Paavi Gregorius Suuren aikana koottiin Liber antiphonarius -niminen liturgisen musiikin peruskokoelma. Hänen nimensä mukaan lännen kirkon latinankielistä laulua on pitkään (tosin vasta 900-luvulta lähtien) kutsuttu gregoriaaniseksi lauluksi tai koraaliksi (cantus planus; koraali on tässä mielessä erotettava sen myöhemmästä luterilaisesta virsisävelmän merkityksestä).
Gregoriaanisen kirkkolaulun käsitteestä
Kun valtiollinen ja kirkollinen painopiste myöhemmin siirtyi Alppien pohjoispuolelle, liturgian myöhempi kehitys perustui ennen kaikkea roomalais-frankkilaiseen pohjaan. Kirkkolaulun ns. perusohjelmisto vakiintui 800-luvulta lähtien. Pipin Pieni perusti 700-luvun loppupuolella Metziin laulajakoulun, ja Kaarle Suuren aikana Aachenista tuli myös liturgian ja musiikin kannalta tärkeä. Gregoriaanisen laulun tyyli lienee tässä vaiheessa etääntynyt Rooman kreikkalaisvaikutteisesta perinteestä, ja ’gregoriaanisen laulun’ sijasta on tästä syystä alettu mielellään puhua franko-roomalaisesta laulusta.
Gregoriaaninen kirkkolaulu on määritelty
yhteiskäsitteeksi, joka tarkoittaa länsimaisten katolisten liturgioiden yksiäänistä, soittimetonta, äärimmäisen diatonisoitua ja ’kirkkosävellajeiksi’ kutsuttujen moodien mukaisesti järjestettyä latinankielisten liturgisten tekstien musiikillista asua (Bruno Stäblein).
Kyseisen kirkkolaulun kiinteää yhteyttä liturgiaan ja latinankielisiin teksteihin on paljon korostettu. Toisaalta on pantu merkille heprean ja kreikan kielten laulullisten ominaisuuksien huomattava poikkeaminen latinan vastaavista piirteistä ja koetettu etsiä sille myös muilla kielillä toteutettavia muotoja.
Schola cantorum
Schola
Sana cantor merkitsi antiikin ja keskiajan kielenkäytössä laulajaa. Koska tämä saattoi laulaessaan myös säestää itseään, laulajan nimike sivusi joskus soittajan tai muusikon käsitettä. Varhainen kanttori oli lähinnä psalmilaulaja, josta liturgisen laulun monimuotoistuessa kehittyi jumalanpalveluksen lauluekspertti. Musisoinnin vaativuustason kohotessa kanttoreita piti ryhtyä myös kouluttamaan. Vastaavastihan tapahtui Vanhan testamentin mukaan jo Jerusalemin temppelimusiikin uudistuksessa noin vuonna 1000 eaa. Periaatteessa cantor oli laulaja, musicus teoreettisesti koulutettu muusikko.
Roomaan jo 600-luvulla perustettu Schola cantorum toimi kirkkolaulun edistäjänä. Vastaavia koulutusta antavia laulajaryhmiä esiintyi muissakin kirkollisissa keskuksissa.
Varhainen nuottikirjoitus
Neumit
Neuminotaatiota
Vanhimmat meidän päiviimme asti säilyneet nuottidokumentit ajoitetaan yleensä 800-luvulle. Vaikka jonkinasteista vakiintumista lienee tapahtunut Italian – Ranskan – Alankomaiden välisellä alueella 700-luvulla, vanhojen nuottimerkkien, neumien käyttö on epäilemättä kuitenkin peräisin varhaisemmilta ajoilta, ehkä jo antiikin Kreikasta.
Varhaiset neumit ja ns. ekfoneettiset puhelaulumerkit eivät sisältäneet tietoa sävelten täsmällisistä intervallisuhteista, vaan melodian säveltasollinen liike kävi niistä ilmi vain ylimalkaisesti. Merkit lienevät liittyneet laulunjohtajan kädenliikkeisiin (kheironomia). Tällaisten adiastemaattisten neumien sijaan pyrittiin kehittämään myös diastemaattisia eli säveltasoa ilmaisevia neumeja.
Viime vuosikymmeninä muotoutunut semiologinen tutkimusperinne on korostanut neumien kehittyneisyyttä tekstin lauletun muotoilun, deklamoinnin ilmaisijoina. Ohjeellisen Graduale Romanum -kokoelman uusi versio Graduale Triplex käyttää tavanomaisen koraalinotaation ohella kahden perinteen, St. Gallenin ja Laonin mukaisia neumimerkintöjä.
Nuottiviivasto
Romaaninen ja goottilainen notaatio
Nuottiviivaston käyttöä tunnetaan jo 800-luvun lopulta. Aluksi neumeihin liitettiin yksi viiva, jonka ympärille neumit sijoittuivat. Myöhemmin viivojen määrä lisääntyi. Italialaisen Guido Arezzolaisen (n. 995-1050) merkitys nuottikirjoituksen historiassa rajoittunee siis neliviivaisen viivaston ja siihen perustuvan säveltapailumenetelmän tunnetuksi tekemiseen.
Viivastokirjoituksen valtatyyliksi vakiintui 1200-luvulle tultaessa romaaninen koraalinuottikirjoitus (neliönuottikirjoitus, nota quadrata), jota edelleenkin käytetään latinalaisen liturgisen laulun nuotinnuksessa. Se levisi Keski- ja Pohjois-Ranskasta nopeasti Englantiin, Italiaan ja Pyreneitten niemimaalle. Itäisemmässä Euroopassa se sai sijaa hitaammin, koska siellä koraalinuottikirjoituksen päälajiksi tuli toinen, germaaninen (goottilainen). Se vastasi läheisemmin vanhoja neumeja kuin romaaninen. Ero lienee liittynyt myös tuolloin merkille pantuun notkean eteläisen ja jäykemmän pohjoisen laulutavan eroon, joka nuottikirjoituksen lisäksi käy ilmi myös melodiikassa.
Kirkkolaulu ja musiikin teoria
Schola cantorumien kirkkolaulun, erityisesti psalmilaulun opetuksessa käytettyjä teorian tai käytännön oppaita olivat tonariumit, jotka vaihtelivat yksinkertaisista puhelaulukaavojen kokoelmista laajoihin tutkielmiin.
Tonarium suomalaisesta Marttilan laulukirjasta
Tonariumien käytön myötä vakiintui 700-900-luvuilla myös kahdeksan kirkkosävellajin eli moodin järjestelmä, joka pohjautui, tosin muuntuneena, vanhaan kreikkalaiseen asteikkojärjestelmään. Kuten musiikin teoria usein, tämäkin järjestelmä on osittain keinotekoinen yritys järjestää sävelmiä. Sen mukaan moodiasteikot perustuvat neljän sävelen ryhmiin eli tetrakordeihin. Näistä muotoutuu kolme ”alkumoodia”, doorinen, fryyginen ja lyydinen. Perinteisten kreikkalaisten asteikkojen nimet siirtyivät, merkityksensä muuttaen, neljän perusmoodin nimityksiksi. Neljänneksi tuli sekamuoto, miksolyydinen. Moodin kahden tetrakordin toinen yhdistelmä tuotti asteikon, jonka nimen perusmuotoon liitettiin alkuosa ’hypo’.
Nykyiset tutkijat ovat korostaneet sitä, etteivät gregoriaaniset sävelmät useinkaan pysyttäydy yhdessä moodissa. Tyypillistä on sen sijaan, että melodiat muotoutuvat tietyistä muutaman sävelen kuvioista, joista jotkin ovat leimallisia jollekin moodille. Sävelmät saattavat rakentua näiden yhdistelystä tavalla, jota on myöhemmin kutsuttu sentonisoinniksi. Sävelmiä voitiin myös siirtää muokattuna tekstistä toiseen. Tämä käytäntö on puolestaan nimetty adaptaatioksi.
Moniäänisen musiikin läpimurron johdosta haluttiin 1200-1400-luvuilla selventää nuottikirjoituksen rytmisiä sisältöjä, mikä epäilemättä vaikutti negatiivisesti yksiäänisen musiikin rytmisiin ominaisuuksiin. Teoksessaan Ars cantus mensurabilis (n. 1260) Franco Kölniläinen muotoili rytmiopin ja tulkintateorian, jotka eivät kuitenkaan riittävästi selkeyttäneet tilannetta.
Liturgiset kirjat
Liturgiset kirjat muuttuivat keskiajan kuluessa sekä sisällöltään että nimiltään. Nimitykset ovat edelleen osittain vakiintumattomia. Paljolti kehitystä ohjasivat kultin käytäntöön liittyvät vaihtelut ja jumalanpalvelusta toimittavien henkilöiden roolit. Päätyyppeinä voidaan erottaa messuun, rukoushetkiin ja kirkollisiin toimituksiin liittyvät kirjat.
Roomalaisen seurakuntamessun 1200-luvulla tapahtunut uudistus edisti ratkaisevasti missale-kirjojen yleistymistä. Katolisen kirkon perusmalliksi muotoutui fransiskaanien käytännön pohjalta Missale Romanum, joka saavutti virallisen aseman 1570. Missalet saattoivat olla nuotinnettuja tai pelkkiä tekstilaitoksia. Messun ordinarium-osat sisältävä kyriale sisältyi missaleen. Luultavasti 800-luvulla ensi kerran koottu liber gradualis eli graduale sisälsi aluksi messun solistisia ja responsorisia sävelmiä, messuantifonarium taas antifonisia sävelmiä. Myöhemmin graduale on yleensä tarkoittanut kuorolle tarkoitettua, proprium-osat sisältävää kokoelmaa. Liber usualis -nimellä on kutsuttu kirjaa, johon kaikki keskeiset laulut on koottu.
Missalen tavoin rukoushetkien breviarium on eräänlainen liturginen kokoomateos, joka kattaa suurimman osan liturgisen kultin yleisistä, julkisista muodoista. Erityiskokoelmia ovat mm. antifonarium, responsoriale, hymnarium ja psalttari.
Manuale on papin käyttämä kirkollisten toimitusten kirja, jonka luonne on siis yksityinen.
Lähteet ja kirjallisuus
Taitto, Ilkka 1992. Documenta gregoriana. Porvoo: WSOY.
Wilson-Dickson Andrew 1996. Musik i kristen tradition. Stockholm.