Idän ja lännen kohtaaminen
Ristiretket
Ristiretkeläinen, 1100-luku. British Library MS2.A.XXII, folio 220.
Ritarirunous kukoisti Ranskassa noin 1000-luvun lopusta 1200-luvun loppuun. Sen lähtökohta oli ristiretkissä, jotka alkoivat 1096 ja joita oli laskutavasta riippuen 7-10:
- 1. ristiretki: 1096-99, juutalaisvainot, Jerusalemin valloitus
- 2. ristiretki: 1147-48, epäonnistuminen
- 3. ristiretki: 1190-92, Rikhard Leijonamieli, Filip II, Fredrik Barbarossa
- 4. ristiretki: 1202-04, Konstantinopolin valtaus
- ”lasten ristiretki” 1212, ei virallisesti ristiretki, iso osa lapsista joutui orjiksi
- 5. ristiretki: 1217-21
- 6. ristiretki: 1228-29, Fredrik II:n ristiretki
- ristiretki 1239, jolle historioitsijat eivät ole antaneet numeroa: Thibaut IV Champagnelaisen ja Richard Cornwallilaisen ristiretki, jolloin Jerusalem menetettiin lopullisesti:
- 7. ristiretki: 1248-54, Ludvig IX Pyhä
- 8. ristiretki: 1270, Ludvig IX Pyhä
Ristiretket olivat lännen kaupallis-poliittista ekspansiota kristinuskon varjolla, ehkä myös seikkailuretkiä ja aatelisväestön sosiaalisen paineen synnyttämiä maanhankinta- ja valloitusretkiä. Nykyisten Libanonin ja Israelin alueelle muodostui ristiretkeläisvaltioita: Antiokian ruhtinaskunta, Tripolin kreivikunta ja Jerusalemin kuningaskunta.
13th-Century Miniature Painting of Crusaders Crossing the Bosporus — Image by © Bettmann/CORBIS
Arabialaisvaikutus
On tärkeää muistaa, että arabialais-islamilainen kulttuuri oli tuolloin eurooppalaista kehittyneempää ja siihen kontaktien luominen oli hyödyllistä länsimaille ensinnäkin tieteen edistymisen kannalta.
Yliopistoja perustettiin arabialaisen lääkintä- ja algebrataidon opettamiseksi. Arabioppineet olivat kunnostautuneet antiikin kirjallisuuden (tärkeimpänä Aristoteleen kirjoitukset) säilyttämisessä ja kääntämisessä, minkä ansiosta Länsi-Eurooppaan syntyvillä yliopistoilla oli lähtökohta tieteellisen ajattelun kehittämisessä.
Myös musiikki hyötyi arabikontakteista: Antiikin teoria tuli sitä kautta Eurooppaan. Samoin käytännössä koko myöhempi länsimainen soittimisto on arabialaista alkuperää.
Osin arabialaisen runouden ja kertomakirjallisuuden, osin Maria-kultin innoittamana syntyi hovirunouteen käsite fin’ amor tai hohe Liebe (suuri, ylevä rakkaus), jossa keskeisellä sijalla on naista (domna, domina, dame, lady) palvova ja kaipaava kaukorakkaus (amour de loin; die ferne Geliebte romantiikassa); tosin myös aistillisia tekstejä löytyy riittämiin.
Ritarilyriikan synty
- Jännittävä yhteiskunnallis-kulttuurinen tilanne synnytti muusikkorunoilijoita, jotka loivat ensimmäisinä merkittävät määrät maallista kansankielistä laulurunoutta.
- Tunnetaan noin 500 (ritari)laulajaa, joista tosin kaikki eivät olleet suinkaan aatelisia, sillä iso joukko muusikoista oli alhaista syntyperää.
- On säilynyt lähes 5 000 runoa, mutta vain noin kolmannekseen on olemassa melodia. Saksalaisella alueella Minnelied-melodioita on säilynyt vain vähän.
- Ritarirunoudesta erotetaan ajan, alueen ja kielen mukaan kaksi ryhmää, joiden tekijänimet perustuvat verbiin trobar, trouver (= löytää, keksiä).
Trubaduurialueet
Trubaduurit ovat varhaisempia ja kotoisin ensin Akvitaniasta, joka sijoittuu Loire-joen ja Pyrenneiden vuoriston väliin, ja sen maakunnista Poitou, Limousin, Gascogne, Périgord ja Auvergne. Akvitania, joka nimenä tulee Rooman valtakunnan aikaisesta nimityksestä Aquitanica (Vesimaa), oli 1100-luvun historioitsijan Raoul Dieläisen mielestä lähes paratiisi:
Akvitania, tulvillaan monenlaisia rikkauksia, ylittää muut läntisen maailman paikoista niin täysin, että historioitsijat ovat pitäneet sitä Gallian onnellisimpiin ja hedelmällisimpiin kuuluvana alueena.
Myöhemmin Akvitania rajoittui alueena Poitoun kreivikuntaan keskuspaikkanaan Poitiers.
1100-luvun puolivälistä eteenpäin trubaduureja tuli myös Etelä-Ranskan maakunnista Languedoc ja Provence. Kielenä oli langue d’oc eli vanha-provensaali, jota nykyään useimmiten kutsutaan nimellä vanha-oksitania, sillä koko trubaduurien eteläranskalaisesta alueesta on käytetty nimitystä Oksitania, keskuspaikkoinaan Toulouse, Montpellier ja Avignon.
Seidnayan luostari Syyriassa lähellä Damaskosta (perustettu 547 jaa.) Legendan mukaan Neitsyt Maria ilmestyi keisari Justianukselle, ensin gasellina sitten ikonina, ja pyysi keisaria perustamaan luostarin hänen kunniakseen. Luostarista tuli bysantin keskeisin pyhiinvaelluskohde heti Jerusalemin jälkeen. Ristiretkeläiset nimittivät kirkkoa ”Sardeneyen Notre Dameksi”. Kuva: Hovic.
Oksitanilaiset ruhtinaat olivat keskeisiä tekijöitä Espanjan takaisinvalloituksessa (reconquista) sekä Syyrian vapauttamisessa, joten alueen yhteydet Espanjaan ja Lähi-itään olivat vahvat.
Trubaduurialueita olivat lisäksi myös Italia, Katalonia ja Espanja. Muita trubaduurien käyttämiä kieliä ovat italia, espanja (kastilia), lähellä provensaalia ollut katalaani ja galician-portugali.
Truveerialue
Truveerit toimivatvähän myöhemmin Länsi- ja Pohjois-Ranskassa. Heidän kielenään oli vanha ranska langue d’oil.
1200-luvulla Pohjois-Ranskassa oli laulukilpailuja (Puy, Pui), joissa kruunattiin voittosävelmiä (cantus coronatus).
Ritarilaulun esityskäytännöistä
Varhaiset käsikirjoitukset
Käsikirjoitukset ovat kauniita, rikkaasti ornamentoituja, alkukirjaimet ovat koristeltuja ja joidenkin lauluryhmien alussa on trubaduurien tai truveereiden portretteja. Tunnetuin ja ylellisin sekä trubaduuri- että etenkin truveeriaineistoa sisältävä käsikirjoitus Le Manuscrit du Roi (1200-luvun loppu, Pohjois-Ranska; sisältää 46 melodiaa) oli niin kullalla silattu, että osia siitä on poistettu ja revitty irti sekä samalla turmeltu useita lauluja.
Muita trubaduurikäsikirjoituksia ovat:
- Le Chansonnier de Milan (1300-luku, Pohjois-Italia; 81 melodiaa)
- Le Chansonnier d’Urfé (1300-luku, Languedoc; 160 melodiaa)
- Le Chansonnier français de Saint-Germain-des-Prés (1200-luku; Lorraine; 23 melodiaa; sisältää myös truveeriaineistoa)
Varhaisimmat noin 30 säilyneestä trubaduurikäsikirjoituksesta ovat vähän ennen 1200-luvun puoliväliä, joten monilla lauluilla oli muistiin merkitessä jo yli sadan vuoden historia, mikä ei voi olla vaikuttamatta muistiin merkittyjen laulujen muotoiluun.
Musiikista vain vähän tietoa
Käsikirjoitusten eräs ongelma on se, että suurin osa, noin puolet, niistä on peräisin Italiasta, loput Kataloniasta sekä Etelä- ja Pohjois-Ranskasta. Vain neljä isoa käsikirjoitusta sisältää musiikkia ja niistä ainoastaan yksi tulee Oksitaniasta.
Käsikirjoituksissa laulut on ryhmitelty tekijän mukaan, joskus runotekstin alkukirjaimen mukaiseen aakkosjärjestykseen. Jos laulumelodia on annettu, se esiintyy vain tekstin ensimmäisen säkeistön yläpuolella. Joskus teksti on kirjoitettu aiemmin ja melodia on lisätty eri käsialalla. Monesti tilaa musiikille ei ole olemassa ja vaikka olisikin, sitä ei ole täytetty läheskään aina musiikilla.
Usein käsikirjoituksissa esiintyy muitakin musiikin ja tekstin lajeja: lais, rondels, jeux, motetti. Jotkin laulut esiintyvät useissa, jopa yli kymmenessä käsikirjoituksessa. Joistain truveerimelodioista on olemassa tusina erilaista versiota, mutta trubaduurimelodioista on vain harvoin edes neljää versiota.
Suullinen esitystraditio
Oraalisessa traditiossa on vaikea sanoa, mikä on alkuperäinen tai paras muoto laulusta. Muutoksia syntyy kolmesta syystä:
- oraalisen tradition edustajat muuntelevat melodiaa
- kopistit tekevät virheitä
- kopistien tekevät tietoisia muutoksia
Koska kirjoitettuja tuotteita oli vain vähän liikkeellä, kirjallisuus ja musiikki perustuivat julkiseen lukemiseen ja esitykseen, jotka olivat tilanteina pikemminkin retorisia kuin kirjallisia.
Perusmuotona, lähtökohtana ritarilaulussa on säkeistömuoto. Samaa melodiaa ja rytmimallia käytettiin rakenteellisesti erilaisissa tekstisäkeistöissä. Muotojen moninaisuus osoittaa, että laulun kohdetta tai aihetta – haaveellinen, joskus aistillinenkin rakkaus – tärkeämpi oli esitystapa.
Musiikin tuli palvella joustavasti tekstiä, sillä musiikilla oli toissijainen asema. Niinpä melodiat ovat verrattain yksinkertaisia, eikä sanamaalailua juuri esiinny. Melodisia variantteja on enemmän kuin tekstillisiä, mikä viittaa siihen, että kyse oli ennen muuta oraalisesta traditiosta, jossa tapahtui luonnollista variointia.
Soittimien käyttö
Soittimien käytöstä ja käyttötavasta ei ole varmuutta. Mahdollisesti fiideliä sekä pientä harppua, ehkä myös lyömäsoittimia käytettiin. Niillä tuotettiin urkupisteitä, esi-, väli- ja loppusoittoja, melodian kaksintamista ja sen vapaata myötäilyä (heterofonia). Mahdollisesti myös melodiasta johdettuja itsenäisiä säestyksiä esiintyi.
Kuvien perusteella fiideli, harppu, mandora ja dulcimer olivat yleisimpiä soittimia. Mutta useimmiten soittimia ei ole kuvissa ja ritari on täydessä sotisovassa hevosen selässä. Säestysteorian tueksi ei löydy oikeastaan mitään vakuuttavaa materiaalia, vaikkakin vidoissa, trubaduurien paljolti fiktiivisissä elämäkerroissa ja razoissa, yksittäisten laulujen taustakertomuksissa, on mainintoja trubaduurien hallitsemista soittimista, pääosin fiidelistä.
Nykyään ollaan sitä mieltä, että “korkeissa lajeissa” canso, sirventes ja planh soittimia ei käytetty ja vain populaareissa (tanssi)lajeissa dansa, descort, lai ja pastorela fiideli oli käytössä. Soittimet eivät sopineet ylätyylin ethokseen ja vakavaan kuunteluasenteeseen, sen sijaan kylläkin tanssirytmien tehostamiseen.
Lähteet ja kirjallisuus
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.
The New Oxford History of Music Vol. II. The Early Middle Ages to 1300, toim. Richard Crocker & David Hiley 1990. Oxford etc.: Oxford University Press.