Christoph Willibald Gluckin (1717–87) Wienin-aikanaan säveltämä ooppera Orfeo ed Euridice (1762) oli ensimmäinen uuden tyylin mestariooppera, vaikka se onkin vielä lähempänä pastoraalitradition jatketta. Juhlaoopperalajistaan azione teatrale huolimatta toiminta on teoksessa pelkistynyttä. Ranskalaisvaikutteista oopperassa oli solististen osuuksien, kuoron ja baletin monimuotoinen yhteen kutominen vaikuttaviksi kuvaelmiksi (tableaux). Teoksen valmistumisen ja merkittävän oopperatapahtuman taustalla olivat Durazzon ja Calzabigin käytännöllis-aatteellinen toiminta, Angiolinin koreografiat sekä kastraatti Gaetano Guadagnin vaikuttava laulaminen. Durazzo rahoitti Orfeon painamisen Pariisissa 1764. Se oli tavatonta, sillä italialaista oopperaa ei ollut ilmestynyt partituurimuodossa sataan vuoteen.
Orfeo on seremoniallisesti korostunut ja antiikkinen veistosmaisuudessaan, kuvaelmamaisuudessaan sekä kuoron ja baletin hillityssä käytössään. Musiikissa on toki pelkistynyttä voimaa, sillä kaikki koristeellisuus on hävinnyt ja puhdas melodia palvelee tekstiä sekä noudattaa sen runollis-draamallisia sisältöjä. Mutta koska kyseessä oli keisari Franzin nimipäiväooppera, lopun oli oltava onnellinen. Secco-resitatiivi ja da capo -aaria eivät ole enää tässä käytössä, joten irtiotto aiempaan italialaiseen vakavaan oopperaan on tapahtunut tosiasia. Gluck on lisäksi riisunut aariat tehokkaasti: Orfeosta ei löydy isoja ritornelloja, aariat eivät ole laajoja, eikä niissä esiinny koristeita tai sanatoistoja; sen sijaan aariat ovat laulavan sijaan ankaria ja lähes puhuvia.
Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Raivotarten ja haamujen kuoron tanssi.
Kolminäytöksisen oopperan ensimmäisessä näytöksessä ollaan sypressi- ja laakerilehdossa Eurydiken haudan äärellä. Orfeus suree menetettyä rakastaan nuorukaisten ja nuorten naisten kanssa. Zeus liikuttuu Orfeuksen murheesta ja pyytää Amoria kertomaan nuorukaiselle, että hän saa hakea rakkaansa takaisin Manalasta sillä ehdolla, ettei katso Eurydikeä kuolleiden valtakunnassa. Toisessa näytöksessä ollaan Manalassa, jossa raivotarten ja haamujen kuoro tanssii sekä laulaa vuoroin synkeän juhlavasti, vuoroin hurjasti, ja Manalan asujaimisto yrittää estää Orfeuksen pääsyn valtakuntaansa.
| Chi mai dell’Erebo Fra le caligini, Sull’orme d’Ercole E di Piritoo Conduce il pié? D’orror l’ingombrino Le fiere Eumenidi, E lo spaventino Gli urli di Cerbero, Se un Dio non è. |
Ken uskaltaa Ereboksen höyryjen sekaan Herkuleksen jalanjälkiä ja Piritoksen seurata askelillaan? Kauhuillaan estävät häntä hurjat eumenidit, ja hänet pelästyttävät huudot Kerberoksen, jollei hän ole Jumala. |
Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Kuoron Chi mai dell’Erebo.
Orfeuksen ei auta muuta kuin ottaa lyyransa – sitä esittää orkesterissa harppu – ja yrittää laulullaan tehdä vaikutus Manalan henkiin. Lopuksi hänet päästetään varjojen valtakuntaan, jossa sankarit ja sankarittaret majailevat ja ympäröivät hunnutetun Eurydiken. Tähän kohtaan liittyy myös kuuluisa Autuaiden sielujen tanssi.
| Orfeo Deh! placatevi con me. Furie, Larve, Ombre sdegnose… |
Voi! Leppykää minulle. Raivottaret, haamut, vihastuneet aaveet… |
| Coro No… |
Ei… |
| Orfeo Vi renda almen pietose Il mio barbaro dolor. |
Suopukaa ainakin sääliviksi hirvittävää tuskaani kohtaa. |
Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Orfeuksen Deh! placatevi con me.
Oopperan kolmas näytös kuvaa myyttisen tapahtumasarjan, jossa Eurydike ihmettelee häntä noutamaan tulleen Orfeuksen ynseyttä ja saa sulhonsa vastoin varoituksia katsomaan morsiotaan – ja menettämään Eurydiken lopullisesti. Koska Gluckin sävelitys esitettiin alun perin (5.10.1762) Wienin Keisarillisessa hoviteatterissa, antiikin tarinasta poiketen Orfeus saa mielitiettynsä takaisin uhrautuvan rakkautensa ansiosta. Seuraavassa jousiorkesterin säestämässä tehokkaassa resitatiivissa (recitativo accampagnato), josta on olemassa useita tekstiversioita, Orfeus purkaa epätoivoaan ennen kuin hän valaa tuskansa kuuluisaksi aariaksi Che farò senza Euridice!.
| Euridice!… diletta! Ah più non m’ode, Ella è spenta per me! Misero! ed io, Io fui che morte a lei recava! Oh legge Spietata! quel martir al mio somiglia! in questa ora funesta Sol di morir con te, lasso! mi resta! (ossia: son disperato!) |
Eurydike! …rakas! Voi hän ei enää minua kuule, hän on poistunut elämästäni! Onneton! ja se olin minä, joka aiheutin hänen kuolemansa! Oi armoton laki! Mikä tuska voisi olla suurempaa! Tällä hirvittävällä hetkellä vain kuolema kanssasi, oivoi! jää minulle jäljelle! (tai: olen epätoivoinen!) |
Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Orfeuksen resitatiivi Euridice!… diletta!.
Orfeuksen aaria on sikäli uudistuksellinen, ettei se ole enää da capo -aaria, vaan muunnettu kolmisäkeistöinen säkeistölaulu, jossa tuskaa hillitysti ja C-duurissa pidättelevien säkeistöjen välillä kuullaan sydäntä särkeviä huudahduksia.
| Che farò senza Euridice? Dove andrò senza il mio ben? Euridice! Euridice! Oh Dio! Rispondi! lo son pure il tuo fedel! |
Mitä voin tehdä ilman Eurydikeä? Minne menisin ilman rakastani? Eurydike! Eurydike! Oi Jumala! Vastaa! Minähän olen sinulle uskollinen! |
| Che farò senza Euridice? Dove andrò senza il mio ben? Euridice! Euridice! Ah! non m’avanza Più soccorso, più speranza, Né dal mondo, né dal ciel! |
Mitä voin tehdä ilman Eurydikeä? Minne menisin ilman rakastani? Eurydike! Eurydike! Oi! Ei minulla ole jäljellä enää apua eikä toivoa, ei maan päällä eikä taivaassa! |
| Che farò senza Euridice? Dove andrò senza il mio ben? |
Mitä voin tehdä ilman Eurydikeä? Minne menisin ilman rakastani? |
Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Eurydike. Orfeuksen resitatiivi Euridice!… diletta!.
Orfeuksen myöhemmät vaiheet
Wienin-esityksessä Orfeuksen nimiroolin lauloi alttokastraatti Guadagni, mikä ei käynyt laatuun Pariisissa, jonne Gluck muokkasi myöhemmin oopperansa uuteen uskoon nimellä Orphée et Euridice (1774) eli siitä tuli ranskalainen uudistusooppera. Gluck laajensi Haades- ja Elysium-kohtauksia sekä laati Cupidolle ja Eurydikelle uusia aarioita.
Gluck transponoi Orfeuksen roolin ylöspäin tenorille sopivaksi, minkä lisäksi Orfeus sai avausnäytöksen loppuun taituriaarian, josta löytyy erilaisia tekstityksiä: L’espoir renaît dans mon àme (Toivo heräsi uudestaan sielussani) sekä Amour, viens rendre à mon âme ta plus ardente flamme (Rakkaus, saavu sytyttämään sieluni roihuavaan liekkiin). Toisen näytöksen alkuun Gluck sijoitti Don Juan -balettinsa päätöstanssin nimellä Danse des furies (Raivotarten tanssi) sekä sen jatkeeksi huilusoololla varustetut Autuaiden sielujen [p.o. varjomaisten henkien] tanssit (Danses des ombres heureuses).
Myöhemmin vielä Berlioz sovitti oopperan uudelleen (1859) ja palautti sen korkeuden naisalton laulettavaksi 1762 version mukaisesti. Samalla hän sisällytti sovitukseensa Pariisin version (1774) lisäykset transponoimalla siellä, missä se oli tarpeen. Hän teki sovituksensa ajatellen Pauline Viardot-Garcian mezzosopraanoääntä. Siitä lähtien oopperan nimiroolia ovat esittäneet yleensä naiset (altot ja mezzosopraanot), joskus harvoin tenorit, kunnes kontratenorikulttuurin syntyminen toi 1900-luvun lopussa Orfeuksen roolin taas miesten ulottuville.
Kirjallisuutta
Einstein, Alfred (ilman vuotta). Gluck. Sein Leben – seine Werke. Pan-Verlag Zürich.
Christoph Willibald Gluck und seine Zeit, toim. Irene Brandenburg 2010. Laaber: Laaber-Verlag.