1800-luvun luterilainen kirkkomusiikki
11.10.2007 (Päivitetty 1.10.2019) / Tuppurainen, Erkki

Saksan luterilainen kirkkomusiikki

1700-luvun luterilaisten kirkkojen kehityksessä havaitut kaksi henkistä valtavirtausta, pietismi ja valistus, nousivat molemmat vastustamaan 1600-luvulle leimaa antanutta puhdasoppisuutta ja taiteiden alueella esiintynyttä barokkia. Pietismin korostama yksilöllinen hurskaus ja valistuksen järkiperäisyys päätyivät kirkkomusiikin kannalta yhteisiin painotuksiin. Sananselityksen asema korostui ehtoollisen kustannuksella. Jumalanpalveluksen musiikilta alettiin vaatia ”aitoa kirkollista tyyliä”, joka erottaisi sen maallisesta musiikista. Musiikin tuli olla ymmärrettävää, yksinkertaista, rakentavaa, toki kuitenkin ylevää ja arvokasta. Kantillointi alkoi jäädä syrjään, ja jumalanpalveluksen vuorolauluista muotoutui pieniä aarioita. Yhteisen laulun tempo hidastui niin, että vuonna 1799 lopulta saatettiin todeta koraalin olevan ”yksinkertaisin ja hitain ajateltavissa oleva laulu”. Hengelliset laulukokoelmat alkoivat yhä enemmän eriytyä virsikirjoista. Muiden soittimien kuin urkujen käyttöä usein vieroksuttiin. Näin tapahtui esimerkiksi silloin, kun Felix Mendelssohn vuonna 1843 sävelsi psalmin nro 98 kuorolle ja orkesterille ja käytti kohdassa ”Ylistäkää Herraa harpun sävelin” todellakin harppua.

1800-luvun alun yhteiskunnallista kehitystä leimasi Ranskan vallan­kumous heijastus- ja vastavaikutuksineen. Keskei­sellä luteri­laisella alueel­la, Saksassa, alkoi esiintyä kansallisuuden korostamista, jota myöhemmin tapahtui muissakin maissa. Leimaa-antavaksi piirteeksi tuli kirkkomusiikissakin romantiikka. Sana ei niinkään kuvaa 1800-luvun taiteissa esiinty­vää tyyliä kuin henkistä asennetta, johon kuului mm. taidemusii­kin asettaminen kirkkomu­siikin vastakohdaksi ja historiallisten esikuvien, aluksi antiikin ”klassis­min”, ihannointi. Uusia ihanteita olivat nostaneet esille jo 1770-luvulta alkaen Johann Gottfried Herder (mm. Cäcilia-lehdessä 1793) ja Johann Philipp Kirnberger, joka halusi pitää esillä J. S. Bachin puhdastyylisyyttä (reiner Satz). Runoilijana tunnettu E.T.A. Hoffmann ihaili menneiden aikakausien kirkkomusiikkia esseessään Alte und neue Kirchenmusik (Vanhasta ja uudesta kirkkomusiikista, 1814). Aikakautta kuvaa käsite ”jalo yksinkertaisuus”, jota ko­rosti mm. Justus Thibaut teoksessaan Über die Reinheit der Tonkunst (Säveltaiteen puh­taudesta, 1826).

1700-luvun rationalismia vastaan nousi mm. Immanuel Kantin filosofia. Eri maissa esiintyneet herätysliikkeet, joiden juuret tosin olivat jo 1600-luvun lopun pietis­missä, voidaan nähdä myös tunnetta ja yksilölli­syyttä korostavien yleisten henkisten virtausten ilmeneminä.

Vanhat luterilaiset ”ydinvirret” nostettiin uudelleen esille ja niitä julkaistiin mm. kokoel­massa Das deutsche Evangelische Kirchengesang­buch in 150 Kernliedern (1854). Virsien tutkimustyön tuloksena oli lopulta Johannes Zahnin merkittävä perus­luettelo (1888/93). Virsikirjoja syntyi runsaasti, ei kuitenkaan yhteistä saksalaista virsikirjaa. Virsisävelmiä alettiin käyttää taidemusiikissa, tosin lähinnä ohjelmallisina viittauksina menneisyyteen tai hartauteen. Toisaalta yksinkertaiset hengelliset laulut tulivat yhä suositummiksi.

Felix Mendelssohn Bartholdyn toimesta tapahtunut J.S. Bachin Matteus-passion esitys vuonna 1829 (sata vuotta ensiesityksen jälkeen ja ensi kerran Bachin oman ajan jälkeen) oli sysäyksenä vanhan musii­kin harrastuksen leviämiselle.Bach tuli tunnetuksi J.N. Forkelin (1802), Philipp Spittan (1873/80) ja varsinkin Albert Schweitze­rin (1908) kirjoittamien elämäkertojen ansiosta. Bach-seura (Bach-Gesell­schaft) perustettiin 1850. Seura aloitti Bachin teosten julkaisemisen, jota sit­temmin on jatkanut Neue Bach-Gesellschaft. Suurten kirkkomusii­kkiteosten esittä­miseen paneutui­vat erityi­ses­ti ”porvaril­liset” oratorio- ja lauluyh­distykset kuten Berliner Singakademie (1791-) johtajinaan C.F. Fasch ja C.F. Zelter. Sen sijaan jumalan­­palve­luselämän ympärille rakentu­va kirkkomusiikki, ”regulierte Kirchen­musik”, ei vielä tullut ihanteena tunne­tuksi.

Yleistyvän liturgisen harrastuksen osoitus oli mm. Preussin maakirkon kirkko­käsikirja (Agen­de, 1829). Preussissa tuli suosituksi myös venäläisen Dmitri Bortnianskin musiikki. Kirkollisen musiikin keskuksia olivat erityi­sesti Berliini ja Leipzig, ja merkittä­viä kirkkomu­siikkilehtiä Euterpe (1841-84), Urania (1844-1911) ja Siona (1876-1920; lehden perinnettä jatkaa nykyinen Musik und Kirche).

Vanhaa koulukuoroperinnettä jatkoivat Saksassa 1800-luvulla mm. nykyäänkin toimivat Leip­zigin Tuomaankirkon ja Dresdenin Ristinkirkon (Kreuzkirche) poikakuorot. Leipzigis­sa J.S. Bachin perintöä vaalivat mm. J. G. Schicht, C. Th. Weinlig ja Moritz Haupt­mann. Musiikkioppilaitosten perustaminen edisti myös koulu- ja kirkkomusiikkia, vaikka varsi­naiset kirkkomusiikkikoulut syntyivät Saksaan vasta 1900-luvulla. Kirkko­musiikin tason kohotta­mispyrkimykset keskittyivät aluksi usein kirkko­laulun yhtenäistämiseen. Luterilais­ten alueiden kannalta erityisen merkittä­väksi kohosi Felix Mendels­sohnin perus­ta­ma Leipzigin konservato­rio. Litur­gista kirkkomu­siik­kia sävelsivät mm. Carl Loewe (Stettin), A.E. Grell (Ber­liini) ja Albert Becker.

Felix Mendelssohnin kirkkomusiikkia kos­keva pohdin­ta on 1800-luvulle tyypillinen:

Todellinen kirkkomusiikki, siis evankelista jumalanpalvelusta var­ten sävel­let­ty [- -] näyttää minusta mahdottomalta, eikä vain sik­si, koska en ylipäänsä tiedä, mihin jumalanpalveluksen kohtaan mu­siikki olisi mahdollista liittää, vaan koska en voi edes kuvitella täl­lais­ta paikkaa [- -] Tähän mennessä en tiedä [- -] kuinka musii­kista voisi tulla jumalanpalvelukseen elimellinen osa eikä vain konsert­ti, joka enemmän tai vähemmän herättää hartautta.

Mendelssohn sävelsi kuitenkin mm. saksankielisiä motetteja kantikum- ja psalmiteksteihin, koraalikantaatteja sekä koraa­li­poh­jaisia urkusonaatteja. Hän sai seuraajia 1800-luvulla myös sinfonioil­leen. Lob­gesang (Ylistyslaulu) lähenee muodoltaan kantaattia ja säveltäjä kutsuikin sitä ”sinfonia-kantaatiksi Raamatun teksteihin”. Uskon­puhdistus­sinfonian finaali taas tuo esille Lutherin Jumala ompi linnamme -koraalin. Mendelssohnin oratoriot Paulus 1836, Elias 1846 ja keskeneräiseksi jäänyt Christus jatkoivat Händelin Messiaan viitoittamalla linjalla.

Johannes Brahmsinkin musiikissa näkyy 1800-luvun säveltäjien varauksellinen suhde kirkolli­seen perinteeseen. Hänen motettinsa, kuoroteoksensa Ave Ma­ria ja Marien­lieder, laulusarjansa Vier ernste Gesänge (Nel­jä vakavaa laulua, sooloäänelle Raamatun teksteihin) ja tunnetuimpana Ein deutsches Requiem (vapaasti valittuihin Raamatun teksteihin) eivät ole tarkoitettu liturgiseksi musiikiksi.

Oratorioiden ohella olivat konserttimaisen kirkkomusiikin teksteinä suosittu­ja messu, Magnificat, Stabat mater ja Te Deum. Säveltäjinä tunnettiin mm. Bernhard Klein, Friedrich Schnei­der, Louis (Ludwig) Spohr, Carl Loewe, Ernst Friedrich Rich­ter, Friedrich Kiel ja Felix Draeseke.

Harrastajakuorojen yleistyttyä yhä pienemmillä paikkakunnilla tuli tarpeelli­sek­si perustaa kuoroyhdistyksiä ja edelleen -liittoja (Saksassa 1883-). Kirkkolau­lujuhlista tuli hyvin suosit­tuja. Kirkollista musiikkia harrastivat jossain määrin myös mieskuorot. Saksalai­sen kirkko­musiikin erikoisuus ovat olleet raamatullisiin esikuviin vedoten perustetut pasuunakuorot (Posaunenchöre). Hans Geors Nä­gelin järjestämä Sveitsin kuoroharrastus korosti kansanomaisuutta, joka usein leimasi muidenkin maiden harrastustoimin­taa.

Saksan ja Ranskan välisen sodan (1870/71) jälkeen Saksassa lisääntyi porva­rilli­nen, kansalli­nen paino­tus, joka leimasi keisari Wilhelm I:n ja Bis­marckin aikakautta ja muo­dosti pohjan myöhemmälle kehitykselle. Kirkko oli edelleen si­doksissa valtioon. Suur­kaupunkikulttuu­rin kehittyessä nousivat yhä enemmän esiin virtuoo­sit ja jako tai­de- ja viihde­mu­siikkiin.

Lisääntynyttä liturgista harrastusta edisti mm. Siona-lehti (1876-1920). Strasbourgissa Fried­rich Spitta ja Julius Smend järjestivät ”akateemisia jumalanpalveluksia”, joissa korostettiin jumalanpalveluksen yhtenäisyyttä ja hiljai­suu­den merkitystä. Philipp Spitta toi Bachin lisäksi esiin myös Heinrich Schützin. Preussi­laisen agen­dan (kirkkokäsikirjan) uudistus 1894 painotti seurakunta­laulua. Laulutapaa pyrittiin uudistamaan sekä palauttamaan käyttöön mm. alternatim-käytäntöä, respon­sorioita ja antifoneja. Heinrich von Herzo­gen­berg ja Arnold Men­dels­sohn olivat liturgisine koraalikantaatteineen, motette­ineen, saksankie­lisine messuineen ja koraa­lisat­seineen Saksan 1920-luvun sukupolven edelläkävi­jöitä.

Luterilainen kirkkomusiikki Pohjoismaissa ja Baltian maissa

Ruotsin Taalainmaalla luterilaisista koraaleista muotoutuneet kansanko­raa­lit alkoivat herättää huomiota 1800-luvun loppupuolella. Sama ilmiö pantiin ennemmin tai myöhemmin merkille myös Norjassa ja Suomessa sekä Viron aikaisemmin ruotsinkielisillä alueilla. J.C.F. Haeff­nerin ko­raa­likir­ja (1820-21) oli välineenä seurakun­ta­veisuun yhtenäistämiselle, jonka tuloksena paikkakuntakohtaiset ”kansantoisinnot” jäivät vähitellen syrjään. Vastaavia ilmiöitä olivat Virossa J.L.E. Punschelin ja Suomessa Haeffneriin perustuva Anders Nordlundin (1850) sekä vielä Richard Faltinin (1888) koraalikirjat.

Ruotsissa J.A. Josephsonin työskentely kirkkomusiikin uudistamisen parissa johti lopulta Kyrkosångens vänner –yhdistyksen perustamiseen. Kirkkokuoroja alkoi vuosisadan lopulla syntyä Suomeenkin, aluksi G.J. Voglerin Hoosiannan ympärille.

Tanskalainen Tho­mas Laub on mainittu cecilianismin luterilaisena edustajana. Hänen työskentelynsä 1800-luvulla virsisävelmien ”res­tauraa­tion” parissa sekä gregoriaanisen laulun elvyttäjänä vaikutti laajalti Pohjoismaihin. Norjassa virsikirjatyötä tekivät res­tauraa­tiohen­kisesti O.A. ja Lud­vig Lin­deman. Kirkkomusiikin säveltäjiä olivat 1800-luvun lopulla mm. norjalai­nen Christian Cappelen sekä ruotsalaiset August Söderman (mm. latinankieliset kuorolaulut Andeliga sånger) ja Gunnar Wennerberg (mm. kolme oratoriota sekä Stabat mater), Elfrida Andrée ja J. A. Hägg.

Suomessa kirkkomusiikin sävellysharrastusta esiintyi 1800-luvulla vielä kovin vaatimattomasti. Saksalaissyntyiset Fredrik Pacius ja Richard Faltin toivat kuitenkin jo varsin varhain esille suuria kuoroteoksia, kuten Haydnin oratoriot, Louis Spohrin oratorion Die letzten Dinge (Viimeinen tuomio), Felix Mendelssohnin teoksia ja J. S. Bachin Matteus-passion.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös