Liturgioiden eriytyminen
Välimeren itäosissa muotoutuneista jumalanpalveluskäytännöistä on erotettu mm. syyrialainen, armenialainen, egyptiläinen (koptilainen), bysanttilais-kreikkalainen ja melkiittinen liturgia. Niissä tekstien lukemiseen / laulamiseen liittyhivät yleisesti hymnit tai muut vapaatekstiset laulut. Koptilainen liturgia, joka Egyptin lisäksi on ollut käytössä myös Etiopiassa, on ehkä parhaiten säilyttänyt nykypäiviin saakka ensimmäisten vuosisatojen alkuperäisiä piirteitä. Sen samoin kuin syyrialaisen liturgian piirissä ei ollut käytössä nuottikirjoitusta, kun taas armenialainen kirkko kehitti oman notaationsa.
Itäisistä liturgioista bysanttilainen saavutti Itä-Rooman keskukseksi kohonneen Bysantin (Konstantinopolin, nykyisen Istanbulin) myötä merkittävimmän aseman mm. Kreikan, Bulgarian ja Venäjän kirkkojen käyttämänä. Sen käytännöt poikkesivat läntisistä, ja varsinkin laulujen nimityksistä tuli erilaisia.
Jumalanpalveluksen yhteisenä kielenä oli aluksi kreikka. Pian kuitenkin eri alueilla siirryttiin omiin kieliin. Rooman valtakunnan länsiosissa käytetystä latinan kielestä tuli lännen kirkon kieli. Yleisesti tapahtui, että jumalanpalveluksen järjestyksen vakiintuessa myös kieli pyrittiin pitämään muuttumattomana, mikä johti liturgisen kielen erkanemiseen puhutuista kielistä.
Alueelliset liturgiat
Pyhä henki kyyhkysen muodossa
Läntisen Rooman valtakunnan sisälläkin eri alueille muovautui omintakeisia liturgisia järjestyksiä lauluohjelmistoineen. Pyreneitten niemimaan mosarabialainen (visigoottilainen, vanhaespanjalainen) liturgia, jonka keskuspaikkana oli Toledo, sai siellä
Kartta
vallinneen arabikulttuurin myötä itämaisia piirteitä. Nykyisen Ranskan alueen vanhagallikaaninen liturgia eriytyi moneksi ”murteeksi”; joissakin oli käytössä myös liturginen tanssi. Etelä-Italian beneventolainen liturgia eli lähinnä Monte Cassinon luostarin vaikutuspiirissä. Pohjoisessa Italiassa, osin Etelä-Saksassakin käytetty ambrosiaaninen liturgia on säilynyt jossakin määrin nykypäiviin asti. Sen keskuspaikkana oli Milano, jonka piispa Ambrosius (k. 397) suosi ja runoili itsekin itäisten esikuvien mukaan kansanomaisia hymnejä. Alueelliset liturgiat näkyvät seuraavassa kartassa.
Merkittävimmäksi liturgian keskukseksi muodostui luonnollisesti paavin istuimen sijaintipaikka Rooma. Roomalaisen liturgian järjestelytyön symboliksi kohosi paavina 590-604 toiminut Gregorius Suuri.
Messu
Ehtoollisliturgia
Läntisen kristikunnan alueilla ehtoollisjumalanpalveluksen, messun (missa), tekstejä koottiin yhteen ja järjestettiin entistä johdonmukaisemmiksi sarjoiksi erityisesti 400-luvulta alkaen. Määrättiin, mitä kappaleita luettiin ja laulettiin missäkin juhlassa. Jo 500-luvulla messun rakenne oli pääosin sama kuin myöhemmin keskiajalla.
Paavin messu 600-luvun Roomassa (Wolfgang Müller):
Kun paavi saapui kirkkoon, hänelle tuli ilmoittaa, kuka paikallisista alidiakoneista lukee epistolan ja kuka scholan jäsenistä toimii esilaulajana. Laulajat sijoittuivat paririviin sisäänkäynnin oikealle ja vasemmalle puolelle. Introitus alkoi paavin astuessa sisään. Hänen siirtyessään alttarille schola pysähtyi sille varattuun paikkaan kuorin ja kirkkolaivan välille ja lauloi, kunnes paavi antoi scholan johtajalle merkin, jolloin laulu päätettiin Gloria patri -säkeisiin sekä introituksen antifonin kertaukseen. Sen jälkeen schola lauloi Kyrie eleisonin, jota jatkettiin, kunnes paavi jälleen antoi korokkeeltaan merkin. Kuoron Gloria in excelsis -lauluun kansa liittyi mukaan. Epistolan jälkeen yksi laulajista astui ambo-askelmalle ja lauloi scholan kanssa vuorotellen graduaalipsalmin sekä hallelujan tai tractuksen. Lahjojen esiintuomisen ja ehtoollisaineiden valmistamisen aikana schola lauloi psalmin, joka jälleen vasta paavin merkistä lopetettiin. Canon missae -rukouksen jälkeen schola aloitti leipää murrettaessa Agnus Dein. Leivän ja viinin jakamisen aikana laulettiin communiopsalmi.
Rukoushetket (officium)
Päivittäisille rukoushetkille (horae canonicae) eli officiumille olivat esikuvina jo synagogissa vietetyt palvelukset, jotka koostuivat psalmilaulusta ja Vanhan testamentin muiden tekstien luvusta. Sekä idän että lännen varhaiskirkkoon syntyi monia rukoushetkiperinteitä. Tärkeimpiä oli Benedictus Nursialaisen 500-luvulla laatima järjestelmä, joka käytännössä oli kaikkien keskiajan officium-rakenteiden esikuva.
Luostareissa yleensä kolmen tunnin välein toistuvista rukoushetkistä tärkeimmiksi ja laajimmiksi muodostuivat aamun matutinum (laudes), illan vesper ja myöhäisillan kompletorio. Rukoushetkissä oli varsinkin luostareissa laulettava viikon aikana kaikki 150 psalmia. Suureksi osaksi tämän säännön takia syntyi vähemmän rukoushetkien kuin messun sävelmätyyppejä. Roomalaisessa messussa psalmilaulu oli tärkeydestään huolimatta määrällisesti rajoitettua. Messusävelmien psalmiosuudet supistuivat 1100-luvulle tultaessa vain jakeen tai kahden mittaisiksi.
Idän kirkkokuntien liturgioissa valtaosa lauluteksteistä oli vapaasti muotoiltuja Raamatun ulkopuolisia runoja, kun taas lännessä näitä olivat lähinnä vain hymnit ja messun kiinteätekstiset osat. Vasta 700-800-luvuilla alettiin katolisessa kirkossa sommitella muitakin uusia sanoituksia. Näiden eräänlainen perusmuoto on trooppi, johon liittyy myös termi tropeeraus: perinteisiin liturgisiin sävelmiin lisätyt tekstikatkelmat etupäässä musiikillisesti muotoutuvine sävelmineen. Monet troopit irtosivat aikaa myöten emäsävelmästään ja kehittyivät edelleen itsenäisiksi.
Kirkkovuosi
Jumalanpalvelukset alettiin järjestää vuotuisen kierron eli kirkollisen kalenterin mukaisesti. Adventista alkavan kirkkovuoden rungoksi tuli temporale, joka liittyy pelastushistoriaan eli Jeesuksen elämänvaiheisiin. Kirkkovuoden alkupuolelle tulivat sen suuret juhlat, joulu, pääsiäinen ja helluntai. Pääsiäisen ajankohta määräytyi lisäksi vanhan perinteen mukaisesti kuun kierron mukaan. Kolminaisuudenpäivästä alkoi vuoden juhlaton loppupuoli.
Toiseksi kalenterin perustaksi tuli sanctorale, joka muodostuu pyhimysten ja marttyyreiden kunniaksi pidettävistä juhlista ja muistopäivistä. Näiden juhlien määrä lisääntyi jatkuvasti, ja niiden viettoon syntyi alueellisia ja paikallisia eroja.
Kirkkovuoden sunnuntaiden ja juhlapäivien arvoasteet vaihtelivat. Niiden mukaan määräytyi myös jumalanpalvelusten juhlallisuus. Liturgisen laulun ohjelmiston kasvaessa eri juhlapäivät saivat omia laulujaan, ja myös pysyvien laulujen sävelmät saattoivat vaihtua kirkkovuoden ajankohdan mukaan.
Kirkkolaulun perustyypit
Raamatun teksteihin syntyneistä sävelmistä muodostunut läntisen kirkon ”kantaohjelmisto” on 1500-luvulta alkaen toisinaan jaettu kahteen päätyyppiin: accentus tarkoittaa sanapainoon perustuvia, concentus taas musiikillisin periaattein muotoutuvia sävelmiä. Näiden välistä rajaa ei kuitenkaan voida tarkkaan määritellä.
Sävelmätyyppejä on usein eroteltu kaksi: syllabinen, jossa kutakin tavua vastaa yleensä vain yksi sävel, ja melismaattinen, jolle ovat tyypillisiä samalla tavulla laulettavat kuviot, melismat. Näiden välimuodosta on aikaisemman, neumaattisen, sijasta alettu suosia nimitystä oligotoninen (ryhmämelodinen). Solistisesta melismoinnista saattoi muodostua jubilus, puhtaasti musiikillinen, tekstitön lauluosuus, haltioitumisen ilmaus, joka esiintyi erityisesti Halleluja-huudahduksen yhteydessä ja jota kuvasivat mm. kirkkoisät Hilarius, Hieronymus ja Augustinus. Hieronymuksen mukaan ”jubilus lauletaan sen tähden, ettei sanoin eikä tavuin eikä kirjaimin eikä äänellä voi ilmaista tai ymmärtää niin paljoa kuin ihmisen kuuluu ylistää”.
Psalmilaulu
Psalmilauluun eli psalmodiaan liittyi käytännössä muuta kuin varsinaiseen laulettavaan psalmiin sisältyvää aineistoa. Kristillinen kirkon piirissä tuli tavaksi liittää psalmilauluun Gloria Patri -ylistyslause (doksologia), joka laulettiin samalla sävelmällä kuin itse psalmi. Psalmeihin liittyivät myös kuorolle tarkoitetut osuudet. Näihin käytäntöihin liittyivät myös tunnetut nimitykset antifoninen (kuororyhmien vuorotteluun perustuva) ja responsorinen (solistin ja kuoron vuorotteluun perustuva) laulutapa. Psalmilaulun tyyppeinä taas on erotettu mm. messupsalmodia ja cursuspsalmodia, joista viimeksi mainittu tarkoittaa rukoushetkiin liittyvää yksinkertaista laulua.
Kantilloinnin ja psalmilaulun esimerkkejä.
Psalmilaulu on pääasiassa syllabista ja tapahtuu paljolti samaa säveltä, keskisäveltä (tenor, tuba), toistaen. Psalmiteksteille ominainen kaksisäkeisyys, jossa jälkisäe toistaa esisäkeessä esitetyn ajatuksen tai vahvistaa sitä (parallelismus membrorum), saa vastineekseen musiikillisen säeparirakenteen.
Roomalaiskatolinen kirkko on käyttänyt psalmilaulussaan etupäässä Vulgata-käännöstä ja sen mukaista psalmien numerointia, joka hieman poikkeaa protestanttisten kirkkojen käyttämästä.
Hymnit
Milanon San Ambrogio -kirkko
Hymnien alkuperä on lähinnä antiikin syyrialaisen runouden ylistyslauluissa. Augustinus kutsuu niitä ”itämaisen tavan” mukaisiksi lauluiksi. Niitä yksilöivät säkeistöllisyys, musiikillinen yksinkertaisuus sekä tekstit, jotka eivät ole Raamatusta. Hymnit edeltävät myöhempien vuosisatojen monimuotoista ”vapaisiin” teksteihin perustuvaa runoutta, joka liittyy kiinteästi musiikkiin mutta järjestyneeseen liturgiaan usein vähemmän kiinteästi: trooppeja, sekvenssejä ja virsiä. Merkittäviä hymnien sepittäjiä olivat mm. Efraim Syyrialainen, Hilarius, Ambrosius ja Prudentius.
Liturgisten muotojen, ehtoollisjumalanpalveluksen ja kanonisten rukoushetkien kehittyessä 300-500-luvuilla kantillointi ja varsinaiset laulusävelmät vakiintuivat moniksi eri tyypeiksi, kun taas hymnin rakenne ei ole myöhemminkään juuri muuttunut. Uusien sävelmien tekemistä edisti kirkon vuonna 313 saavuttama yhteiskunnallinen vapaus, joka helpotti lähetystyötä ja mahdollisti jumalanpalvelusmenojen rikastumisen. Sävelmistön määrän kasvaessa alkoi 600-luvulle tultaessa olla työlästä pitää muistissa kirkkovuoden aikana harvoin laulettuja sävelmiä. Yhtenäisyyteen tähtäävä kehitys Rooman valtakunnan läntisissä ja itäisissä osissa samankaltainen, vaikka valtakunta olikin jo hajoamassa.
Vuorolaulukäytäntö
Liturgin tai tekstinlukijan yksinkertaisesta kantilloinnista muotoutuivat vähitellen yhä vakiintuneemmat versikkelisävelmät, jotka liittyivät liturgian lyhyisiin vuorolauluihin. Psalmien laulamiseen taas vakiintuivat psalmisävelmät (psalmikaavat), joissa tulevat esiin moodien eli kirkkosävellajien tyypilliset ominaisuudet. Rukoushetkien yksinkertaista cursus-psalmodiaa rikkaammaksi muotoutuivat messun psalmisävelmät.
Sana antifoni esiintyy jo varhaiskristillisissä kreikan- ja latinankielisissä kirjoituksissa. Usein se näyttää tarkoittavan samaa kuin antifonisesti laulettu psalmi tai hymni, joten on pidetty selvänä, että sävelmätyyppi periytyy vuorokuoroisen laulun vastaussäkeestä. Tämän kautta antifoni liittyisi myös historiallisesti vanhempaan responsoriseen laulutapaan. Antifonisessa psalmilaulussa seurakunta jaettiin kahtia, ja ryhmät vastasivat puhelaulun sävelmään sovitetulla kertosäkeellä esilaulajan jakeisiin aluksi vuorotellen, lopuksi yhdessä. Muitakin käytäntöjä luultavasti oli, mutta tästä vaiheesta katsotaan kertosäkeiden ominaisuudeksi jääneen niiden yksinkertaisuuden ja joskus jopa tietyn kansanomaisuuden. Antifoninen laulutapa lienee tullut käyttöön Syyrian Antiokiassa n. 350, josta se kulkeutui Milanoon.
Antifonit
Nykyisessä päämerkityksessään antifoni tarkoittaa kantilloidun tekstin yhteydessä esitettyä vapaamuodosteista kertosäettä tai ‑säkeistöä. Laulettu teksti voi olla joko psalmi tai Uuden tai Vanhan testamentin kiitosvirsi (canticum). Tässä tehtävässään antifoni eräänlaisena johtolauseena jäsentää ja täsmentää kokonaisuutta. Musiikillisesti itsenäistyvät antifonit menettivät toisinaan niihin kuuluneet psalmijakeet. Toisaalta laulettaessa kokonainen psalmi, jolloin antifoni alun perin laulettiin joka säeparin jälkeen, se saattoi jäädä vain psalmin alkuun ja loppuun.
Antifonia laajempi ja musiikillisesti rikkaampi liturgisen laulun muoto on responsorio, jonka paikka on rukoushetkissä lukukappaleen (lektion) jälkeen.
Latinalaisen kirkkolaulun sävelmistössä esiintyi runsaasti paikallista ja ajallista muuntelua, jota luonnollisesti tapahtui runsaimmin ennen kirjapainotaidon kehittymistä 1400-luvun lopulla. Hiippakuntien sisällä vallitsi kuitenkin yleensä jonkinasteinen yhtenäisyys.
Lähteet
Müller, Karl Ferdinand 1964. Der Kantor. Sein Amt und seine Dienste. Gütersloh: Gütersloher Verlagshaus Gerd Mohn.
Taitto, Ilkka 1992. Documenta gregoriana. Porvoo: WSOY.
Wilson-Dickson, Andrew 1996. Musik i kristen tradition. Stockholm.