Kristuksen kärsimyksen historia laulettuna
Kärsivän Kristuksen huutoa kuvaava melisma
Raamatun tekstien kantilloimiseen lienee jo varhain liitetty dramaattisia pyrkimyksiä, ja 800-luvulta alkaen on säilynyt merkintöjä eri äänialojen käytöstä eri henkilöiden vuorosanojen yhteydessä. Papin laulaman Kristuksen osuuden keskisävelenä saattoi olla f, evankelistan (diakoni) c’ ja muiden henkilöiden (alidiakoni) f’.
Varsinkin juhla-aikojen värikkäät tekstit alettiin myöhemmin jakaa useiden lukijoiden kesken. Erityisen suosittua tämä käytäntö oli pääsiäisenä ja sitä edeltävänä aikana. Kristuksen kärsimyksestä kertova evankeliumiteksti tuli tavaksi laulaa erityisellä passiosävelmällä. Vaikka yleensä pysyttäydyttiin yksinkertaisessa kantilloinnissa, esimerkiksi tekstinkohdassa Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? saattoi esiintyä maalaileva melisma.
Yleiseksi tavaksi tuli lukea hiljaisen viikon evankeliumitekstit palmusunnuntaina Matteuksen, tiistaina Markuksen, keskiviikkona Luukkaan ja pitkänäperjantaina Johanneksen mukaan. Näin muotoutunutta passiotyyppiä on kutsuttu monofoniseksi (yksiääniseksi) tai koraalipassioksi erotukseksi myöhemmistä ja musiikillisesti monimuotoisemmista passioista.
Viimeistään 1400-luvulta lähtien kansanjoukkojen (turba, mon. turbae) osuuksia saatettiin antaa moniääniselle kuorolle. Koko passiosta saattoi tällöin muodostua motettipassio, jossa gregoriaaninen kantillointisävelmä esiintyi vuoroin eri kuoroäänissä ja joka irtautui tavanomaisesta liturgisesta käytännöstä. Tällaisista ”läpisävelletyistä” passioista tunnetaan muiden muassa Antonio Longaval (jonka passiota aikaisemmin on pidetty Jacob Obrechtin säveltämänä), Orlando di Lasso, Tomás Luis da Victoria ja William Byrd.
Luterilaisen, kansankielisen responsorisen (vuorottelevan) passion säveltäjiin kuului Lutherin työtoveri Johann Walter, jonka nimeen on liitetty Matteus- ja Johannes-passiot. Niiden turba-kuorot on kirjoitettu faux-bourdon-tapaan. Usein käytettiin kärsimysteksteistä laadittua koostetta Summa Passionis, jonka paikka usein oli pitkäperjantain vesperissä. Tyypillistä oli, että musiikillista kokonaisuutta kehystivät motetit: exordium (otsikko) ja conclusio (päätös). Otsikot saattoivat olla seuraavanlaisia:
Passio Domini nostri Jesu Christi secundum – –
Das Leiden unsers Herrn Jesu Christi, wie uns das beschreibet der heilige Evangeliste – –
Vulpius: Matteus-passion laulettu otsikko
Responsorisia passioita sävellettiin 1600-luvun lopulle saakka ja niitä saatettiin esittää vielä 1800-luvulla. Motettimaisten kuoro-osien merkitys lisääntyi mm. Jakob Meilandin, Bartolomäus Gesiuksen ja Melchior Vulpiuksen teoksissa. Tunnettu esimerkki on viimeksi mainitun Matteus-passio (1613).
Saksankielisiin motettipassioihin kuuluivat mm. Leonhard Lechnerin ja Christoph Demantiuksen Johannes-passiot. Demantiuksen säveltämä passio edusti jo uutta, italialaisvaikutteista monikuoroista tyyliä. Kun luterilaiset koraalit liitettiin mukaan, syntyi uudenlainen koraalipassio (Lied-Passion).
Jeesuksen oppilaiden kuoro Schützin Matteus-passiosta
1600-luvulla tuli tavanomaiseksi responsorisen passion uusi tyyppi, johon liittyivät monodia ja konsertoiva kenraalibassotyyli. Heinrich Schützin Luukas-, Johannes– ja Matteus-passiot olivat kuitenkin säestyksettömiä. Niissä Schütz kehitti oman resitointimallinsa, jossa korostui tunteenomaisuus (”Mit-Leiden”). Kansanjoukkojen kuorot kävivät yhä värikkäämmiksi. Hän sävelsi myös Summa passionis -tyyppisen teoksen Jeesuksen Kristuksen seitsemän sanaa ristillä. Siinä Jeesuksen ariosomaisia osuuksia säestävät jousisoittimet, jotka antavat osuuksille ikään kuin sädekehän.
Passiokantaatit ja -oratoriot
Nimitystä oratorinen passio on käytetty kantaatinomaisesta passiosta, jossa kärsimyshistoriaan liittyy muita Raamatun tekstejä sekä uusia tekstejä. Ensimmäisiä oli Antonio Scandellon Johannes-passio (1561). Kun mukaan tulivat soittimet ja uusi kantaattityyli, lähestyttiinkin jo J.S. Bachin teoksista tunnettua tyyppiä. Bachin edeltäjiä olivat mm. Johann Sebastiani (Königsberg), Johann Theile (Lyypekki), Johann Kuhnau (Leipzig) ja Philipp Heinrich Erlebach (Rudolstadt).
1700-luvun passioita voi yleensä kutsua nimillä passiokantaatti tai -oratorio. Niissä vapaiden tekstien osuus oli yhä merkittävämpi. Johann Philipp Krieger, joka sävelsi 13 kadonnutta passiota, sekä Reinhard Keiser olivat J.S. Bachin suoranaisia edeltäjiä. Keiserin passion tekstin Der blutige und sterbende Jesus (Vertavuotava ja kuoleva Jeesus) laatija oli hampurilainen Menantes. Samantyylinen on Georg Böhmin Johannes-passio (jota on pidetty G. F. Händelin teoksena).
Bachin Matteus-passion accompagnato-resitatiivi
J. S. Bachin viidestä passiosta ovat säilyneet B.H. Brockesin suosittuun tekstiin Der gemartete und sterbende Jesus laadittu dramaattinen Johannes-passio (1723 tai 1724) ja laaja Matteus-passio (1729, Picanderin tekstiin). Markus-passiosta ovat säilyneet teksti ja muutamat kantaattien aineksina käytetyt osat. Bachin passiot esitettiin pitkänperjantain iltapäivinä. Lukuisat kuorokoraalit toimivat usein aarioiden ja ariosojen tapaan subjektiivisina vastauksina Raamatun kärsimyshistorian yksityiskohtiin. Jeesuksen osuudet muodostuvat usein accompagnato-resitatiiveiksi, joihin Matteus-passiossa liittyvät jousisoittimet.
Brockesin passiotekstiä käyttivät myös Keiser, Johann Mattheson ja Georg Philipp Telemann, joka sävelsi Hampurissa vuodesta 1722 alkaen kuolemaansa 1767 saakka joka vuosi uuden passion. K. W. Ramlerin tunteikas teksti Der Tod Jesu (Jeesuksen kuolema) oli 1700-luvulla hyvin suosittu. Tekstin laajuus ja vapaa luonne tekivät teoksesta jo oratorion kaltaisen. Telemannin lisäksi sen sävelsi mm. Carl Heinrich Graun.
Katolisen kirkkomusiikin piirissä Wienissä muotoutui myös passiota lähenevä pitkänperjantain sepolcro-oratorion tyyppi, johon liittyi näyttämöllinen asetelma, säveltäjänään mm. Antonio Draghi.
Historiasävellykset
Kärsimyshistorian lisäksi muutkin Kristuksen elämää ja toimintaa kuvailevat evankeliumitekstien osuudet saivat vastaavia sävelityksiä. Jouluun, pääsiäiseen ja helatorstaihin teksteihin perustuvien sävellysten otsikossa esiintyy usein sana historia, joka on saatettu suomentaa ’kertomukseksi’ (esimerkiksi Historia von der Geburt / Auferstehung Jesu).
Antonio Scandellon lisäksi mainittavia ovat mm. Thomas Sellen ja Rogier Michaelin (Die Geburt unseres Herrn Jesu Christi, 1602) sävellykset. Heinrich Schützin pääsiäis- ja joulukertomuksissa soittimien osuus kehystää merkittävimpiä vuorosanoja.
Sävellystyypin myöhempiä esimerkkejä ovat C.H. Graunin jouluoratorio sekä Carl Philipp Emanuel Bachin pääsiäis- ja ylösnousemusoratorio Auferstehung und Himmelfahrt Jesu K. W. Ramlerin tekstiin. J.S. Bachin Jouluoratorioksi kutsuttu teos on kuuden joulunajan kantaatin sarja, jota voidaan pitää myös laajana historiasävellyksenä.
Lähteet ja kirjallisuus
Blume, Friedrich & Finscher, Ludwig 1965. Geschichte der evangelischen Kirchenmusik, 2., neubearb. Aufl. Kassel.
Blume, Friedrich 1975. Protestant Church Music: A History. London: Gollancz.
Ling, Jan 1983. Europas musikhistoria – 1730. Stockholm: Esselte Studium.
Massenkeil, Günther 1998-99. Oratorium und Passion, Teil 1-2. Handbuch der musikalischen Gattungen, Bd. 10. Herausgegeben von Siegfried Mauser. Laaber: Laaber-Verlag.
Moberg, Carl-Allan 1932. Kyrkomusikens historia. Uppsala.
Moser, Hans Joachim 1954. Die evangelische Kirchenmusik in Deutschland. Berlin – Darmstadt: Merseburger.
Natur och Kulturs Musikhistoria. Toim. Kjellberg, Erik. Stockholm: Natur och Kultur 1999.