Reformaatio ja kirkkomusiikki
18.12.2006 (Päivitetty 26.1.2020) / Tuppurainen, Erkki

Reformaattorien suhde musiikkiin

Reformaatiota ennakoivat sellaiset henkilöt kuin englantilainen John Wycliffe ja böömiläinen Jan Hus, jotka korostivat mm. kansankielen käytön ja seurakunnan aktiivisen osallistumisen merkitystä jumalanpalveluksissa.

Uskonpuhdistajat joutuivat pyrkiessään 1500-luvulla uudistamaan jumalanpalveluselämää ottamaan kantaa perinteisiin musiikin osuutta koskeviin kysymyksiin. Kantillointiin, kansankieliseen jumalanpalveluslauluun, vapaiden tekstien käyttöön ja kuoron, urkujen sekä muiden soittimien osuuksiin kolme keskeistä uudistajaa suhtautuivat seuraavasti:

	Kantillointi	Seurakuntalaulu	Vapaat tekstit	Kuorolaulu		Soittimet
				Kirkko	Koti
Zwingli	ei	ei	ei	ei	kyllä	ei
Calvin	ei	kyllä	ei	ei	kyllä	ei
Luther	kyllä	kyllä	kyllä	kyllä	kyllä	kyllä

Huldrych Zwingli (Zürich, saksankielinen Sveitsi) kielsi siis kaikenlaisen musiikin jumalanpalveluksessa ja salli vain kotimusiikin. Jean Calvin (Genève, ranskankielinen Sveitsi) salli yksiäänisen seurakuntalaulun, jos siinä oli raamatullinen teksti. Lähinnä tulivat kysymykseen psalmit. Sitä vastoin hän torjui jumalanpalveluksesta perinteisen liturgisen soolo- ja kuorolaulun, moniäänisen kuorolaulun ja soitinmusiikin. Seurakuntalaulu tuli Zürichissäkin käyttöön 1598.

Hugenottipsalttari

Ensimmäinen runomuotoisten psalmien ranskankielinen kokoelma painettiin 1539. Koko psalttarin sisälsi Genèvessä 1562 julkaistu Clément Marot’n ja Théodore de Bèzen kokoelma, jota sittemmin kutsuttiin genèveläiseksi tai Ranskan protestanttien mukaan hugenottipsalttariksi. Kokoelmasta tuli hyvin suosittu. Jumalanpalveluksissa niitä laulettiin aluksi yksiäänisinä mm. Guillaume Francin ja Louis Bourgeois’n laatimin ja muokkaamin yksinkertaisin, lähinnä koko- ja puolinuotein (alun perin kaksinkertaisin nuottiarvoin) rytmitetyin sävelmin.

Kodeissa yleistyi moniäänisen tai esimerkiksi luutun säestämän psalmilaulun harrastus, joka perustui varsinkin Claude Goudimelin 1565 julkaisemiin neliäänisiin sovituksiin. Alankomaissa painettiin 1540 Souterliedekens-kokoelma. Ambrosius Lobwasser julkaisi 1573 saksaksi kääntämänsä tekstit, joihin sovitettiin joko ranskalaiset tai uudet sävelmät. Tämäntyyppinen psalmilaulu vaikutti myös luterilaisten alueiden kirkkomusiikkiin.

Martin Luther ja musiikki

Martin Luther (1483-1546) otti käyttöön musiikin koko runsauden myös jumalanpalveluksessa ja perusteli sitä Jumalan antaman lahjan käyttöön ottamisella. Musiikilla oli hänen käsityksensä mukaan tärkeä tehtävänsä maailmassa myös ilman nimenomaista sidonnaisuutta sanaan. Erityisesti Luther korosti musiikin merkitystä koulutyössä ja saarnatoimessa. Hänen harrastuneisuutensa perinteiseen kirkkolauluun pohjautui mahdollisesti hänen kokemuksiinsa ajoiltaan augustinolaismunkkina.

Lutherin työtoveri, musiikkiasiantuntija ja tavallaan protestanttisen kanttorisäädyn perustaja Johann Walter esitti uskonpuhdistajasta seuraavan todistuksen (Michael Praetorius: Syntagma musicum 1615):

Niin tiedän ja todistan minä totisesti, että tuo pyhä Jumalan mies, Lutherus joka oli Saksan kansan profeetta ja apostoli, harrasti suurella halulla musiikkia koraali- ja figuraalilaulun muodossa. Monet mieluisat hetket olen hänen kanssaan laulanut ja usein nähnyt, miten tuo hyvä mies tuli hengessään niin hilpeäksi ja iloiseksi, ettei hän saattanut saada laulamisesta kylläänsä eikä väsyä siihen, ja osasi puhua musiikista niin ihanasti.

Musiikki kuului vielä 1500-luvulle tultaessa yliopistojen opetusohjelmaan, ”seitsemän vapaan taiteen” matemaattiseen aineryhmään, jonka muut osa-alueet olivat aritmetiikka, geometria ja tähtitiede. Erfurtin yliopistossa, jossa Luther opiskeli vuodesta 1502, tämä perinne oli vielä elävä. Näin hän on saattanut perehtyä musiikkiin jo opiskellessaan. Hänen käytännön musiikkitaitonsa näyttävät selvästi ylittäneen tavanomaiset.

Lyhyt introitusmotetti latinankieliseen tekstiin Non moriar, sed vivam (En minä kuole, vaan elän) on vuodelta 1545. Cantus firmuksena on perinteinen latinalainen psalmisävelmä. Suppea sepite edustaa pohjaa, jolta luterilainen koraali kasvaa; se osoittaa, että Luther oli perehtynyt musiikkiin varteenotettavassa määrin myös aktiivisessa, sävellyksellisessä mielessä ja kykeni tarvittaessa myös moniääniseen satsintuottoon. Hän lauloi kuorossa tenoria, soitti luuttua ja hallitsi kaikesta päättäen myös luuttumusiikissa käytettyä tabulatuurinotaation.

Luther ja virsi

Kansankielinen virsi oli saanut merkittävän aseman jo ennen Lutherin aikaa. Saksassa uusista runomittaisista kirkkolauluista käytettiin nimityksiä Kirchengesang (tai pelkkä Gesang) ja Kirchenlied (Lied). Tanskassa ja Ruotsissa niiden nimeksi siirtyi psalm (jolloin Raamatun psalmeja tarkoittaa psaltarpsalm). Englannin kielessä taas virttä kutsuttiin toisella perinteisellä nimellä hymn.

Böömissä Jan Hus ja Böömin veljet lauloivat virsiä, ja ensimmäinen tšekinkielinen virsikirja julkaistiin 1501. Luterilaisella alueella virsi sai liturgisen tehtävän, mikä hedelmöitti käsitystä musiikin tehtävästä yleensä. Luther ihaili myös renessanssin perinteistä kuoropolyfoniaa, erityisesti Josquin Desprez’tä. Tästä on säilynyt hänen tunnettu arvionsa:

Niin on Jumala saarnannut evankeliumia myös musiikin kautta, kuten nähdään Josquinistä.

Virsien sepittämisestä Luther käyttää verbiä ’dichten’, runoilla: se on runoilijan työtä, ja jumalanpalveluksesta puhuessaan hän käyttää Vanhan Testamentin tapaan rinnan sanoja ’danket’, ’prediget’, ’singet’, ’spielet’, ’dichtet’ (kiittäkää, julistakaa, laulakaa, soittakaa ja runoilkaa / sepittäkää / luokaa). Lutherin virsikäsitys perustuu ennen kaikkea psalmeihin, mutta siihen antavat leimansa myös keskiajan hymnit ja muut kirkkolaulut.

Lutherin virsikäsityksen keskeinen kohta on sävelen ja Raamatun sanan yhdistyminen – kuten hän asian ilmaisi – ”runoksi, riimiksi ja lauluksi”. Yksinkertaisessa koraalissa tämä tapahtuu muodossa, joka soveltuu jumalanpalveluskäyttöön ja seurakunnan suuhun, mutta josta kulkee tie myös motettikirjallisuuteen. Luterilainen koraali on yksinkertaisuudestaan huolimatta korkealuokkainen taidemuoto, jossa sanan ja sävelen yhteistyö kasvaa toisaalta äidinkielen luonnollisesta korostuksesta, toisaalta säännöllisistä musikaalisista melodian ja rytmin aineksista. Virsi oli Lutherille kokonaisuus: hän ei tyytynyt tarjoamaan vain tekstejä vaan kantoi henkilökohtaisesti huolta myös sävelmistä.

Luther suosi useita latinankielisinä jo ympäri kristikuntaa tunnettuja lauluja kuten In dulci jubilo tai Resonet in laudibus. Miltei kaikilla Lutherin aikana muotoutuneilla uusilla koraalisävelmillä on yhtymäkohtia tiettyihin esikuviin: melodioiden luominen ei 1500-luvun alkukymmenillä ollut ensisijaisesti säveltämistä vaan usein myös jo olemassa olevien mallien hyväksikäyttöä ja muokkaamista. Noin puolet Lutherin tai hänen työtoveriensa muodostelemista virsistä perustuu keskiaikaisiin hymneihin tai muihin kirkkolauluihin. Esimerkiksi kolmen hänen virtensä sävelmä pohjautuu hymniin Veni redemptor gentium: Nun komm, der Heiden Heiland, (Jeesus Kristus meille nyt), Verleih uns Frieden gnädiglich (Jumala, meille armossa) ja Erhalt uns, Herr, bei deinem Wort (Sun sanas suojaa, Jumala).

Virren Ein feste Burg ist unser Gott (Jumala ompi linnamme) sävelmän taas katsotaan liittyvän saksalaiseen minnelaulun ja mestarilaulun perinteisiin. Näistä on peräisin luterilaisille virsisävelmille tyypillinen AAB-muoto (Barform), jossa alun säepari tai laajempi säeryhmä kertautuu ja seuraavan osuuden loppu saattaa kerrata alun aineksia. Ainoa varsinaisesti maalliseksi katsottava esikuva on Lutherin jouluvirrellä Vom Himmel hoch da komm ich her (Enkeli taivaan lausui näin).

Ensimmäinen Lutherin virsiä runkonaan sisältävä painettu kokoelma Achtliederbuch sisälsi kahdeksan virttä sävelmineen. Laajemmat kokoelmat, Joseph Klugin vuonna 1524 ja Valentin Babstin 1545 julkaisema, muodostivat perustan seuraavien vuosikymmenten luterilaisille virsikirjoille. Luther suositteli koulukuorojen käyttöön Johann Walterin laulukirjaa Geystliches gesangk Buckleyn (1524), jonka neliääniset kuorosatsit julkaistiin ajan tavan mukaan erillisinä äänikirjoina. Nuorisoa oli Lutherin kirjoittaman esipuheen mukaan ”joka tapauksessa välttämätöntä kasvattaa sekä musiikillisissa että muissa soveliaissa taidoissa”. Walterin painoon toimittamissa laulukokoelmissa oli yhteensä yli 80 3-6-äänistä virsisovitelmaa.

Kansankielinen jumalanpalvelusmusiikki

Kirkkomusiikin kehityksen vauhdittuminen luterilaisella alueella liittyi kansankielen käyttöönottoon. Linja kulki raamatunkäännöksestä saarnan keskeiseen asemaan jumalanpalveluksessa ja jatkui siitä ensin seurakuntavirsiin ja sitten propriumiin liittyviin sävellyksiin: motetteihin, hengellisiin konserttoihin ja kantaatteihin. Luterilaisuuden ydinalueilla kirkkovuoden seuraamiselle rakentuva de tempore -periaate oli myös virsissä enemmän esillä kuin muilla protestanttisilla alueilla. Wittenbergin jumalanpalvelusjärjestyksen vaikutus ulottui laajalle. Itämeren rannikon alasaksankielisillä alueilla seurattiin kuitenkin siitä jonkin verran poikkeavaa nürnbergiläistä käytäntöä.

Lutherin omaksuma tehtävä ei ollut helppo. Hänen piti luoda kirjakieli, kääntää Raamattu, runoilla kansankieliset virret, koota liturgisen musiikin perusvarasto ja opettaa kaikki kansalle, niin että ne osattiin ulkoa. Hän piti tärkeänä myös perinteistä kantillointia ja muotoili työtoveriensa kanssa saksan kielestä kasvavaa puhelaulua. Sen sijaan hän ei hyväksynyt mm. Thomas Müntzerin käytäntöä, jonka mukaan vanhat sävelmät otettiin käyttöön mahdollisimman muuttamattomina sovittaen kansankieliset sanat niihin, ”niin kuin apinat tekevät”.

Tuomiokirkkoihin ja yleensä koulukaupunkien pääkirkkojen käyttöön Luther tarkoitti latinankielisen messujärjestyksensä Formula missae (1523), joka säilytti perinteiset latinankieliset lauluosuudet offertoriota lukuun ottamatta. Kansankielisen messunsa Deutsche Messe (1526) Luther tarkoitti lähinnä maaseudun seurakunnille, joilla ei juuri ollut mahdollisuuksia kuorotoimintaan. Ordinarium-tekstejä korvaamaan yleistyivät Lutherin Kyrie-version, uskontunnustus- ja ehtoollisvirsien ohella mm. perinteiseen Gloria-sävelmään pohjautuva Nikolaus Deciuksen Allein Gott in der Höh sei Ehr.

Virret latinankielisen perinteen rinnalle

Koko kirkkovuoden kattavaa virsikokoelmaa ei ollut olemassa vielä Lutherin kuollessakaan. Sadan vuoden aikana luterilaisten ”ydinvirsien” keskeiset sävelmät syntyivät ja saivat moniäänisen asun joko kuoromotetteina tai yksinkertaisina sovitelmina. Niitä julkaistiin kokoelmina, joiden nimenä saattoi olla cantionale. Koraalimotetti ja kantionaalilaulu muodostuivat alun alkaen luterilaisen kirkkomusiikin tunnuksiksi. Urkumusiikissa kumpikin niistä sai ajan myötä soittimellisen vastineensa, urkukoraalin ja seurakuntavirren urkusäestyksen.

Kun seurakuntavirsi sai liturgisen tehtävän, myös kuoron osuus aktivoitui. Se onkin nähtävä seurakuntalaulun kanssa samassa kuvassa, joskin kuorolta edellytetyssä aktiviteetissa on ollut eroja. Koulukaupungeissa käytettiin vielä kauan myös latinankielistä vokaaliohjelmistoa. Sitä painatti Georg Rhaw Wittenbergissä 1538-45 lähes vuosittain. Julkaisuihin kuuluu mm. 18 passiosävellystä, läpisävellettyjä neliäänisiä messuja, antifoneja, responsorioita, hymnejä ja kaksiäänisiä biciniumeja. Valtaosa sävellyksistä on latinankielisiä. Latina oli liturgian lisäksi sivistyneistön kieli, ja Luther katsoi latinankielisten laulujen palvelevan myös kielen opiskelua. Hänen asenteensa liturgiseen perinteeseen oli melko maltillinen ellei konservatiivinen. Varovaisuuteen kätkeytyi samalla kertaa säilyttävä ja käytännöllis-musikaalinen pyrkimys.

Latinankielisen kuoro-ohjelmiston lisäksi oli aluksi käytössä vain muutamia kansankielisiä lauluja. Niitä voitiin esittää moniäänisesti, esimerkiksi saarnan kahden puolen. Messun ja vesperin yhteydessä saatettiin laulaa motetti, vesperiin liittyi yleensä Magnificat. Ehtoollismusiikissa oli niin ikään sijaa virsille ja moteteille. Näin keskiajan latinankielinen perinne korvautui hitaasti kansankielisellä joutumatta syrjään. Mitä enemmän jumalanpalvelus saksalaistui, sitä enemmän kansankielisen kuoromusiikin tarve kasvoi.

Saksankielisen kuoromotetin kehitys alkoi varsinaisesti Lutherin kuoleman aikoihin. Evankeliumimotetteja kirjoitettiin latinalaisen mallin mukaan 1580-1620, jonka jälkeen painopiste siirtyi suunnitelmalliseen proprium-ohjelmiston luomiseen. 1600-luvun alkupuolella käytettiin vielä paljon latinaa.

Luterilainen messu Nürnbergissä 1525/1526

Latinan- ja saksankieliset lauluosuudet Wittenbergin jumalanpalvelusjärjestyksessä 1533

Kanttorin virka

Keskiajan esilaulajan (cantor) tehtäviin liittyi 1200-luvulta alkaen monissa tuomiokirkoissa ja luostareissa moniäänisen musiikin johtaminen, keskiajan lopulla myös koulujen musiikinopetus. Luterilaisissa kaupungeissa musiikinopetuksesta vastaavan kanttorin tehtävä tuli erityisen tärkeäksi. Martin Luther osoitti 1524 vetoomuksen ”kaikille Saksanmaan kaupunkien raatiherroille” koulujen perustamisesta ja painotti laulunopetuksen merkitystä.

Luterilaisen kanttorin virkanimitys vakiintui vuoden 1550 tienoilla (joskus cantor et musicus). Samalla kanttorin yhteiskunnallinen arvostus kasvoi. Latinankouluissa kanttori oli arvoasteissa kolmas rehtorin jälkeen, pienissä kouluissa toinen. Nimityksenä oli usein director cantus. Kanttorin tehtäväkuvan monitasoisuus – koraali- ja figuraalilaulun (cantus choralis / cantus figuralis) johto sekä musiikinteorian, latinan ym. aineiden opetus – edellytti tavallisesti yliopisto-opintoja.

1600-luvulla rajaton hallitsijanvalta toi mukanaan muutoksia. Hovimusiikin osuus lujittui ja hovikapellimestarit nousivat arvossa kirkkomuusikkojen ohi. Urkumusiikin merkityksen kasvu puolestaan painotti urkureiden osuutta, ja käytännön soittajaperinteestä kasvaneet urkurit kohosivat akateemisesti koulutettujen kanttorien rinnalle. He musisoivat urkuparvelta myös hengellisiä konserttoja ja kilpailivat näin kanttorin kanssa, joka johti kuoroaan alttarin läheisyydessä. Urkurit olivat musiikissaan usein kanttoreita edistyksellisempiä. Lisääntyvä kaupunginmuusikoiden käyttö jumalanpalveluksissa vei kanttorit vuoden 1620 jälkeen koko paikkakunnan musiikin johtoon, ja heidän tehtäväkenttänsä laajeni. Suurissa kaupungeissa he alkoivat nimittää itseään musiikinjohtajiksi (director musices).

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös