Yleinen käsitys keskiajasta on, että se oli synkkää aikaa, jota hallitsivat nälkä, rutto, sodat, mielivalta ja taikausko. Tällaisen tulkinnan sommittelivat renessanssin oppineet humanistit, jotka uskoivat herättäneensä henkiin antiikin kulttuurin ja näkivät Rooman valtakunnan häviötä seuranneet tuhat vuotta onnettomana ”pimeänä” ajanjaksona antiikin ja oman aikansa välissä. Tästä johtui nimikin, jonka he sille antoivat: media aetas tai medium aevum, välissä oleva, erottava aika.
Mutta olivatko eurooppalaisen ihmisen kokemat vitsaukset keskiajalla pahempia ja heidän elämänsä synkempää kuin ihmisten elämä uuden ajan ensimmäisinä vuosisatoina? Nälänhätä ja kulkutaudit koettelivat näitäkin aikoja, eivätkä sodat 1600- ja 1700-luvulla olleet vähemmän tuhoisia kuin esimerkiksi Ranskan ja Englannin välinen satavuotinen sota keskiajan lopulla. Nykykäsityksen mukaan puhe ”pimeästä keskiajasta” ei tee tälle tuhat vuotta kestäneelle aikakaudelle oikeutta.
Jos keskiajasta puhutaan yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, sorrutaan helposti perusteettomiin yleistyksiin. Erot näyttävät olleen suuremmat keskiajan varhaisten vuosisatojen ja 1000-luvulla alkaneen ajanjakson välillä kuin keskiajan ja uuden ajan välillä. Jos varhaiskeskiaika näyttää antiikin yhtenäisyyden ja vakauden jäljiltä pirstoutuneelta ja kaoottiselta ajanjaksolta, niin sydän- ja myöhäiskeskiaika sen sijaan olivat suhteellisen vaurasta ja henkisesti vireää aikaa, syvältä kouraisevien muutostenkin aikaa, jolloin Eurooppa muodostui pääpiirteissään sellaiseksi kuin se sitten oli ennen teollistumisen myötä tapahtunutta rajua yhteiskunnallista murrosta 1800-luvulla.
Antiikin perintö
Antiikista keskiajalle periytyi sekä ihmisen muokkaamaa fyysistä ympäristöä, kuten teitä ja rakennuskantaa, että monenmoista kulttuuria arkipäivän askareista aatteisiin ja uskomuksiin. Rooman valtakunnan häviötä seuranneena aikana keisariuden aatteella oli tärkeä merkitys valtiorakenteiden kehityksessä sekä idässä että lännessä: Idässä sen traditio jatkui Roomasta Konstantinopoliin ja edelleen Venäjälle, lännessä Frankkien valtakuntaan ja 900-luvulla muodostuneeseen Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.
Kaarle Suuren kruunaus
Henkisen elämän alalla tärkeimmät antiikin viimeisistä ajoista keskiaikaan ulottuvat jatkuvuustekijät olivat kristinusko, latinan kieli ja roomalainen oikeus.
Kristinuskon aatteelle rakentui keskiajan mahtavin instituutio, katolinen kirkko, jonka vaiheista muodostuu aikakauden hallitseva kehityskulku. Paavin valta, joka perustui siihen, että paavi Rooman piispana oli Pyhän Pietarin seuraaja ja Kristuksen edustaja maan päällä, alkoi lujittua varhaiskeskiajalla ja ulottui sydänkeskiajan loppuun mennessä yli koko läntisen kristikunnan. Vahvimmillaan roomalaiskatolinen kirkko oli 1200-luvulla. Paavin hegemoniapyrkimyksistä aiheutui kuitenkin jatkuvia kiistoja maallisten hallitsijoiden kanssa. Ne päättyvät milloin toisen, milloin toisen osapuolen voittoon.
Kielellisesti Länsi-Eurooppa jakaantui kahden suuren indoeurooppalaisen kieliryhmän kesken: latinasta kehittyivät Välimeren maissa romaaniset kielet, Alppien takaisessa Euroopassa hallitsevan aseman saivat germaaniset kielet. Latina säilytti kuitenkin keskeisen aseman kirkon ja oppineiden kielenä kaikkialla Euroopassa. Uskonpuhdistus mursi sen aseman kirkon piirissä 1500-luvulla, mutta oppineiden kielenä se säilyi käytössä vielä pitkään ja on joillakin aloilla säilynyt tähän päivään asti.
Roomalainen oikeuskäsitys laski perustan länsimaisen oikeusvaltion periaatteille. Sen lähtökohtana oli keisari Justinianus I:n toimeksiannosta vuosina 529-534 koottu roomalaisten lakitekstien kokoelma Corpus iuris civilis, jolle lainkäyttö myöhemmällä keskiajalla suureksi osaksi perustui ja jolla oli esikuvallinen merkitys myös kirkon kanoniselle oikeudelle.
Milloin keskiaika alkoi…
Historian aikakausikäsitteet ovat yritys hahmottaa kulttuurin kehityksessä ajanjaksoja, joiden tunnusmerkistö jollakin olennaisella tavalla poikkeaa edeltävästä ja seuraavasta. Tarkkaa rajaa aikakausien välille on kuitenkin mahdotonta esittää, sillä reaalisesti samanaikaiset kulttuurin ilmiöt ovat usein sisäiseltä kehitykseltään eri vaiheissa. Käsityksemme siitä milloin aikakausi vaihtuu toiseksi riippuu siitä, millä elämänalueella tapahtuvaa kehitystä erityisesti painotamme.
Keskiajan alkuvaiheesta voidaan hyvin yleisellä tasolla sanoa, että siihen johtivat useat antiikin maailmassa suhteellisen pitkän ajanjakson kuluessa tapahtuneet uskonnolliset, poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset: kristittyjen vainon lopettaminen Milanon ediktillä vuonna 313, Rooman valtakunnan pääkaupungin siirtäminen Konstantinopoliin vuonna 330, valtakunnan jako Itä- ja Länsi-Roomaan Theodosius I:n jälkeen vuonna 395 ja lopulta Länsi-Rooman taloudellinen ja poliittinen rappio, joka altisti sen “barbaarien” hyökkäyksille niin että se vuonna 476 joutui germaaniheimojen käsiin.
Keisari Justinianus I
Henkisen elämän näkökulmasta käännekohtana voidaan pitää myös vuotta 529. Silloin keisari Justinianus I (527-565) sulki antiikin ajattelun perinnettä ylläpitäneen Ateenan filosofikoulun, jonka Platon oli perustanut 387 eaa., ja samana vuonna Pyhä Benedictus Nursialainen (n. 480-543) perusti Monte Cassinon luostarin hävitettyään ensin vuoren laella ennestään sijainneen Apollon temppelin alttarin. Henkisen elämän painopisteen voidaan sanoa nyt lopullisesti siirtyneen pakanallisesta antiikista kristilliseen keskiaikaan. Cassinon vuorella Benedictus kaiken todennäköisyyden mukaan kirjoitti länsimaisen luostarilaitoksen kehitykseen voimakkaasti vaikuttaneen luostarisääntönsä Regula Sancti Benedicti.
…ja milloin se päättyi?
Keskiajan vaihtuminen uudeksi ajaksi ei ole yhtään selväpiirteisempi tapahtuma kuin siirtyminen antiikista keskiaikaan. Takarajana voitaneen pitää uskonpuhdistusta, joka jakoi Euroopan katoliseen etelään ja protestanttiseen pohjoiseen 1500-luvun puoliväliin mennessä.
Kirjallisuuden alalla ennusmerkkejä uudesta ajattelusta alkoi näkyä jo Francesco Petrarcan (1304-74) ja Giovanni Boccaccion (1313-75) teoksissa. Petrarcan sonettien naishahmo Laura on kuvattu realistisemmin kuin naishahmot keskiajan kaukaista rakkautta ihannoivassa trubaduuri- ja truveerirunoudessa, ja Boccaccion Decameronessa (1351) arkielämä, tavallinen ihminen hyveineen ja paheineen, tunkeutuu kirjallisuuteen.
Petrarca oli myös aikansa maineikkaimpia oppineita, antiikin kirjallisuuden tuntija, joka matkusteli ympäri Eurooppaa etsien ja keräillen antiikin aikaisia latinankielisiä käsikirjoituksia. Hänen toiminnallaan oli renessanssin humanisteille esikuvallinen merkitys.
Humanismista tulee 1400-luvun puolivälin tienoilla eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksen keskeinen tunnnusmerkki. Kun keskiajan ihmisen ajatukset olivat suuntautuneet ennen kaikkea jumalaan ja tuonpuoleiseen, kadotukseen ja paratiisiin, joista jompi kumpi odotti jokaista säätyyn katsomatta ajan päättymisen jälkeen (Danten Jumalainen näytelmä, 1321), uuden ajan ihmistä alkoi yhä enemmän kiinnostaa se mitä oli tässä ja nyt. Elämää ei nähty enää vain ikuisen elämän odotuksena – sitä alettiin pitää itsessään arvokkaana.
Virikkeitä uuteen maailmankuvaan saatiin sydänkeskiajalla myös kreikkalaisesta kulttuurista, jonka tieteelliset saavutukset olivat aiemmin jääneet läntiselle kristikunnalle vieraiksi. Ne opittiin tuntemaan vasta 1200-luvulta lähtien arabiankielisten käännösten välityksellä. Arabialainen kulttuuri, jolla oli vahva sillanpääasema Euroopassa Pyreneitten niemimaalla, osallistui näin ollen antiikin perinnön välittämiseen kristilliselle keskiajalle.
Uudenlainen näkemys todellisuudesta puhkeaa ilmoille myös arkkitehtuurissa ja maalaustaiteessa. Firenzeläiset arkkitehdit Filippo Brunelleschi (1377-1446) ja Leon Battista Alberti (1404-72) olivat paitsi antiikin rakennustaiteen tuntijoita myös ensimmäisiä pakopisteopin teoreetikkoja. Perspektiivin ymmärtäminen muutti tavan katsoa: kun keskiajan kuvataiteessa kaikki kohteet esitetään samassa tasossa, ikään kuin Jumalan näkökulmasta, renessanssin kuvissa on mukana syvyysvaikutelma, jonka ansiosta katsoja näkee kohteiden olevan lähempänä tai kauempana: näkökulma on vaihtunut inhimilliseksi. Murrosajalle on tunnusomaista, että Alberti kirjoitti kuvataiteen teoriaa käsittelevän traktaattinsa De Pictura (1435) ensin latinaksi mutta käänsi sen myöhemmin kansankielelle (Della pittura).
Konstantinopolin valloitus
Aikakauden loppua enteilevät myös suuret demografiset, poliittiset, teknologiset ja maailmankuvan mullistukset myöhäiskeskiajalla: kolmanneksen Euroopan väestöstä hävittäneen mustan surman leviäminen Aasiasta vuonna 1348, toisen Rooman häviö turkkilaisille Konstantinopolin valtauksessa 1453, kirjapainotaidon keksiminen 1400-luvun puolivälissä ja maailmankuvan avartuminen 1490-luvulla alkaneiden suurten löytöretkien seurauksena. Uuden ilmapiiriin muodostumiseen vaikutti toisaalta elämän ehtojen helpottuminen: kaupunkien kehitys, kaupankäynnin vilkastuminen ja sen aikaansaama vaurastuminen. Renessanssin ihmiskuva ja maailmankatsomus levisivät ympäri maanosan Italian kaupunkivaltioista, Venetsiasta ja Firenzestä, joissa kirjallisuus ja taiteet kukoistivat 1400-luvulla.
Kun kaikki nämä tekijät otetaan huomioon, näyttää siltä, ettei renessanssi (it. rinascimento, uudelleen syntyminen) itse asiassa ole niinkään aikakausi kuin myöhäiskeskiajalla tai – toisesta suunnasta katsoen – uuden ajan alussa tapahtunut kulttuurin kehitysprosessi, jonka aikana niin monet kulttuurin tunnusmerkit muuttuivat, että se alettiin mieltää kahden aikakauden väliseksi murroskohdaksi.
Varhais-, sydän- ja myöhäiskeskiaika
Keskiajaksi kutsuttua yli tuhannen vuoden ajanjaksoa ei voida mielekkäästi käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Tavaksi on sen tähden tullut erottaa siinä kolme vaihetta: varhaiskeskiaika antiikin häviöstä 900-luvun lopulle, sydänkeskiaika 1000-luvun alusta 1200-luvun lopulle ja myöhäiskeskiaika 1300-luvun alusta 1500-luvun alkuun.
On kuitenkin huomattava, että eri vaiheiden ajoitus on erilainen Euroopan eri osissa. Useimmat keskiajan kulttuurille tunnusomaiset ilmiöt muodostuivat Välimeren maissa, Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joissa antiikin ja Rooman valtakunnan perintö oli konkreettisimmin läsnä sen häviötä seuranneena aikana. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä myöhemmin uudet ilmiöt sinne ehättävät. Pohjolan keskiaika esimerkiksi alkoi vasta 1000-luvulla viikinkiajan (800-1000) jälkeen, kun Rooman kirkon lähetystyö saavutti ensin Tanskan ja sen jälkeen Norjan ja muodostumassa olevan Ruotsin valtakunnan, josta se levisi edelleen Suomeen 1100-luvun puolivälissä. Kun keskiaika Suomessa alkoi, Euroopan sydänmailla elettiin jo sydänkeskiaikaa.
Keskiaika musiikinhistoriallisena käsitteenä
Keskiajan sisäinen jakautuminen eri vaiheisiin vaihtelee myös kulttuurin eri aloilla. Musiikin historiassa on ollut vaikea sopeutua yleisen historian periodijaotteluun sen tähden, että musiikissa suurin murros, joka käsittää sekä moniäänisyyden synnyn että nuottikirjoituksen alkuvaiheet, ajoittuu suurin piirtein 800-luvun puoliväliin. Monia erilaisia jäsennyksiä on ehdotettu ja käytetty 1900-luvun musiikinhistoriallisessa kirjallisuudessa.
Hugo Riemannin (Handbuch der Musikgeschichte, 1920) kolmivaiheisessa mallissa sydänkeskiaika alkaa moniäänisyyden synnystä ja käsittää solmisaation ja mensuraalinuottikirjoituksen sekä trubaduurit ja truveerit. Myöhäiskeskiajan käsitettä ei käytetä, sen sijaan puhutaan Ars novan ajasta. Guido Adlerin (Handbuch der Musikgeschichte, 1930) mallissa keskiajalla on vain kaksi tyylikautta, joiden erottavana tekijänä oli juuri moniäänisyyden synty. Tässä skeemassa musiikin historian kolmas tyylikausi alkaa vasta 1600-luvun Italiassa. Sen merkkipaalu on oopperan synty.
1990-luvun alun saksalaisen näkemyksen mukaan musiikin historian keskiaika jakaantuu jälleen kolmeen vaiheeseen, mutta eri tavalla kuin yleisen tai poliittisen historian keskiaika. Aikaisemmista jäsennyksistä se eroaa siinä suhteessa, että moniäänisyyden syntyä ei nähdä ratkaisevana murroskohtana. Ensimmäinen vaihe on eurooppalaisen musiikkikulttuurin perustan muodostuminen noin vuoteen 1100 mennessä, toinen käsittää 1100- ja 1200-luvun (keskeistä sisältöä Notre Damen koulukunta, motetti ja minnelaulu) ja kolmas on 1300-luku (Ranskan Ars nova ja Italian Trecento). (Die Musik des Mittelalters, 1991.)
Yhä enemmän musiikinhistoriallisessa kirjallisuudessa näyttää myös yleistyvän tendenssi kokonaan välttää keskiajan ja renessanssin käsitteitä, samoin keskiajan jakoa vaiheisiin. Mieluummin puhutaan neutraaleimmin termein ja pyritään jäsentämään historiaa tiettyjen vuosilukujen rajaamiksi ajanjaksoiksi, joilla kullakin on oma tunnusmerkistönsä (keskeiset lajit, tekniikat, nuottikirjoituksen tyypit jne.). Esimerkiksi ajanjaksoa 1380-1500 kutsutaan mieluummin “eurooppalaisen musiikin nousukaudeksi” kuin musiikin renessanssiksi. (s.v. Medieval. The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2001.)
Kirjallisuutta
Adler, Guido 1977 [1930]. Handbuch der Musikgeschichte. München: dtv, Wissenschaftliche Reihe.
Alnæs, Karsten 2005. Herääminen. Euroopan historia 1300-1600. Suom. Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava.
Auerbach, Erich 1992 Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (SKST 562). Suom. Oili Suominen. Helsinki.
Burckhardt, Jacob 1956. Italian renessanssin sivistys. Helsinki: WSOY.
Die Musik des Mittelalters (Neues Handbuch der Musikwissenschaft 2) 1991. Toim. H. Möller ja R. Stephan. Laaber: Laaber Verlag.
Heikkilä, Tuomas & Samu Niskanen 2004. Euroopan synty. Keskiajan historia. Helsinki: Edita.
Huizinga, Johan 2000 [1923]. Keskiajan syksy. Helsinki: WSOY.
Huuhtanen, Päivi ja Marianna Tyni (toim.) 1981. Keskiajan kirjallisuutta ja estetiikkaa. Helsinki: Helsingin yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen monistesarja 8.
Kirkinen, Heikki 1984. Euroopan synty (Otavan suuri maailmanhistoria 7). Helsinki: Otava.
Klemettilä, Hannele 2004. Keskiajan pyövelit. Jyväskylä: Atena.
Lehtonen, Tuomas M.S. (toim.) 1997. Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Helsinki: WSOY.
Lehtonen, Tuomas M.S. 2000. Hopeamarkkojen evankeliumi. Kirjoituksia sydänkeskiajan kulttuurihistoriasta. Helsinki: WSOY.
Litzen, Veikko 1974. Keskiajan kulttuurihistoria. Helsinki: Gaudeamus.
Mäkinen, Virpi 2003. Keskiajan aatehistoria. Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100-1300-luvuilla. Jyväskylä: Atena.
Niiranen, Susanna ja Marko Lamberg (toim.) 1998. Ihmeiden peili. Keskiajan ihmisen maailmankuva. Jyväskylä: Atena.
Nordberg, Michael 1995. Den dynamiska medeltiden. Stockholm: Tiden.
Page, Christopher 2001. Medieval. The New Grove Dictionary of Music and Musicians 16. London: Macmillan.
Riemann, Hugo 1920. Handbuch der Musikgeschichte. Leipzig: Breitkopf & Härtel.