Keskiajan ja renessanssin soittimet
13.12.2006 / Murtomäki, Veijo

Soittimiston arabialainen alkuperä

Koska alkuperäissoittimia on säilynyt vain vähän, tärkeimpiä lähteitä keskiajan ja renessanssin soittimiston kannalta ovat tämän päivän kansansoittimet: arabialainen luuttu, balkanilainen fiideli, turkkilainen skalmeija jne.

Suuri osa soittimistosta tuli Eurooppaan maurilaisten tuomina Espanjan kautta, myöhemmin ristiretkeläisten mukana Bosporin- ja Gibraltarinsalmen yli:

Käsirummut
- tamburiini
- erilaiset käsirummut (tabl)
- naqqara (engl. naker) eli pieni patarumpu
Olifantti (norsunluinen ritaritorvi)
Busine (pitkä trumpetti)
Skalmeija (aulóksen sukuinen oboen ja fagotin esi-isä)
Säkkipilli
Rebec ja fiideli

Rebec (rabab) on kolmikielinen, päärynänmuotoinen soitin, josta löytyy myös näppäiltävä, luuttumainen malli. Jousi tuli Eurooppaan 900-luvulla, joten rebec on täällä tunnettu nimenomaan jousisoittimena. Rebec on yhä tyypillinen kreikkalainen ja balkanilainen kansansoitin.
Fiideli (latin. viella, ransk. vièle, engl. fiddle), on Bysantin kautta Eurooppaan tullut, usein kolmikielinen soitin, jonka kaikukoppa oli tavallisesti soikea ja kannessa oli ääniaukko. Fiideli oli trubaduurien suosikki-instrumentti, 1200- ja 1300-lukujen tärkein soitin.

Huilut
Lyyra ja harppu
Luuttu ja kitara
- Pitkäkaulaluutun (tanbur) ohella oli pullea lyhytkaulainen luuttu (ud), jossa oli alun perin neljä kieltä (virityksenä b-c-f-g tai kvarteittain g-c-f-b). 800-luvulla kuuluisa musiikinteoreetikko ja laulaja Zirjab, joka oleskeli myös Cordobassa, lisäsi viidennen kielen, luutun sielun.
- Kithara oli keskiajalla yleisnimitys kielisoittimille. 900-luvulla Espanjassa oli jo nykyisen kitaran esi-isä guitarra, 1200-luvulla se mainitaan nimellä guitarra morisca, mutta vasta 1400-1500-luvuilla se rupesi muistuttamaan ulkonäöltään nykyistä kitaraa.
Psaltteri ja Hackbrett

Arabiasta tuli vielä qanun, sitrasoitin, jonka nimi keskiajalla oli psalttari
Ganum on sormin näppäiltävä, laatikkomainen, polvilla tai pöydällä pidettävä soitin, jossa 1400-luvulla saattoi olla parikymmentä kieltä – kantele on sen etäinen sukulainen
Kun ganun varustettiin myöhemmin vasaroilla, saatiin Hackbrett eli dulcimer, josta erkani puolestaan kaksi kehityssuuntaa:

unkarilainen, lusikoilla soitettava cimbalom
koskettimistolla varustettu cembalo, toisaalta vasaraklaveeri

Monokordi (josta kehittyi klavikordi)
Portatiivi
Kampiliira

keskiajan Euroopan suosituimpia soittimia
monilla eri nimillä tunnettu (organistrum, symphonie, Drehleier, hurdy-gurdy)
3-6-kielinen
erikoinen, jatkuva borduna- tai bassoääni syntyy, kun kammella pyöritettävä puukiekko saa kielet värähtelemään
melodia saadaan aikaan kaikukannen päälle sijoitetulla koneistolaatikolla, jonka koskettimien avulla melodiakielten värähtelevän osan pituutta voidaan säädellä

Juutalaisharppu

Kun jousisoittimet ovat fiidelin perillisiä ja arabialaisen sotilas- ja kulkueorkesterin (janitsaariorkesteri) muodostivat trumpetit, torvet, skalmeijat, rummut, patarummut ja symbaalit (lautaset), koko eurooppalainen sinfoniaorkesteri on itse asiassa itäistä lainaa ja tulosta arabialaisen soittimiston soveltamisesta länsimaiseen käyttöön.

Soitinten käyttö

Keskiajalla arvostettiin erottuvia ja kontrastoivia soitinvärejä. Soitinyhdistelmissä toteutui soinnin moninaisuus, ja keskeistä oli soinnin heterogeenisyys. Leimallista keskiajalla ja renessanssissa on puhallinsoitinten suuri määrä. Soittimet jakautuvat kahteen pääluokkaan:

kovaääniset (haut = korkea): vaskisoittimet, lyömäsoittimet, useimmat puupuhaltimet
pehmeä-ääniset (bas = matala): nokkahuilu, jouset, harput, luuttu, psalttari, dulcimer

Voimakasääniset soittimet varattiin ulkokäyttöön, ääneltään pehmeät sisäkäyttöön.

Soitinten käytöstä tai niiden yhdistelystä on vain vähän tietoja. Ennen vuotta 1600 vain poikkeuksellisesti musiikkikappaleeseen vaadittiin jokin määrätty soitin. Varhaisimmat säilyneet soitinnuotit ovat:

pääosin tanssimusiikkia
- 1200-luvulta truveerien laulukirjassa, chansonnier, on 11 tanssimelodiaa
- 1300-luvun italialaisen maallisen laulumusiikin kokoelmassa on 15 tanssia
vokaalimusiikin klaveerisovituksia
tekstittömiä motetteja eli clausuleita

Soittimia käytettiin keskiajalta lähtien myös vokaaliteoksissa korvaamaan tai kaksintamaan lauluosuuksia, säestystarkoituksiin. Joskus lauluteoksia voitiin esittää myös pelkin soittimin. Soitinmusiikin varsinainen nousu alkoi kuitenkin vasta 1500-luvun taitteessa.

Renessanssissa soittimia käytettiin mielellään perheinä ja ne muodostivat sarjan bassosta diskanttiin:

consort on 3-8 viulua, nokkahuilua tms.
broken consort on eri soitinperheitä yhdistävä sekayhtye

Keskiajan soittimisto

Puupuhaltimet

Ruokolehtisoittimet olivat yleensä kovia ulkoilmasoittimia kun taas huilut olivat pehmeitä sisäsoittimia. Soittimista esiintyi runsaasti paikallisia muunnoksia. Puupuhaltimien ulottuvuus oli usein puolitoista oktaavia, ja kromatiikkaa oli vähän.

Ruokolehtisoittimet

Skalmeija oli tärkein kaksoisruokolehtisoitin 1600-luvulle asti

alkujaan saraseenisoitin
1300-luvulla siitä irtaantui isompi versio nimellä bombard (pommeri)
kreikkalainen aulós on sen kantaisiä ja se oli orgiastinen Dionysos-kulttiin kuuluva soitin (myöhempiä hengenheimolaisia ovat jazz-saksofoni ja -klarinetti)

Ruokopilli, puutorvi, paimentorvi

skalmeijan edeltäjä, jota tapaa miltei kaikkialta maailmasta
puupilli, jossa on ruoko, suukappale ja sormiaukot

Säkkipillit ja rakkopillit ovat yleisempiä kuin kuvitellaan, sillä näitä tapaa lähes kaikkialta

Huilut

Pan-huilu, poikkihuilu: tunnetaan jo Kreikasta ja Roomasta
Kuusireikähuilu, kaksoishuilu: tavataan ainakin 140 lajia
Pilli ja tamburiini kuuluvat yhteen
Nokkahuilu: käytettiin erityisesti Englannissa 1300-luvulta lähtien
Gemshorn: ääneltään suloinen vuohensarvisoitin Saksassa

Koskentinsoittimet

Portatiivi / positiiviurku

ensimmäinen urku rakennettiin 300 eaa. Kreikassa; vesiurku ensin
300-luvulla jaa. otettiin käyttöön palkeet
jättiurkujen rinnalle tuli pienempiä urkuja 1200-1300-luvuilla

Hurdy-gurdy = kampiliira

veivattava kampipyörä saa kielet soimaan jatkuvasti ja toisen käden painamilla koskettimilla muutetaan säveltasoa

Monokordi, klavikordi

edellinen tunnettiin jo antiikissa
jälkimmäinen on edellisen monistettu muoto, jota soitetaan koskettimilla

Vaskipuhaltimet

Osuvampi termi keskiaikaisille vaskipuhaltimille olisi kuppisuukappalesoittimet. Alun perin näitä ei tehty aina metallista, vaan niiden valmistamiseen käytettiin myös luuta, sarvia, puuta.

Trumpetti

alun perin saraseenisoitin
seremoniasoitin
pitkä 6-jalkainen versio on bu(i)sine
lyhempi ja korkeampi
suurta taitoa vaativa versio on clarion / clarino
pelkkä trumpetti on yleisnimi

Lehmitorvi ja olifantti: jälkimmäinen oli norsunluusta; ritarisoitin, jota myös ritari Roland käytti
Kornetti = suomalainen tuohitorvi
Vetotrumpetti

Kielisoittimet

Avorakenteiset näppäilysoittimet

Harppu ja lyyra ovat varhaisimmat kielisoittimet, joita esiintyi jo Babyloniassa ja Egyptissä

Harppu: 6-25 kieltä; oli keskiajalla metallikielinen; irlantilaisilla oli käytössä myös suonikielinen versio, jolla voitiin soittaa taidokkaasti
Lyyra: esiintyi Kreikassa ja oli myös anglosaksilaisten minstrelien (druidit) soitin; 6-7 kieltä

Psalttari ja dulcimer

edellistä näppäillään sormilla
jälkimmäistä soittolehdellä
kantele kuuluu psalttareihin
unkarilainen cimbalom kuuluu dulcimereihin
sitra on sukua molemmille

Kiinteärakenteiset näppäilysoittimet

Luuttu: tuli maurien mukana Espanjaan 1200-luvulla
Mandoliini: luutun pienempi, kompaktimpi versio, joka oli suosittu Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa
Pitkäkaulaluuttu = tanbura, lähellä buzukia
Gittern: kitaran keskiaikainen esi-isä
Citole = sitoli: neljä metallikieltä, nauhat; mahdollisesti renessanssi-sisterin keskiaikainen esi-isä (cetula, cetra, kithara)

Jousisoittimet

Jousenkäyttö peräisin on Keski-Aasiasta, josta se levisi 800-900-luvuilla Bysanttiin. Jousisoittimien status oli alhainen.

Rebec: kapea kaikukoppa, kieliä 2-4
Fidel = fiideli

päärynänmallinen soitin, jossa 1-5 kieltä
mahdollisesti viulun kantaisä

Jousilyyra: nimensä mukaisesti jousella soitettava lyyra
Tromba marina (”meritrumpetti”)

pitkä, jousella soitettu monokordi
erikoinen, räsähtävä ääni tulee siitä, kun kieli soi otelautaa vasten
eräs suosikkisoitin kantavan äänensä vuoksi
käytettiin mm. merkinantosoittimena

Lyömäsoittimet

Pikkurumpu, isorumpu
Patarumpu, putkirumpu (sotilasrumpu)
Tamburiini
Kellot
Ksylofoni
Lautaset = symbaalit, triangeli
Kastanjetit, räikkä
Juutalaisharppu = suuharppu

Renessanssin soittimisto

Puupuhaltimet

Skalmeija
Kurtaali eli dulcian: bassoskalmeija, fagotin esi-isä
Courtaut ja sordun: edellisen sylinterimäinen ja puolta lyhyempi, vaimeaääninen versio
Ranketti: taskukokoinen, molemmista päistä tukittu fagotin edeltäjä
Krummhorn (= taivutettu torvi): suosittu kävelykepin muotoinen kaksoislehdykkäsoitin
Kornamusa (cornamuse): suora krummhorn
Kortholt: kaksoislehdykkäinen oboesoitin
Rauschpfeife: pommerin eli bombardin ja skalmeijan sukulainen, ulkoilmasoitin
Huilu
Nokkahuilu

Kosketinsoittimet

Urut
Regaali: vain kieliäänikertoja sisältävä pieni urku, ääneltään ”räikeä”
Cembalo: kieltä välitysmekanismin kautta raapaisevan kosketinsoittimen italialainen nimitys (muitakin nimityksiä esiintyy muodosta ja maasta riippuen)
Virginaali: muodoltaan laatikkomainen cembalo, esiintyi lähinnä Englannissa
Spinetti: pienehkö cembalo, joka usein on muodoltaan epäsäännöllinen, kuusisivuinen soitin
Xylofoni

Vaskipuhaltimet

Trumpetti
Pasuuna, sackbutt
Kornetti/o (cornett) eli sinkki
- puupuhallin, jossa kuppisuukappale ja 6-7 reikää
- oli tavattoman suosittu soitin 1500-1600-luvuilla, sillä sen ääntä pidettiin yhtä ilmeikkäänä kuin lauluääntä ja se oli lisäksi ketterä virtuoosisoitin
- sinkkiä käytettiin sekä soolosoittimena 1600-luvun sonaateissa että lauluäänten tukena yhdessä pasuunoiden kanssa kirkkomusiikkiteosten esityksissä
- Benvenuto Cellini on ehkä musiikinhistorian tunnetuin sinkin hallitsija
Serpentti: laaja puinen käyrä, käärmeen muotoinen trumpetti, bassosoitin

Kielisoittimet

Harppu
Luuttu

renessanssiajan suosikkisoitin hoveissa
useita kokoja diskantista bassoluuttuun
viritys kuusikielisessä perusmuodossa (myös 5- ja 7-kielisiä esiintyi) oli G, c, f, a, d’, g’ tai askeleen korkeammalla
luutussa käytettiin kaksoiskieliä (”kaksoiskuoroja”)
1600-luvun alussa oli jo tavallisesti kahdeksan kieltä sekä lisäkieliä bassossa

T(h)eorbi: iso luuttu
Chitarrone: vielä isompi luuttu
Mandoliini

viisikielinen soitin
viritys esim. c, g, c’, g’, c”
pienemmässä nelikielisessä se on g, d’, g’, d”

Sister(n)i (cittern)

kaksoiskielinen, kiinteänauhainen, usein metallikielinen soitin
soitettiin enimmäkseen plektralla
kieliä oli useimmiten neljä tai kuusi kuoroa
oli tärkeimpiä näppäilysoittimia

Ceterone: bassosisteri
Bandora: luutun ja sisterin välissä oleva soitin
Orpharion: oli lähellä luuttua, vain kopan muoto aaltoilevampi
Vihuela

kitaran esi-isä Espanjassa
renessanssissa kooltaan kitaraa isompi
käytti luutun viritystä

Kitara: 4-5-kielinen renessanssissa

Violan ja viulun historiaa ja muotoja

Viulusoittimet jaettiin renessanssissa periaatteessa kahteen ryhmään: jalkaviuluihin (viole da gamba) ja käsivarsiviuluihin (viole da braccio), mutta isoimpia käsivarsiviuluja oli toki pakko soittaa jalkaviuluasennossa.

Viola (da gamba = jalkaviulu; ransk. viole, engl. viol)

oli enimmäkseen kuusikielinen, mutta myös viisikielisiä, joskus jopa nelikielisiä versioita tavataan
seitsenkielinen laajennus oli bassogamba, joka oli eritoten barokin ranskalaissäveltäjien suosiossa
tenori-violassa / gambassa oli luutun / vihuelan viritys
gamba-perheelle sävellettiin kompleksia polyfoniaa Purcelliin saakka

Lira da braccio

on mahdollisesti viisikielisen fiidelin johdannainen
viittaa syntymässä olleeseen uuteen viuluperheeseen, sillä lira muistutti 1500-luvun jälkipuoliskolla viulua vaikka oli alttoviulun kokoinen ja seitsenkielinen (d-d’, g-g’, d’, a’, d”)
suosio oli suuri Italian hoveissa improvisoidun soololaulun säestyssoittimena
lirone (da gamba), lira da braccion matalampi ja isompi bassoversio, jossa oli 8-13 kieltä ja jota käytettiin sekä säestyssoittimena (sillä pystyi soittamaan 3-4-äänisiä paikallaan pysyviä sointuja) että continuo-soittimena

Viola da braccio (= käsivarsiviulu)

eräs lähtökohta fiidelin ja lira da braccion ohella viululle
oli viulusoittimien yleisnimi; mm. basso di viole da braccio oli nimi perheen matalalle soittimelle, vaikka sitä soitettiinkin jalkojen päällä

Viulu

synty on edelleen mysteeri, mutta paikallistunee Italiaan n. 1550
aluksi (n. 1530) esiintyi kolme kokoa (diskantti, alttotenori ja basso)
oli aluksi kolmikielinen (g, d’, a’)
1556 mainitaan nelikielinen kvintteihin viritetty violon (ransk. violon, engl. violin, ital. violino, saks. Violine)
aluksi ammattimainen tanssimusiikkisoitin – mutta reilussa 50 vuodessa siitä tuli jousisoitinten kuningas sonaattimusiikin nousun myötä

Viuluperheen etymologiaa

Viola (= orvokki) oli alkuperäinen varhaismuoto, nykyään alttoalueella
Violino (= pikku viola) on violan pienempi diminutiivimuoto, ”pikku viulu”, diskanttisoitin
Violoncello (= violan isompi, möhkömpi versio) on viola-perheen isohko jäsen tenorialueella, ”iso viulu”
Violone (grande = jättiviola) on todella suuri viola eli nykyisen kontrabasson (contrabbasso) edeltäjä, ”bassoviulu”