Reformaation vaikutus
Reformaatioajan liturgiset uudistukset näkyivät tanskalaisessa Malmö-messussa 1528, jonka ilmeisiä esikuvia olivat Nürnbergissä muotoutunut messu (1525/1526) ja Lutherin Deutsche Messe (1526). Hans Thomissønin nuotein varustettu virsikirja Den Danske Psalmebok 1569 ja Niels Jesperssønin Graduale 1573 olivat hyvin merkityksellisiä muidenkin pohjoismaiden kirkkomusiikille. Viimeksi mainittu sisälsi proprium-musiikin tai ainakin suositukset jokaista kirkkovuoden pyhäpäivää varten. Kööpenhaminassa kirkkomusiikin viljely huipentui Kristian IV:n aikana 1600-luvun alussa, jolloin siellä toimi mm. Heinrich Schütz. Thomas Kingon Graduale 1699 osoitti ajanmukaisia uusia piirteitä. Myöhempi kehitys Tanskassa eteni läheisessä yhteydessä Saksan kanssa.
Tanskaan kuuluneessa Norjassa kirkkomusiikin keskukseksi kohosi Christiania (Kristiania, Oslo). Trondheim ja sikäläinen Nidarosin tuomiokirkko säilyivät kuitenkin edelleen merkittävinä. Islannissa kansankieli kohosi varhain esille. Sävelmät, joita painettiin vuodesta 1589 alkaen, noudattelivat tanskalaisia ja saksalaisia esikuvia. Norjalaisen Peter Dassin ja islantilaisen Hallgrimur Péturssonin virsiteksteihin liittyivät yleensä 1600-luvulla muotoutuneet saksalaisten koraalien toisinnot.
Ruotsin valtakunnan kirkkomusiikki rakentui sekin lähinnä saksalaiselle perustalle. Kun kuningas Kustaa Vaasa reformaatiokautena heikensi kirkon asemaa, verraten vireäksi kehittynyt liturginen musiikki kuihtui, mikä näkyy Olavus Petrin johdolla syntyneessä vuoden 1531 käsikirjassa. Musiikin osuus lisääntyi vuosien 1541 ja 1548 messukirjoissa, joiden pohjalta Suomessa syntyi Mikael Agricolan Messu 1549.
Ruotsissa jumalanpalvelus ja sen musiikki säilyttivät pitkään perinteisempiä muotoja kuin Tanskassa, ja kansankielisten virsien merkitys lisääntyi vasta myöhemmässä vaiheessa. Kirkkomusiikin perinteitä kunnioittaneen arkkipiispan Laurentius Petrin kirkkojärjestys (1571) sisälsi huomattavan paljon liturgisia ohjeita. Muutamia messusävelmäsarjoja ja varsinkin suurten juhlapyhien muita liturgisia lauluja käännettiin ruotsiksi ja suomeksi, ja niitä on säilynyt lukuisissa käsikirjoituksissa. Ruotsinkielisen liturgisen laulun ohjeeksi painettiin Een liten Songbook (1540-luku/1553), jonka nuottiviivastoille myöhemmin kirjoitetut sävelmät olivat verraten yhtenäisiä eri paikkakunnilla.
Latinasta kansankieliin
Ruotsissa kuningas Juhana III pyrki ”Punaisessa kirjassaan” (1578) palauttamaan varhaisempia liturgisia käytäntöjä, mutta Uppsalan kokous 1593 päätyi tiukan luterilaiselle linjalle, kuten vuosina 1614 ja 1693 (suomeksi 1694) julkaistut kirkkokäsikirjat osoittavat. Kuningas Kaarle IX puolestaan suosi reformoitua liturgista käytäntöä, jonka kaltaista psalmilaulua koetti viritellä hänen hovikapellimestarinsa Torsten Rhyacander.
Latinankielinen laulu säilyi varsinkin Ruotsin valtakunnassa pitkälle 1600-luvulle. Yhtenä osoituksena tästä on keskiajalta periytyneiden laulujen kokoelma Piae Cantiones (1582). Se julkaistiin viipurilaisten toimesta mutta oli käytössä ympäri valtakuntaa, ja siitä julkaistiin vuonna 1625 laajennettu uusi painos Cantiones piae sekä myöhemminkin otteita. Viimeksi mainitun muutamia moniäänisiä lauluja muokkasi tai sävelsi rostockilainen Daniel Friderici.
Kyrie Dominicale Finice
Koulukuorot suosivat latinan kieltä myös ”figuraalimusiikissaan”. Kansankieliset laulut nousivat kuitenkin yhä enemmän esille, mistä käsikirjoitusten lisäksi todistavat mm. Uppsalan ja Växjön hiippakuntia varten painetut Liber Cantus -nimiset kokoelmat (1620 ja 1623). Ainutlaatuinen on Suomessa säilynyt koko kirkkovuoden suomenkielisiksi muokatut introitusantifonit sisältävä, Michael Bartholdi Gunnaeruksen kirjoittama kokoelma vuodelta 1605.
Virsien merkitys lisääntyi vähitellen. Olavus Petrin virsikirja 1536 sisälsi 47 virttä, ja uusia virsikirjoja (Then swenska Psalmboken) julkaistiin melko tiheään. Virsien sävelmiä painettiin vain kuitenkin satunnaisesti, joten seurakunnissa jouduttiin tyytymään käsinkirjoitettuihin sävelmistöihin. Näistä vanhimpia ovat Ruotsista löydetty Olaus Ericin laulukirja (n. 1600) ja saman ajan sävelmiä sisältävä Loimijoen käsikirjoitus. Kolmesta muusta suomalaisesta käsikirjoituksesta tunnetuin on ”Kangasalan koraalikirjaksi” kutsuttu kokoelma (1624). Ruotsalaisista käsikirjoituksista merkittävin on kirjoitettu Mönsteråsissa 1646.
Ruotsin kielellä laulettiin myös Johann Walterin perinteeseen pohjautuvaa Johannes-passiota, kun taas Suomessa 1600-luvun lopulla käytettiin Melchior Vulpiuksen Matteus-passiota sekä ruotsin- että suomenkielisenä. Kaupunkien musiikkitoiminta rakentui varsinkin valtakunnan pohjoisosissa privilegion saaneiden urkurien varaan. Saksasta tulleesta, J. P. Sweelinckin johdolla opiskelleesta Tukholman Saksalaisen kirkon urkurista Andreas Dübenistä tuli musiikkisuvun kantaisä, jonka jäljiltä on Uppsalassa säilynyt laaja käsikirjoituskokoelma. Virsien osuus jumalanpalveluksessa kohosi yhä tärkeämmäksi. Valtakunnallinen virsikirja painettiin kuitenkin vasta 1695 ja sai vuonna 1697 Harald Valleriuksen toimittaman, numeroidulla bassolla varustetun koraalikirjan. Sen sävelmistössä on mukana lukuisia oman aikansa pieniä ”aarioita”, joiden säveltäjistä ei yleensä ole tietoa.
Pohjoismaissa seurattiin myös motetista kantaattiin johtanutta kehitystä. Tanskan kuningas Kristian IV:n aikana (1588-1648) hänen hovinsa oli merkittävä musiikkikeskus, jossa oleskelivat mm. John Dowland ja Heinrich Schütz. Tanskalaissyntyinen Dieterich Buxtehude siirtyi pian Lyypekkiin, kun taas saksalaissyntyisten Christian Geistin ja Christian Ritterin sävellystoiminta painottui Tukholmaan. Ruotsalaisen, Englannista oppia hakeneen Johan Helmich Romanin sukujuuret olivat Suomessa. Hänen sävellyksiinsä kuuluu mm. ruotsinkielinen messu Svenska mässan, kantaatteja ja psalmisävellyksiä. Romanin esikuvina olivat G. F. Handel/Händel sekä italialaiset säveltäjät.
Raahen urkurin Zacharias Palmin pieni aaria on ainoa säilynyt 1600-luvun suomalaisen kirkkomusiikin esimerkki.
Koraali ”Beklage af all min Sinde” (Valitan vaikeasti) F. C. Breitendichin tanskalaisesta koraalikirjasta (1764).
Suomi, jonka kirkollisia ja musiikillisia keskuksia olivat Turku ja Viipuri, alkoi päästä osalliseksi Ruotsin suurvalta-ajan kulttuurin kehityksestä. Saksalaissyntyisten urkurien työskentelystä 1600-luvun lopulla on dokumenttina säilynyt Turun tuomiokirkon tabulatuurikirja, joka lienee kirjoitettu noin vuonna 1700 mutta noudattaa lähinnä vuosisadan alun tyyliä. Esteeksi tuli kuitenkin suuri Pohjan sota, jonka haitalliset vaikutukset olivat Ruotsille huomattavia ja Suomelle tuhoisia. Vuoden 1701 virsikirja ehdittiin kuitenkin saada aikaan. Se seurasi ruotsalaista esikuvaa mutta sen noin 250 sävelmästä noin 50 olivat vain Suomessa käytettyjä. Virsikirjaan liittyi vuonna 1702 painettu yksiääninen, huonolaatuisesti toteutettu virsisävelmistö, Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja. Ainoa Suomesta säilynyt 1600-luvun sävellys on Raahen urkurin Zacharias Palmin vuosisadan lopulla virsisävelmästä muotoilema vaatimaton aaria. Tuon ajan virsisävelmätkin näyttävät olevan tuontitavaraa.
Kirkkomusiikin alamäki
Kiinnostus kirkkomusiikkiin väheni 1700-luvulla muiden maiden tapaan myös Pohjoismaissa. Liturgisen laulun osuus jumalanpalveluksissa kävi yhä vähäisemmäksi, ja alettiin tyytyä vain yhteen messusävelmäsarjaan. Koulujen musiikinopetus supistui. Virsisävelmien määrää pyrittiin vähentämään, ja perinteisiä sävelmiä pyrittiin yksinkertaistamaan sekä melodisesti että rytmisesti. Tästä ovat osoituksena tanskalaiset F.C. Breitendichin (1764) ja H.O.C.Zinckin (1801) koraalikirjat. Niissä oli vielä käytössä numeroitu basso, jonka sijasta 1800-luvulla siirryttiin neliäänisiksi kirjoitettuihin koraalikirjoihin. Toisaalta sävelmät muotoutuivat varsinkin koulukaupunkien ulkopuolella erilaisiksi kuvioiviksi toisinnoiksi.
Koraali ”Beklage af all min Sinde” (Valitan vaikeasti) F. C. Breitendichin tanskalaisesta koraalikirjasta (1764).
Saksalaissyntyinen Georg Joseph Vogler herätti Tukholman-kautenaan hämmästystä ja innostusta värikkäillä urkuimprovisoinneillaan. Hänen lähtövaiheissaan julkaisemansa koraalikirja (1799) taas oli kannanotto tuon ajan hajanaiseen virsilaulu- ja säestyskäytäntöön. Voglerin ilmeisesti alun perin uruilla improvisoima marssi juurtui Ruotsiin ja Suomeen adventin Hoosianna-”hymniksi”.
Virsikirjojen, joiden tekstien opin puhtautta haluttiin tiukasti varjella, ohelle alkoi syntyä myös erilaisia vapaampien hengellisten laulujen kokoelmia. Ruotsin valtakunnan herrnhutilaispiireissä ja myöhemmissä pietistispohjaisissa hengellisissä liikkeissä tuli suosituksi Sions Sånger (1743-45). Elias Lagus suomensi sen 1790 nimellä Sionin Wirret. Varsinkin Suomessa kokoelman henkilökohtaista uskonelämää korostavia lauluja laulettiin tutuimmiksi tulleilla virsisävelmillä. Niihin liitettiin usein myös maallisia tekstejä.
Sitä mukaa kun kirkon piirissä kiinnostus monipuoliseen musiikkiin väheni, sitä alettiin Pohjoismaissakin harrastaa yhä järjestyneemmin muissa yhteyksissä. Ruotsissa nousivat merkittäviksi Lundin, Uppsalan ja Turun ”akateemiset kapellit”, joista viimeksi mainittuun liittyi Turun soitannollisen seuran perustaminen. Johan Helmich Roman käynnisti Tukholman ritarihuoneessa järjestetyt konserttisarjat, joissa kirkkomusiikkiteoksetkin saivat sijansa.
Lähteet ja kirjallisuus
Abrahamsen, Erik 1919. Liturgisk musik i den danske Kirke efter Reformationen. Köbenhavn.
Göransson, Harald 1992. Koralpsalmboken 1697. Studier i svensk koralhistoria. Göteborg.
Göransson, Harald 1994. Kyrkans musik, Musiken i Sverige I. s. 231-274. Stockholm.
Moberg, Carl-Allan 1932. Kyrkomusikens historia. Uppsala.
Moberg, Carl-Allan 1957. Drag i östersjöområdets musikliv på Buxtehudes tid. Svensk tidskrift för musik 39, s. 56-88.
Natur och Kulturs Musikhistoria. Toim. Kjellberg, Erik. Stockholm: Natur och Kultur 1999.
Norlind, Tobias 1944-45. Från tyska kyrkans glansdagar I-III. Stockholm.
Pajamo, Reijo & Tuppurainen, Erkki 2004. Suomen musiikin historia: Kirkkomusiikki. Porvoo: WSOY.
Sandholm, Åke 1966. Klockarna i Finland på 1500- och 1600-talen. Åbo.
Schalin, Olav D. 1946/1947. Kulthistoriska studier till belysande av reformationens genomförande i Finland, I-II. Helsingfors.