Musiikin ulottuvuudet
Kosminen harmonia
Edellä kuvatun kaltaisen musisoinnin yhteydessä puhutaan usein musiikin ekstaattisesta ulottuvuudesta. Musiikin liittyessä uskontoon nousee usein esille myös musiikillinen symboliikka. Näin tapahtui Mesopotamiassa sekä Egyptissä, ja näin lienee käynyt myös juutalaisen jumalanpalveluselämän vakiintuessa. Clemens Aleksandrialaisen (k. 215) mukaan Jumala muotoillessaan maailmankaikkeuden viritti sen elementtien dissonanssit yhteen sointuviksi niin, että koko kosmoksesta tuli yksi harmonia. Käsitys ”sfäärien harmoniasta” oli syntynyt Pythagoraan (582- n. 496 eaa.) tietoteorian pohjalta ja edelleen Platonin kehittelemänä. Kirkkoisä Augustinus (350-430) kehitteli edelleen pythagoralaisia ajatuksia. Filosofi Boëthius päätyi 500-luvulla jaa. musiikin kolmijakoon: sfäärien harmonia (musica mundana), inhimillinen harmonia (musica humana) ja konkreettisesti soiva musiikki (musica instrumentalis).
Musiikin kolmanneksi ulottuvuudeksi on varsinkin uudella ajalla ja länsimaissa koettu tunteiden välittäminen. Tämän ulottuvuuden osuus on 1900-luvulta alkaen lisääntynyt pohdittaessa ”musiikin teologiaa”. On myös yhä enemmän pantu merkille musiikin suoranaiset fysiologiset vaikutukset, musiikki terapiana ja diakoniana, ihmisten palvelemisena.
Musiikin osuus jumalanpalveluksissa
Jerusalemin temppelin monimuotoinen musiikkikäytäntö päättyi temppelin hävitykseen 70 j.Kr. Juutalaisten synagogien musisointi rajoittui pääasiassa verraten yksinkertaiseen resitointiin. Varhaisten kristittyjen jumalanpalvelusmusiikki näyttää perustuneen toisaalta juutalaisen synagogan, toisaalta kodeissa harrastetun laulun perinteeseen. Kokoontumisiin liittynyttä musiikkia kuvaavat tunnetut Uuden testamentin kohdat (Ef. 5:19 ja Kol. 3:16). Tekstin kääntäjille on tuottanut vaikeuksia mm. kreikan kielen psallein-verbi, joka liittynee kokonaisvaltaiseen musisointiin:
Luther: – – sondern werdet voll Geistes, redet untereinander in Psalmen und Lobgesängen und geistlichen Liedern, singet und spielet dem Herrn in euren Herzen – –
Suomalainen Biblia 1642: – – waan olcat täytetyt Pyhällä Hengellä ja puhucat keskenän Psalmeista ja kiitoswirsistä ja hengellisistä lauluista weisaten ja soittain Herralle teidän sydämessän – –
Raamatunkäännös 1938: – – vaan täyttykää Hengellä puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle – –
Raamatunkäännös 1992: – – antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle – –
Kantillointi
Juutalaisten synagogien käytännön tapaan pyhiä kirjoituksia luettiin puhelaulaen, resitoiden yksinkertaisella melodialla. Tämä laulutapa on lännen kirkon liturgisessa käytännössä saanut nimen kantillointi. Tavanomaista lukemista tuskin olisi koettu tilanteeseen sopivaksi. Puhelaulu takasi myös luennan kuuluvuuden seurakunnan ollessa monilukuisena koolla. Kantilloinnissa saman sävelen toistoon liittyvät lauseen alun ja päätöksen jäsentävät kuviot.
Psalmit saivat kristillisessä jumalanpalveluksessa viimeistään 300-luvulla erityisen aseman, jollaista niillä ei liene ollut synagogissa. Koska niissä ilmeisesti esiintyi vain yksinkertaista kantillointia, ei tarvittu soittimiakaan paitsi merkinantoon käytettyä šofar-torvea.
Liturgisella laululla oli myös jumalanpalvelusta juhlistava merkitys. Laulu oli soveliasta seurakunnan pyhän yhteyden ja pyhien muistojen vaalimiseen. Viimeaikainen tutkimus on korostanut Välimeren ympäristön alueen liturgisten käytäntöjen ja musiikin saaneen vaikutteita juutalaisen perinteen lisäksi monista muista vanhoista kulttuureista. Kristityt korostivat kuitenkin omaleimaisuuttaan ja pyrkivät erottautumaan ”pakanoista”. Musiikkikäytäntöön saatettiin hyväksyä ”ylevinä” pidetyt soittimet, harppu ja kitara, mutta ei aulos-puhallinsoitinta, joka yhdistettiin pakanallisiin menoihin.
Jumalanpalveluksen lauletut osuudet
Kristillisen seurakunnan yhteistä ehtoollisenviettoa 100-luvun lopulla kuvaa seuraava sitaatti (Hippolytos: Apostolinen traditio, 200-luvun alusta):
Aterian jälkeen kaikki nousevat rukoilemaan. Lapset laulavat psalmeja, samoin nuoret neidot. Sitten diakoni kohottaa esille tuodun sekoitetun maljan ja laulaa yhden niistä psalmeista, joihin sisältyy Halleluja. Sen jälkeen presbyteeri laulaa, jos piispa niin määrää, jonkin toisen näistä psalmeista. Sitten kun piispa on kohottanut maljan, hän laulaa yhden maljaan sopivista psalmeista, nytkin Hallelujan sisältävän, ja kaikki vastaavat: Halleluja. Kun psalmit lauletaan, kaikki vastaavat: Halleluja.
Seurakunnan liturgiseen musisointiin osallistumisen muotoja olivat akklamaatiot eli lyhyet huudahduksenomaiset osuudet (esim. Halleluja – ylistäkää Jumalaa, Kyrie eleison – Herra armahda) sekä vuorolaulu esilukijan kanssa. Vuorottelu saattoi tapahtua toistamalla esilaulajan laulama säe tai säepari. Kun esilaulajat pyrkivät siirtymään yhä taidokkaampaan laulutapaan, seurakunnan osuuksista saattoi muodostua samana toistuvia kertosäkeitä.
Viimeistään 200-luvulla alettiin käyttää varsinaisia laulusävelmiä, jotka olivat jo irronneet puhelaulun sävelmäkaavoista. Ne edellyttivät laulajilta aikaisempaa enemmän taitoa ja harjoitusta. Neljän ensimmäisen vuosisadan aikana voidaan katsoa syntyneen kolme toisistaan poikkeavaa ”laulullista tekstin käsittelytapaa”: puhelaulu, siitä kehittyneet varsinaiset laulusävelmät ja hymnit.
Psalmit, hymnit ja hengelliset laulut
Vanhan testamentin psalmien erityisasema jumalanpalveluksessa tuotiin esiin erityisesti 300-400-lukujen vaihteessa. Ne ovat sittemmin säilyttäneet tämän aseman, jota varsinkin reformoidut kirkot ovat korostaneet. Yhtenä osoituksena on se, että ruotsin kielessä ’psalm’ tarkoittaa virttä, kun taas englannin kieleen on omaksuttu toinen varhaisten vuosisatojen liturginen laulutyyppi, hymni, ’hymn’. Edellä esitetyssä Efesolaiskirjeen katkelmassa mainittujen kolmen laulutyypin mahdollisia eroja ei ole pystytty täysin selvittämään. Ylistysvirsi (hymni) tarkoittaa siinä ehkä uutta, mahdollisesti määrämittaista laulua, hengellinen laulu (oodi) taas vapaampaa, ehkä improvisoitua laulua.
Keskiaikana hymnus saattoi tarkoittaa mm. messun ns. enkelihymniä (Gloria in excelsis), ns. Ambrosiuksen kiitosvirttä (Te Deum), Vanhan tai Uuden testamentin kiitosvirttä (canticum, kantikum) tai myös ylistyssävyistä psalmia. Erityisaseman saivat vähitellen kolme kantikumia, Magnificat – Marian kiitosvirsi, Nunc dimittis – Simeonin kiitosvirsi ja Benedictus Deus – Sakariaan kiitosvirsi. Oodi-nimitys liitettiin myöhemmin useimmiten maallisiin, antiikin esikuvien mukaisiin juhlallisiin lauluihin.
Kantikumit
Kantikum (lat. canticum, mon. cantica = laulu) on Raamatun kirjoihin sisältyvä laulunomainen teksti, joka ei kuulu Psalmien kirjaan. Psalmien tavoin kantikumien aiheet ovat moninaiset. Usein ne liittyvät kiitokseen ja ylistykseen, ja niitä on siksi nimitetty myös kiitosvirsiksi tai kiitoslauluiksi.
Läntisen kirkon piirissä ovat erityisen aseman saaneet kolme Uuden testamentin Luukkaan evankeliumista otettua kantikumia, jotka ovat vakiintuneet rukoushetkien yhteyteen. Aamun laudes-rukoushetken kiitoslauluksi sijoittui ”Sakariaan kiitosvirsi” Benedictus (Dominus, Deus Israel) eli (Lk. 1, 68-79, Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala), illan vesperiin ”Marian kiitosvirsi” Magnificat (anima mea Dominum), (Lk. 1:46-55, Minun sieluni ylistää Herran suuruutta), ja myöhäisillan kompletorioon ”Simeonin kiitosvirsi” Nunc dimittis (servum tuum, Domine) (Lk. 2:29-32, Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä). Viimeksi mainittu on myös kynttilänpäivän (Purificatio Mariae) evankeliumitekstinä.
Mainitut kolme laulua on muokattu myös runomuotoon, mm. vuoden 1986 suomalaisen virsikirjan virsiksi 259, 50 ja 49. Varsinkin Magnificat mutta myös Nunc dimittis ovat olleet suosittuja moniäänisten sävellysten teksteinä, mm. Johann Sebastian Bachin säveltämiä.
Nykyisessä roomalaiskatolisessa breviariumissa eli rukoushetkien kirjassa on useita muita kantikumeja. Niissä esiintyy mm. ”Kolmen miehen kiitoslaulu” (aikaisempien käännösten mukaan mm. ”Kolmen pojan kiitosvirsi tulessa”), joka sisältyy Vanhan testamentin Danielin kirjaan apokryfisiin lisäyksiin (Dan. 3:52-88, Kiitetty ole sinä, Herra, isiemme Jumala). Teksti on mm. virren 461 ”Kiitä Herraa, yö ja päivä” osittaisena esikuvana, ja siihen perustuu myös Karlheinz Stockhausenin maineikas elektroninen sävellys Gesang der Jünglinge (1956).
Nimitys ’kantikum’ on joskus liitetty myös Uudesta testamentista peräisin oleviin messun pysyviin lauluihin Gloria (in excelsis Deo) ja Sanctus. Se on esiintynyt usein myös Raamatun ulkopuolisten, varsinkin proosatekstisten laulujen yhteydessä, joiden liturginen käyttö on ollut samanlainen kuin myöhempien määrämittaisten hymnien. Erityisen aseman on saanut varhaisina kristillisinä vuosisatoina syntynyt Te Deum, jota on pitkään kutsuttu kirkkoisien Ambrosiuksen ja Augustinuksen hymniksi (Hymnus SS. Ambrosii et Augustini). Vähemmän tunnettu on laulettu Athanasiuksen uskontunnustus Quicumque vult salvus esse.
Soittimien osuus
Kristittyjen jumalanpalvelukset jouduttiin usein järjestämään salaisina, eikä niitä varten voitu rakentaa erityisiä tiloja. Tilanne muuttui kuitenkin, kun keisari Konstantinuksen aikana 313 kristinusko tuli sallituksi, ja siitä tuli pian Rooman valtakunnan ”valtionuskonto”.
Kristillisen kirkon jakautuminen läntiseksi ja itäiseksi alkoi muotoutua jo Nikean kirkolliskokouksen (325) jälkeen. Jumalanpalveluksen musiikin osalta tämä näkyi hieman erilaisina laulutyyppeinä sekä suhtautumisessa soitinten käyttöön. Monet kirkkoisät kiinnittivät huomiota musiikkiin, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Klemens Aleksandrialainen (k. 215) tuomitsi ankarasti taidemusiikin. Basileios ja Augustinus (Tunnustukset) toivat esille näkemyksen, jonka mukaan laulu kohottaa mielen otolliseksi Jumalan sanan kuuntelemiselle ja herkistää sydämen. Samalla kuitenkin varoiteltiin musiikin osuuden liiallisesta korostamisesta.
Pyrkimys askeettiseen elämäntapaan ja maailmasta vetäytymiseen johti Laodikean kirkolliskokouksen (367) päätökseen, jonka mukaan soittimien käytöstä jumalanpalveluksessa luovuttiin. Ihminen sai itse olla Jumalan luoma elävä soitin, jonka tehtävä oli äänellään ylistää Jumalaa mutta myös kaikilla teoillaan toimia Jumalan tahdon mukaisesti.
Kanttorin tehtävät
Erityinen laulajan (cantor, kanttori) tehtävä alkoi muotoutua sitä mukaa kun kirkkolauluun haluttiin saada järjestystä. Laodikeassa päätettiin muun muassa, etteivät kirkossa saa laulaa muut kuin ”kanoniset laulajat, jotka nousevat ambonille (korokkeelle) ja laulavat kirjasta”. Vuonna 578 kiellettiin naisilta laulaminen jumalanpalveluksessa. Myöhemmin eri puolilla kristikuntaa järjestyi erityisiä laulukouluja (schola cantorum). Mahdollisuudet erilaisten sävelmätyyppien kehittymiselle jumalanpalveluksen eri tilanteisiin olivat entistä paremmat.
Solisteina toimiessaan ammattilaulajat luultavasti myös improvisoivat sävelmiä Raamatun sanoihin ja muihin pyhiin kirjoituksiin. Heidän muistissaan oli eräänlainen sävelkuvien varasto, josta he valitsivat sopivia sävellajin ja tekstin luonteen mukaan. Näin muodostuneita sävelmiä voitiin elävöittää korusävelin ja vokaliisein.
Lähteet ja kirjallisuus
Wilson-Dickson, Andrew 1992. The Story of Christian Music. Oxford: Lion Publishing.
Wilson-Dickson, Andrew 1996. Musik i kristen tradition. Stockholm.