enchaînés (Vangitut skyytit).
Skyyttien kuoro laulaa avausnäytöksen kolmannessa kohtauksessa Mozartin Ryöstö seraljista -oopperaa ennakoivan turkkilaistyylisen kuoron, jota säestävät orkesterin eksoottiset soittimet, piccolo, tamburiini, triangeli ja lautaset:
| Les Dieux apaisent leur courroux; Ils nous amènent des victimes: A ces justes vengeurs de crimes, Que leur sang soit offert pour nous! |
Jumalat tyynnyttävät raivonsa, ja he tuovat meille uhreja: jotta me rikoksen oikeutetut kostajat saisimme nähdä heidän verensä virtaavan. |
Christoph Willibald Gluck: Iphigenie en Tauride. Les Dieux apaisent leur courroux.
Muistettakoon, että Gluck teki Ifiegeneia Tauriissa -oopperastaan Wienin-esitystä (23.10.1781) varten saksankielisen version, jonka Mozart on epäilemättä tuntenut! Samassa yhteydessä Gluck muunsi Oresteksen roolin baritonilta tenorille, minkä lisäksi hän korvasi toisen näytöksen lopun soolo- ja kuoro-osuudet soitinsinfonialla. Richard Strauss teki oopperasta Weimarin hoviteatteriin oman versionsa (1889), jossa oli lukuisia muutoksia Gluckiin verrattuna. Hän yhdisti muun muassa kolmannen ja neljännen näytöksen sekä kirjoitti oopperan lopun uudelleen.
Kaiku ja Narkissos
Echo et Narcisse (1779), drame lyrique, on pastoraalinen ja hemaisevasti orkesteroitu Gluckin viimeinen ooppera. Se sisältää sinänsä kaunista ja kekseliästä musiikkia, mutta ei tarjonnut yleisön odottamaa, yhtä polttavaa draamaa kuin aiemmat oopperat. Tämän vuoksi se ei myöskään menestynyt Pariisissa. Gluck itse kommentoi intiimin kamarioopperansa epäonnistumista: ”Ranskalaiset eivät osaa erottaa musiikillista eklogia [= paimenlaulua] eeppisestä runosta.”
Pian oopperan ensiesityksen (24.9.1779) jälkeen Gluck jätti Pariisin eikä palannut sinne enää. Kaupungin juonittelut, jatkuvat plagiaattiriidat ja huonontunut terveys lopettivat 65-vuotiaan säveltäjän loistavan oopperauran. Gluck huolehti tosin vielä Wienistä käsin siitä, että hänen tekemänsä korjattu versio meni painoon seuraavana vuonna Pariisissa.
Oopperassa Narkissos, nuori metsästäjä, peilaa itseään vedestä ja kuvittelee näkevänsä rakastettunsa. Nymfi Echo, metsien ja vesien valtijatar, jatkaa luonnossa niiden elämää, jotka hänelle huutavat, vastaamalla heille. Kaikutehoja sisältävän leppeän alkusoiton jälkeen seuraa prologi, jossa laulavat näyttämön takana oleva naisten kuoro Lemmenilojen kuoron (Choeur des Plaisirs) ja itse Rakkaus (l’Amour). Näiden lisäksi kuullaan Lemmensurujen laulu (Air des Peines), sarja tansseja, mukana kontratanssi, sekä lisää lauluja.
Ensimmäisessä näytöksessä valmistellaan Echon ja Narcissen häitä, mutta Echo epäilee tulevaa miestään uskottomuudesta, sillä tämä on vältellyt häntä. Syynä on Apollon, joka myöskin rakastaa Echoa, langettama taika, minkä vuoksi Narcisse ihastuu omaan kuvajaiseensa kuvitellessaan näkemänsä vedenneidoksi. Aariat tai laulut (airs), orkesteriresitatiivit sekä lukuisat kuorot ja tanssit yhdistyvät etenemisessä miellyttäväksi kavalkadiksi. Gluck kuvaa riipaisevan osuvasti Kaiun sydäntä särkevää tuskaa Narkissoksen piittaamattomuuden edessä avausnäytöksen kuudennessa kohtauksessa (suom. Veijo Murtomäki):
| Narcisse, Echo (éloignée) Tandis qu ’Echo cherche Narcisse sur la pente du coteau qui occupe l’aile gauche du théâtre, Narcisse entre et va se pencher sur la fontaine qui est au pied de ce coteau. |
Narkissos, Kaiku (etäältä) Sillä aikaa kun Kaiku etsii Narkissosta mäenrinteeltä, jolle on varattu näyttämön vasen siipi, Narkissos saapuu ja kumartuu ylitse lähteen, joka sijaitsee rinteen juurella. |
| Narcisse Divinité des eaux, charmante souveraine peuxtu résister à mes pleurs? Avec des traits si pleins de timides douceurs, quoi, tu pourrais étre inhumaine? Dans les bras d’un rival heureux peutétre tu ris de ma peine. Tremble pour l’objet de tes feux, tremble en ta grotte souterraine! Je descendrai sous les flots et sans perdre en vains sanglots le transport jaloux qui me guide, ma main de cent javelots sur ton sein palpitant percera le perfide. |
Vesien jumalatar, hurmaava hallitsijatar, voitko vastustaa kyyneleitäni? Piirteinesi täynnä kainoa suloutta miten voit olla niin epäinhimillinen? Käsivarsilla onnellisen kilpailijan kenties naurat tuskalleni. Vapise tulesi kohteen vuoksi, vapise maanalaisessa luolassasi! Laskeudun aaltojen alle ja tuhlaamatta turhia nyyhkytyksiä minua ohjaavan mustasukkaisuuden innolla sadan keihään voimalla lävistän petollisena sykkivän rintasi. |
| Echo (à part, dans l’éloignement) Ciel! Que viens-je d’entendre, et quel est mon malheur! |
Taivas! Mitä kuulenkaan ja millainen onnettomuus minua kohtaakaan! |
| Narcisse Mais, où m’égare une injuste douleur? Peutétre, hélas! de mon ardeur tu daignas partager la joie ou les larmes. Lorsque je souriais, un sourire plein de charmes de ton teint ranimait les fleurs. Quand je pleurais, à mes pleurs tu répondais par des larmes. |
Mutta mihin johtaakaan kohtuuton tuskani? Kenties, oivoi! suvaitset jakaa kanssani hehkuni ilon tai kyyneleet. Silloin kun hymyilin, hymysi täynnä lumoa herätti henkiin hipiäsi kukoistuksen. Kun itkin, kyyneleihini sinä vastasit kyyneleilläsi. |
| Echo (s’étant approchée) Lui fautil découvrir mes secrètes douleurs? Je ne les soutiens plus, à peine je respire. |
(tullen lähemmäksi) Täytyykö minun paljastaa hänelle salainen tuskani? En kestä sitä enää, tuskin edes hengitän. |
| Narcisse J’ai vu tes bras tendus vers moi, tu semblais vouloir me dire: Narcisse, je plains ton martyre, que ne puis-je envoyer mes soupirs jusqu’à toi! |
Olen nähnyt käsivartesi ojentuneena minua kohti, Näytit haluaavan sanoa minulle: Narkissos, surkuttelen tuskaasi, etten voi lähettää huokauksiani tykösi! |
| Echo (ayant descendu une partie du coteau et en vue de Narcisse) Narcisse! |
(laskeutuu alas mäen rinnettä Narkisoksen näköetäisyydelle) Narkissos! |
| Amour Echo t’appelle! |
Kaiku kutsuu sinua! |
| Narcisse Quel embarras, quelle peine cruelle! |
Miten kiusallista, miten hirveän tuskallista! |
| Echo Narcisse! |
Narkissos! |
| Amour Echo t’appelle! |
Kaiku kutsuu sinua! |
| Narcisse Quels mouvements divers m’agitent tour à tour! |
Mitkä vastakkaiset voimat minua repivätkään eri suuntiin! |
| Echo C’est ton amante fidèle. Sans elle tu n’avais pas un beau jour. Et tu la fuis. Ah! rendslui ton amour! |
Tässä on uskollinen rakkaasi. Ilman häntä sinulla ei ole yhtään onnellista päivää. Ja sinä pakenet häntä. Oi! anna hänelle rakkautesi! |
| Narcisse Par mes ennuis, par tes alarmes, ah! que mon cœur est tourmente! Pour toi d’une mortelle il eût bravé les charmes; il voudrait te rendre les armes. Mais il est au pouvoir d’une divinité. Je ne saurais te consoler et ne puis soutenir tes larmes. |
Kuinka minun ikäväni, sinun huolesi, oi! riipaisevatkaan sydäntäni! Vuoksesi sydämeni uhmaisi kuolevaisen naisen suloja ja laskisi edessäsi aseensa. Mutta sydämeni on jumaluuden vallassa. En osaa siksi sinua lohduttaa enkä voi antaa tukea kyyneleillesi. |
| Echo Ah! veuxtu me désespérer? A ton amante, hélas! peuxtu le preferer? C’est toi dont les attraits… (Narcisse sort) |
Oi! haluatko ajaa minut epätoivoon? Ja rakastajallesi, oivoi! voitko antaa etusijan? Ja kuitenkin itsesi viehätysvoima… (Narkissos poistuu) |
Toisessa näytöksessä Kaiun nymfiystävättaret yrittävät lohduttaa tätä. Narkissos puolestaan kärsii edelleen lähteen äärellä ”nymfinsä säälimättömyyden” ja kylmyyden edessä samalla, kun hänen ystävänsä Cynire yrittää lohduttaa Narkissosta. Narkissos laulaa neljännessä kohtauksessa tuskaisan aarian Ô combats, ô désordre extrême ! (Oi taistelua, oi äärimäistä sekasortoa!). Vasta kun Apollon iskemä salama herättää Narkissoksen lumouksesta, hän kuulee, kuinka kuoro (teatterin ulkopuolelta) kuuluttaa hitaan seremoniallisessa numerossaan Dieux qu’implorent ses tristes yeux (Jumalat, joita hänen murheelliset silmänsä hartaasti rukoilivat) Kaiun kuolemaa, jolloin hän tajuaa houkkamaisuutensa ja ryntää hengettömän rakkaansa luo.
Kolmannessa ja päättävässä näytöksessä kuvataan Kaiun ystävättärien yksinäisyyttä kaiuttomissa metsissä ja mäenrinteillä sekä katuvan ja kuolemaa kaipaavan Narkissoksen tuntemuksia, jotka heijastuvat aariassa Beaux lieux, témoins de mon ardeur (Somat seudut, hehkuni todistajat). Kun Narkissos on surmaamaisillaan itsensä, elämään palautettu Kaiku saapuu temppelistä länsituulen jumalattarien ja amoriinien ympäröimänä. Näin päästään iloitsevaan kvartettoon Quel retour, ô dieux, quel moment ! (Mikä paluu, oi jumalat, mikä hetki!) ja loppukuoroon Le dieu de Paphos et de Gnide (Pafoksen ja Gnidon jumala yksin elähdyttää koko maailman). Tällä viitataan antiikin rakkauden jumalan, Afroditen kultille omistettuun kahteen kuuluisaan paikkaan, jotka sijaitsivat Lounais-Kyproksella ja Vähän-Aasian rannikolla.
Gluckin merkitys
Gluckin historiallinen merkitys on runouden ja musiikin välisen tasapainon palauttamisessa: hän yhdisti ranskalaisen koomisen oopperan yksinkertaisuuden, lyyrisen tragedian suuruuden, italialaisen serian loistokkuuden ja tehokkuuden sekä italialais-saksalaisen sinfonian ja orkesterin saavutukset. Gluckin oopperat ovat täynnä passioita, moraalia, klassisuutta, draaman tajua, musiikin hätkähdyttävää vahvuutta – ja samalla myös viihdyttävyyttä ja suloutta sekä viehkoja ja vetäviä tansseja.
Silti ei pidä liioitella Gluckin osuutta eri tyylien yhdistämisessä: Jommelli ja Traetta sävelsivät yhtä lailla uudistusoopperoita, joiden musiikki on myös aidosti dramaattista ja monipuolista. Gluckin erään seuraajan ja samanaikaisen säveltäjän, nuoren Mozartin parhaat seriat ovat suurenmoisia, jo Mitridate (1770) ja Lucio Silla (1772), Idomeneosta (1781) puhumattakaan.
Kirjallisuutta
Einstein, Alfred (ilman vuotta). Gluck. Sein Leben – seine Werke. Pan-Verlag Zürich.
Christoph Willibald Gluck und seine Zeit, toim. Irene Brandenburg 2010. Laaber: Laaber-Verlag.