Gregoriaanisen kirkkolaulun muodot
24.5.2006 (Päivitetty 1.10.2019) / Tuppurainen, Erkki

Lännen kirkossa latinaksi toimitettujen jumalanpalvelusten järjestykset muodostuivat eri aikoina ja eri paikoissa erilaisiksi, vaikka yhtenäistämispyrkimyksiä jatkuvasti esiintyikin. Rukoushetkien musiikki rakentui ennen kaikkea psalmilaulun varaan. Musiikinhistoriassa päähuomio keskittyi kuitenkin messuun eli ehtoollisjumalanpalvelukseen, jonka perusmuoto on säilynyt samana nykypäiviin saakka.

Messu

Messun pysyviksi eli ordinarium-osiksi (ordinarium missae) vakiintui 1000-luvulle mennessä tunnettu sarja:

Kyrie – Gloria – Credo – Sanctus – Agnus Dei.

Proprium-osina käytettiin kullekin sunnuntaille tai juhlapäivälle osoitettuja tekstejä. Proprium-sävelmät edustivat accentus-tyyppisen psalmilaulun perinnettä, kun taas ordinarium-laulut muotoutuivat vähitellen paikallisista musiikillisesti monimuotoisemmista käytännöistä. Seurakunnan oli luonnollisesti helpointa osallistua kiinteätekstisten ordinarium-osien laulamiseen. Käytännössä nekin siirtyivät pian kuoron laulettaviksi. Proprium-lauluista osa sijoittui liturgisen toiminnan taustaksi, osa oli vastauksia luettuihin teksteihin.

Erikoistapaus oli Requiem, sielunmessu, josta puuttuivat Gloria- ja Credo-osat ja johon liitetty Dies irae -sekvenssi tarjosi myöhemmille säveltäjille kiitollista mahdollisuutta värikkääseen ilmaisuun.

Maallikkojen aktiivinen osallistuminen jäi keskiajan messussa vähäiseksi. Messun toimittaja, selebrantti, ja hänen avustajansa, mm. diakonit sekä kuoro, sijoittuivat alttarin ympärille. Kuoro-sanan kanssa samaa juurta on kuori, alttaria ympäröivä kirkon osa, jonka lattia oli muuta kirkkotilaa korkeammalla ja joka alettiin erottaa muusta tilasta myös kuoriaidalla.

Moniäänisyys liittyi viimeistään 900-luvulta yhä useammin jumalanpalvelusten musiikkiin. Sen sijaan urkujen ja muiden soittimien käyttö näyttää pitkään rajoittuneen perinteisen liturgisen musiikin ulkopuolelle. Musiikillisesti rikkaat muodot keskittyivät aluksi proprium-osiin. Ordinarium-sävelmät esiintyivät aluksi Kyrie – Gloria ja Sanctus – Agnus Dei -pareina. Keskiajan lopulla kuitenkin alettiin suosia musiikillisesti yhtenäisiä ordinarium-sävelmien sarjoja. Ne soveltuivat hyvin myös moniäänisten sävellysten rungoksi. Samaa musiikkia voitiin tällöin myös käyttää kirkkovuoden eri aikoina. Perusmelodioiden sarjoista Credo jäi usein pois. Sen pitkä teksti tyydyttiin laulamaan vähemmin vaihtoehdoin.

Messun rakenne

Messun rakenteessa säilyi pitkään kaksijakoisuus. Alkuosan, opettavan ”esimessun” jälkeen seurasi eukaristia, ehtoollinen, johon aluksi voivat osallistua vain täysivaltaiset seurakunnan jäsenet. Seuraavaan taulukkoon on koottu 1000-luvun roomalaisen messun osat.

Kuoro		Selebrantti / avustajat
ESIMESSU
Proprium	Ordinarium	Proprium	Ordinarium
Introitus
	Kyrie
	Gloria (ei paastonaikoina)
		Kollehtarukous
		Epistola
Graduaali
Halleluja (tai Tractus)
Sekvenssi (juhla-aikoina)
		Evankeliumi
	Credo
EHTOOLLISMESSU
Offertorio			Rukous ja psalmi
		Secreta
		Prefaatio
	Sanctus (& Benedictus)		Kaanon
			Pater noster
	Agnus Dei
Communio			Rukouksia
		Postcommunio	Ite missa est (tai Benedicamus Domino)

Kehotuksen Ite missa est (Menkää, messu on päättynyt) vastauksena oli Deo gratias (Jumalalle kiitos). Kehotuksen vaihtoehtona oli Benedicamus Domino (Kiittäkäämme Herraa). Messuun sisältyi lisäksi vuorotervehdyksiä sekä kaksi vuorolaulua: prefaatiota edeltävä Sursum corda (Ylentäkää sydämenne) ja Pater nosteria (Isä meidän -rukousta) seuraava Pax Domini (Herran rauha).

Messun ordinarium-osat

Kyrie

Kreikankielinen avuksihuutoteksti Herra armahda -huudahdus laajeni kolmiosaiseksi: Kyrie eleison – Christe eleison – Kyrie eleison ja sitä saatettiin edelleen laajentaa kertauksilla. Yleiseksi käytännöksi tuli yhdeksänkertainen Kyrie, jossa kukin osa kerrattiin kolmesti, viimeinen Kyrie ehkä muita laajempana. Kyrie-teksti sovitettiin keskiajan kuluessa vain pieneen joukkoon eri sävelmiä. Gregoriaaninen perusohjelmisto on sisältänyt hieman yli 200 messun Kyrie-sävelmää, joista yleiseen käyttöön on vakiintunut muutamia kymmeniä. Huudahduksia Kyrie eleison esiintyy myös keskiajan kansankielisissä hengellisissä lauluissa, joita saatettiin kutsua leiseiksi.

Kyrie-sävelmistön nuoruus näkyy laulujen melodiikassa. Perussäveltä, sen kvinttiä ja oktaavia painottavat kulut, melismojen luonne, säveltason nopeat vaihdokset ja laajat intervalliliikkeet eivät edusta aivan samaa sävelkieltä kuin kantaohjelmisto. On ilmeistä, että sävelmistön valtaosa rakentuu 1000-luvun alkupuolen yksiäänisen laulun ihanteelle, vaikka muutamia vanhempiakin melodioita on säilynyt.

Gloria

Luukkaan evankeliumin enkelten ylistyslaulun, ns. suuren Kunnian (Gloria major, suuri doksologia) jatkoksi vakiintui (Suomessa pitkään virheellisesti Hilariuksen kiitosvirreksi kutsuttu) Laudamus. Samoin kuin psalmilaulussa käytetty pieni Kunnia (Gloria Patri), se jätettiin usein pois arkipäivien ja paastonaikojen messuista.

Gloria esitettiin antifonisesti. Jumalanpalvelusta johtava pappi (selebrantti) lauloi kuitenkin intonaation eli ensimmäisen säkeen Gloria in excelsis Deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa), jonka jälkeen kuoro vastasi Et in terra pax (ja maassa rauha) -säkeellä. Gloria-sävelmiä tunnetaan vain kuutisenkymmentä. Ne muistuttavat psalmilaulua tai niissä kerrataan yksinkertaisia toistuvia melodiakuvioita. Silti Gloria kuuluu vapaamuodosteisiin sävelmätyyppeihin, eli se ei nojaudu mihinkään puhelaulukaavaan.

Credo

Uskontunnustuksena käytettiin useimmin ns. Nikean tunnustusta Credo in unum Deum (Uskon yhteen Jumalaan). Se jätettiin yleensä vaille monimuotoista musiikillista käsittelyä. Senkin intonoi pappi, ja kuoro jatkoi sanoin Patrem omnipotentem (Isään, Kaikkivaltiaaseen).

Sanctus

Sanctus sisältää kolme osaa, jotka musiikillisessa käsittelyssä on usein erotettu toisistaan: Sanctus (Pyhä), Hosanna (Hoosianna) ja Benedictus (Siunattu olkoon). Yksiäänisenä Sanctus on yksinkertainen sävelmätyyppi, sen deklamaatio (lauluksi muotoutuminen) vaihtelee syllabisesta oligotoniseen. Yksinkertaisuus periytyy todennäköisesti ajalta (700-luvulle saakka), jolloin seurakunta saattoi vielä osallistua sen laulamiseen. Tällainen käytäntö oli 1100-luvulle tultaessa tiettävästi kaikkialla syrjäytynyt. Vaikka Sanctuksen teksti pysyi aina samana – ellei siihen liitetty trooppia – melodia kuitenkin vaihteli messun luonteen mukaan.

Agnus Dei

Mystiselle Jumalan Karitsalle osoitetun Agnus Dei -huudahduksen alkuperä lienee idän kirkkojen vanhoissa litania-rukouksissa, samoin kuin monessa suhteessa samankaltaisen Kyrien.

Varhaiset käsikirjoitukset viittaavat siihen, että huudahdusta kerrattiin samalla yksinkertaisella puhelaulusävelmällä niin pitkään kuin liturginen toiminta vaati. Aikaisintaan 1000-luvulla Agnus Deille tunnusomaiseksi tuli kertautuva kolmiosainen rakenne. Mahdollisesti 1100-luvulla kolmannen kertauksen päätössanoiksi otettiin ”dona nobis pacem” (anna meille rauha) edellisten lauseiden sanojen ”miserere nobis” (armahda meitä) sijaan.

Kuten muut kiinteätekstiset lauluosuudet, Agnus Dei siirtyi vuosituhannen vaihteeseen mennessä kokonaan kuoron laulamaksi. Vaikka se on sävelmätyyppinä itsenäinen, sen rakenteessa on yhtymäkohtia niin ikään kolmiosaiseen Kyrieen mutta melodiassa taas Sanctukseen. Monet kaikkiaan noin 300 tunnetusta sävelmästä ovat tyyliltään vanhakantaisia.

Ite missa est / Benedicamus

Messun ordinarium-osiin voidaan lukea myös messun päätöskehotus Ite missa est, johon vastattiin Deo gratias. Niiden tilalle varsinkin paastonaikoina tuli myöhemmin kehotus Benedicamus Domino (Kiittäkäämme Herraa). Näiden sävelmä oli usein sama kuin Kyrien.

Messun proprium-osat

Introitus

Vaihtuvatekstinen introitus on messun ensimmäinen varsinainen lauluosuus. Sen aikana messupappi ja mahdollinen liturginen kulkue saapuivat alttarin ääreen. Introitus sisältää antifonin sekä puhelauletun psalmiosuuden (psalmus, versus) ja doksologian (ylistyslauselman) Gloria Patri (Kunnia Isälle). Alkuaan psalmijakeita voitiin laulaa niin monta kuin liturgin toiminnan jatkumisen kannalta oli toivottavaa, joten muodostuva kokonaisuus muistutti rukoushetkien antifoni – psalmi -yhdistelmää. Myöhemmin psalmijakeiden määrä supistui, ja rakenteeksi vakiintui antifoni + psalmi + doksologia + antifoni.

 

Graduale

Psalmilaulu epistolan lukemisen jatkeena lienee alkanut vakiintua vuoden 400 tienoilla – sille ei ole juutalaista esikuvaa. Graduale laulettiin yleensä responsorisesti, siis esilaulajan tai esilaulajaryhmän versuksien ja kuoron vastaussäkeiden (responsumien) vuorotteluna. Toistuvaa kertosäettä käyttävästä laulutavasta siirryttiin myöhäiskeskiajalla käytäntöön, jonka mukaan esilaulaja aloitti responsumin, johon kuoro yhtyi. Solisti lauloi pääosan versusta, ja kuoro yhtyi sen viimeisiin sanoihin.

Sävelmätyyppinä graduale on hyvin melismaattinen. Usein siinä esiintyy kuitenkin psalmikaavalle tyypillistä keskisävelhakuisuutta.

Halleluja

Halleluja on yksi harvoista hepreankielisistä Vanhan testamentin sanoista, jotka siirtyivät kääntämättöminä kristillisiin lauluteksteihin. Ylistäkää Jumalaa -tekstiä on kautta aikojen käytetty yleisesti myös kansankielisessä hengellisessä laulussa. Ylistyslauseena halleluja liitetään usein varsinaisiin doksologioihin, mm. psalmin Gloria Patriin.

Varhaiskristillisellä ajalla hallelujaa käytettiin psalmilaulun usein toistuvana ja seurakunnan laulamana vastaussäkeenä. Sen melodia ei ollut vielä itsenäistynyt puhelaulun melodialinjasta. Itsenäinen messun halleluja-laulu muotoutui, kun halleluja-sanaan ja sen viimeisen tavun pitkään vokaliisiin (jubilus) liittyi tekstiosuus eli versus. Versus-tekstit olivat aluksi psalmeista. Myöhemmin esiintyi myös vapaita tekstejä, joista saattoi muotoutua myös itsenäisiä sekvenssejä. Niin versus kuin sekvenssi saattoivat syntyä niin, että jubilus-tavun pitkään melodiaan liitettiin uudet sanat.

Hallelujan yleisin esitystapa on vielä selkeämmin responsorinen kuin gradualen. Sen jälkeen kun esilaulaja on laulanut halleluja-sanan mutta ei vielä jubilusta, kuoro kertaa sen ja siirtyy edelleen jubilukseen. Sitten esilaulaja esittää pääosan versuksesta. Sen viimeinen säe on taas kuoron laulama. Esilaulaja kertaa halleluja-sanan ja kuoro päätteeksi jubiluksen.

 

Trooppi

Trooppi on merkittävä liturgisen laulun tyyppi. Sen synty liittyy käytäntöön varustaa olemassa olevien sävelmien melismaattisia kulkuja uusilla sanoilla, jotka liittyivät täydennyksinä tai selityksinä vanhaan tekstiin. Tämä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi tavaksi muodostaa trooppeja, vaan vanhaan sävelmään voitiin uusien sanojen myötä sijoittaa myös uusia sävelkulkuja. Tropeerausperiaatteen soveltaminen on saattanut vaikuttaa uuden sävelmätyypin, sekvenssin, syntymiseen. Sama periaate johti osaltaan myös liturgisen näytelmän (kirkkonäytelmän) muotoutumiseen. Siinä käytettiin hyväksi pyhien tekstien lukuisia kertovia aiheita, jolloin trooppikokonaisuudet laajenivat irtautuen alkuperäisestä yhteydestään. Edelleen trooppikäytäntö liittyy riimiofficiumin ja moniäänisten sävellysmuotojen syntyyn.

Trooppien synty ja suosio näyttävät liittyneen säveltäjien luomispaineeseen, joka joutui ristiriitaan pyhien tekstien ja sävelmien koskemattomuuden kanssa – eihän kirkkolaulun kantaohjelmistoon 700-800-lukujen jälkeen enää ollut lisättävää. Todennäköisesti varhaisin näytelmällinen trooppi Quem queritis sijoittuu pääsiäisaamun jumalanpalvelukseen ja koostuu naisten ja enkelin vuoropuhelusta. Liturgiset näytelmät, mm. kärsimyshistoriaan liittyvät, tulivat keskiaikana hyvin suosituiksi. Tunnettu esimerkki on 1100-luvulla eläneen Hildegard Bingeniläisen sepittämä Ordo virtutum (Hyveiden saatto).

Sekvenssi

Messun kansankieliset musiikkiosuudet kasvoivat ennen kaikkea sekvenssikäytännön ympärille, messun sana-osuuteen. Luterilainen kirkkomusiikki keskittyikin sittemmin juuri ”sanamusiikkiin”, vaikka kansankielisillä virsillä osittain korvattiin myös muita messun osia.

Käsitys, jonka mukaan sekvenssi olisi kehittynyt halleluja-jubiluksen tekstittämisestä, on asetettu kyseenalaiseksi. Sekvenssi näyttää usein liittyneen liturgian ulkopuolella syntyneisiin kansankielisiin laulutyyppeihin. Sen melodinen rakenne eroaa hymnistä siten, että se on tavallaan ”läpisävelletty”: siinä sama melodia toistuu korkeintaan yhden säeparin kertauksena. Merkittävin sekvenssi on ollut pääsiäiseen liittyvä Victimae paschali laudes.

Tractus

Toisen vuosituhannen alussa yksinkertainen, mietiskelevä, ilmeisesti kertosäkeetön tractus tuli käyttöön niissä messuissa, joista halleluja jätettiin pois, kuten paastonaikoina ja kuolinmessuissa.

Offertorio ja communio

Offertorio on introituksen tavoin luokiteltavissa kulkuesävelmäksi, koska se säesti varhaisessa roomalaisessa messussa seurakunnan uhrilahjojen tuomista alttarille. Rakenteeltaan sekin oli kertosäkeen jäsentelemää psalmilaulua. Myöhemmin offertorio samoin kuin sen kaltainen ehtoollisen vieton aikana laulettu communio typistyivät kertosäkeeksi ja muutamaksi vakioversukseksi.

Rukoushetket ja niiden musiikki

Vuoden 200 tienoilta on tietoja, joiden mukaan kristityillä saattoi olla tapana viettää päivittäisiä rukoushetkiä kolmen tunnin välein. Tältä pohjalta muodostui myöhemmin lähinnä luostarien käytäntöön sarja ”kanonisia” rukoushetkiä (officium, horae canonici):

• matutinum (yöllinen rukous, johon liittyi auringon nousun ajan laudes (kiitoshetki); öiseen aikaan luettiin myös nokturnit eli yöpsalmit
• prima (ensimmäinen hetki, klo 6 )
• tertia (kolmas hetki, klo 9)
• sexta (kuudes hetki, klo 12)
• nona (yhdeksäs hetki, klo 15)
• vesper (auringon laskiessa)
• kompletorio (ennen levolle menoa)

Luostareissa aamumessun paikka oli ensimmäisen ja kolmannen hetken välissä ja päivämessun kolmannen ja kuudennen hetken välissä. Juhlapäivien rukoushetkien kokonaisuus saattoi muodostua sarjasta, joka alkoi aattopäivän ensimmäisestä vesperistä ja päättyi juhlapäivän illan toiseen vesperiin.

Rukoushetket koostuivat psalmilaulusta siihen liittyvine antifoneineen sekä hymneistä, kantikumeista ja raamatuntekstien lukemisesta (lectio). Vastauksina teksteihin laulettiin versikkeleitä ja responsorioita. Psalmit esiintyivät usein kolmen psalmin ryhminä. Antifonien määrä kasvoi vuosisatojen mittaan suureksi. Musiikkikäytännön kannalta tärkeimmiksi tulivat ns. suuret hetket: matutinum, laudes, vesper.

Pyhän Henrikin officium

Antifoni

Nykyisessä päämerkityksessään antifoni tarkoittaa kantilloidun tekstin yhteydessä esitettyä vapaamuodosteista kertosäettä tai ‑säkeistöä. Laulettu teksti voi olla joko psalmi tai Uuden tai Vanhan testamentin kiitoslaulu (kantikum). Tässä tehtävässään antifoni eräänlaisena johtolauseena jäsentää ja täsmentää kokonaisuutta. Musiikillisesti itsenäistyvät antifonit menettivät toisinaan niihin kuuluneet psalmijakeet. Näin tapahtui messun offertorion ja communion kohdalla. Toisaalta laulettaessa kokonainen psalmi, jolloin antifoni alun perin laulettiin joka säeparin jälkeen, se saattoi jäädä vain psalmin alkuun ja loppuun.

Keskiaikana syntyi tuhansittain antifoneja. Niiden tekstit otettiin Psalmien kirjasta tai muualta Raamatusta. Esimerkkinä on seuraava antifoni, joka kuuluu Antifonale Romanumissa vesperin Magnificat antifoneihin ja sisältyy myös nykyiseen saksankieliseen katoliseen Gotteslob-laulukirjaan. Antifonin teksti liittyy verraten vapaasti makkabealaissodista kertoviin Vanhan testamentin teksteihin. Martin Luther muokkasi sen pohjalta virren Verleih uns Frieden gnädiglich (1986:573 Jumala, meille armossa), jota sittemmin on laulettu Suomessa ennen kaikkea jumalanpalveluksen päätösvirtenä. Sävelmä on muotoutunut hymnin Veni redemptor gentium sävelmän laajennuksena. Sen alku on hyvin samankaltainen kuin antifonin.

Responsorio

Responsorisesti laulettavat sävelmätyypit, responsoriot (joihin messun gradualekin kuuluu) seuraavat tavallisesti lukukappaleita. Esilaulajan osuuksiin (versus) seurakunta tai kuoro vastaa kertosäkeellä (responsum). Responsorioita on harrastettu erityisesti luostarien rukoushetkissä. Musiikillisesti rikkaiden suurten responsorioiden (responsoria prolixa) ohella esiintyvät vakiintuneet lyhyet responsoriot (responsoria brevi).

Riimiofficium

Riimiofficium on muodostunut mitallisista ja tavallisesti myös riimillisistä rukoushetkien antifoneista, responsorioista ja hymneistä, joita sitoo yhteinen kirjallinen teema, useimmiten pyhimyslegenda. Sen kukoistuskausi oli 1200-1300-luvuilla. Vasta 1800-luvulta peräisin olevan nimityksen sijasta on ehdotettu palattavaksi alkuperäiseen ’historiaan’ (hystoria), joka sisältäisi myös riimittömät muodostelmat. Merkittävää on, että riimiofficiumin tekijän nimi usein oli tiedossa toisin kuin yleensä muiden liturgisten sävellysten.

Rukoushetkiin omaleimaista värikkyyttä tuoneet ja usein paikallista sävyä saaneet riimiofficiumit kiellettiin kokonaan Trenton kirkolliskokouksessa (1545-63).

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös