Musiikinteoria ennen ars antiquaa
3.10.2005 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Notaatio eli nuottikirjoitus

Kehitys neuminotaatioksi

Laulutyylin standardointi ei olisi ollut mahdollista ilman notaatiota, sillä sävelmistön oppiminen ja mieleen painaminen kesti helposti kymmenisen vuotta. Varhaisvaiheessa laulaminen perustui keironomiaan eli kuoronjohtajan käsimerkkeihin. Niiden notatoiminen 800-luvun puolivälistä eteenpäin erilaisin merkein toimi muistin apuna laulajalle.

Vähitellen 900-luvulta eteenpäin siirryttiin kirjain- ja tavunotaation kautta käyttämään neuminotaatiota: neumit (kreikk. = merkki) eli pisteet, kiilat, koukut yms. merkit sijoitettiin tekstin ylle. Tällainen notaatio kertoi ornamentaation ja nuottien määrän tavua kohden, mutta ei ilmoittanut sävelkorkeuksia, intervalleja tai laulun tasoa, vaan ainoastaan sävelkulun suunnan (laskun tai nousun) (ks. kuva 1).

Frankkien reformaatio pyrki täsmälliseen sävelkorkeusnotaatioon, minkä vuoksi otettiin käyttöön viiva, jonka molemmille puolin nuotit merkittiin. Viivan vaihtuessa seuraavalle riville sen päätökseen merkittiin 900-luvun jälkipuoliskolla custos eli seuraavan rivin / säkeen aloitussävel.

Vähitellen lisättiin toinen viiva, ja 1000-luvun alussa käytettiin punaista väriä f-sävelen osoittamiseksi (f-kirjaimesta kehittyi myöhempi f-klaavi) ja keltaista c-sävelellä(siitä tuli c-klaavi), jolloin voitiin määritellä puoliaskeleiden (e-f ja h-c) paikat.

Koraalinuottikirjoitus

Vihdoin 1000-luvun lopulla syntyi neliviivainen nuottiviivasto, kun värillisiin viivoihin lisättiin kaksi mustaa viivaa. Se on usein luettu kenties Adrianmeren rannalta Pomposasta kotoisin olevan Guido Arezzolaisen (n. 992-1050) ansioksi, vaikka hän lähinnä toimi sen vakiinnuttajana.

Noin vuonna 1100 otettiin käyttöön roomalainen neliö- eli koraalinuottikirjoitus, joka vakiintui 1200-luvulla. Poikkeuksen muodosti saksalainen kielialue, jossa oli pitkään käytössä oma ns. hevosenkenkänuottikirjoitus (Hufnagelschrift).

Notaatioissa oli runsaasti paikallisia eroavuuksia. Neumien muotojen perusteella erotetaan kolme päätyyppiä:

1. piste-notaatiota käytettiin Akvitaniassa
2. aksentti-notaatio oli käytössä St. Gallenissa, Saksassa ja Ranskassa sekä jossain määrin Englannissa ja Italiassa
3. yhdistettyjen pisteiden sekanotaatiota käytettiin Bretagnessa, Metzissä, Milanossa ja Kataloniassa

Neljän viivan viivastosysteemissä avain osoittaa korkeuden, neumi käsittää yhden tavun, piste kaksinkertaistaa keston ja alennusmerkki vaikuttaa kyseisen sanan tai tekstikokonaisuuden ajan. Lisäksi käytettiin taukoja sekä tekstin säejakoa ilmoittavia pystyviivoja.

Neumit

A) yksimerkkiset neumit

1. Yksinkertaiset neumit eli nuottimerkit, joissa on yksittäinen merkki tavua kohden:
   • punctum (= piste), aksentoitu nuotti laskevassa kulussa tai matala sävel (myöhemmin: brevis)
   • virga (= sauva), on nuotti ylöspäisessä liikkeessä (myöhemmin: longa)
   • Polyfonian syntyessä nämä merkit tulkittiin uudelleen, ja virgasta tuli pitkä nuotti (longa), punctumista lyhyt nuotti (brevis).
2. Ligatuurat eli sidotut neumit ovat 2-3 nuottia käsittäviä nuottiryhmiä tai ryhmäneumeja.
   • podatus eli pes (= jalka) merkitsee matala-korkea-liikettä ja on punctumin ja virgan yhdistelmä
   • clivis eli flexa merkitsee korkea-matala-liikettä ja on peräisin antiikin aksentista
   • scandicus on ylöspäinen kolmisävelinen ligatuura
   • climacus on alaspäinen kolmisävelinen ligatuura
   • torculus merkitse matala-korkea-matala-liikettä eli yläpuolista sivusävelkäväisyä
   • porrectus on edellisen vastakohta: korkea-matala-korkea-yhdistelmä
     

     Neumimerkkejä.

B) yhdistetyt neumit, jotka ovat

1. nuotin ja ligatuuran yhdistelmiä, mm. torqulus resupinus (yläsivusävelliike + yksittäinen ylöspäin etenevä nuotti)
2. kahden ligatuuran yhdistelmiä, mm. pes subbipunctus (matala-korkea- + korkea-matala-yhdistelmät)

Muut nuottimerkit

• Apostrofiset eli reperkussiomerkit ilmaisevat saman sävelen toistoa: mm. distropha, tristropha, bivirga, trivirga.
• Kvilismat (quilismat) ovat laulua helpottavia loma- ja korusäveliä.
• Liudentumamerkit (liquescentes) liittyvät sanojen ja hankalien kirjainyhdistelmien laulamiseen.

Säveljärjestelmä

Moodit

Vähitellen 800-luvulla vakiintui bysanttilaisen teorian vaikutuksesta kahdeksan moodin eli kirkkosävellajin järjestelmä, joka on paljolti Hucbaldin kirjoituksen De harmonica institutione (Harmonian perusteista, n. 880) seurausta.

Hucbald poikkesi tosin oktoekhos-järjestelmästä siinä, että keskiajan mooditeoriassa kahdella moodilla oli aina sama finalis (= päätössävel), vaikka ambitus, ulottuvuus, poikkesi suhteessa finalikseen. Toinen tärkeä ominaisuus oli tenor eli tuba tai reperkussio, mikä tarkoittaa melodian vallitsevinta säveltasoa, resitaation pääsäveltä.

Nro	Moodi	Ambitus	Finalis	Tenor
I	autenttinen doorinen	d – d1	d	a
II	plagaali doorinen, hypodoorinen	A – a	d	f
III	autenttinen fryyginen	e – e1	e	c1
IV	plagaali fryyginen, hypofryyginen	H – h	e	a
V	autenttinen lyydinen	f – f1	f	c1
VI	plagaali lyydinen, hypolyydinen	c – c1	f	a
VII	autenttinen miksolyydinen	g – g1	g	d1
VIII	plagaali miksolyydinen, hypomiksolyydinen	d – d1	g	c1

Melodia ylitti usein tämän ulottuvuuden sävelellä tai joskus kahdella asteikon ylä- ja alapäässä, joten asteikkoa tärkeämpi tekijä onkin kunkin moodin oma melodinen liikesisältö.

Sävelmän tai sen osien päätöksiin liittyi usein muunnemerkkejä (cis, fis, gis) ja tritonus f-h:n välttämiseksi käytetään paljon b-merkkiä (b, es).

Solmisaatio ja heksakordit

Guido Arezzolainen loi solmisaatiotavut ut-re-mi-fa-sol-la laulujen opettelemiseksi. Ne otettiin mallilaulun, Johannes-hymnin säkeiden aloitussävelistä sekä niillä olevista tavuista:

Ut queant laxis Re-sonare fibris Mi-ra gestorum Fa-muli tuorum Sol-ve polluti La-bii rearum Sancte Johannes.

Niin sanottu Guidon käsi, johon oli kirjoitettu koko käytössä olleen sävelalueen (G-e2) sävelnimet ja solmisaatiotavut, oli tarkoitettu laulajalle muistin apuneuvoksi, jotta hän saattoi orientoitua diatonisessa asteikossa ja löytää aina kriittiset puoliaskeleet e-f ja h-c. Oppilaan tuli kyetä laulamaan sävelet opettajan osoittaessa minkä tahansa sormen jotain niveltä sekä vaihtamaan heksakordia, kun opettaja huusi mutandum (= vaihto).

Si-tavun lisäsi laulun loppusäkeestä 1482 Bartolomeo Ramis de Pareja, ja Ut-tavun vaihtuminen Do-tavuksi Italiassa ja muuallakin on Giovanni Battista Donin omahyväisyyden syytä (1640).

Heksakordijärjestelmä, jossa koko käytetty sävelalue G-e2 jaettiin seitsemään, toistensa kanssa limittäin oleviin kuusisävelikköön. Se oli apuna solfattaessa ja sen myötä myös sävellettäessä. Järjestelmä oli käytössä vähintäänkin 1500-luvun loppuun saakka.

Siirtyminen heksakordista toiseen solmisoitaessa aiheuttaa tarpeen muuttaa tavua jollakin sävelellä, jolloin on kyse mutaatiosta: Esimerkiksi d1-sävel voi olla tilanteesta riippuen f:ltä alkavan ”pehmeän heksakordin” la-sävel, g:ltä alkavan ”kovan heksakordin” sol-sävel tai c1:ltä alkavan ”luonnollisen heksakordin” re-sävel eli kokonaisnimeltään la-sol-re. Mutaatioiden suorittamisessa oli tarpeen ns. Guidon käsi, joka neuvoi, miten solmisaatiotavuja sijoiteltiin eri sävelille.

• Hexachord naturale alkaa c:ltä ja niitä oli kaksi: c-a ja c1-a1.
• Hexachord durum (durum = kova) sisältää alentamattoman eli ”kovan” h-sävelen ja alkaa g:ltä. Niitä oli kolme: G-e, g-e1, g1-e2.
• Hexachord molle (molle = pehmeä) sisältää alennetun eli ”pehmeän” b-sävelen ja alkaa f:ltä. Niitä oli kaksi: f-d1 ja f1-d2.

Musiikkiajattelu

Musiikinteoria

Rinnan liturgisen musiikin kehityksen kanssa ei alkuun syntynyt juurikaan sen teoriaa, vaan lähinnä pohdittiin laulutekstin rytmiikkaa ja metriikkaa sekä intervallien luonnetta osana triviumia ja quadriumia.

Augustinuksen De musica -tutkielman kuusi kirjaa on tärkeä lähde, sillä siinä käsitellään metriikkaa antiikin käytännön mukaisesti.

Boëthius

Kristinuskon varhaisvuosisatojen aikana omaksuttiin antiikin hellenistinen musiikin teoria ja filosofia.

Boëthiuksen (n. 480-524) tutkielma De institutione musica (Musiikin perusteista; varh. 500-luku) perustuu Pythagoraan ja Platonin tapaan aritmetiikkaan ja sfäärien harmoniaan. Boëthius määrittelee musiikin kolme olomuotoa:

Musiikkia on olemassa kolmenlaista. Ensimmäinen on maailmasta, toinen on ihmisestä, kolmas on se, mitä tuotetaan tietyillä instrumenteilla, kuten kitaralla tai pilleillä, ja muut ovat niitä, joista laulu syntyy.

1. Musica mundana on kosminen sfäärien eli taivaankappaleiden tuottama musiikki.
2. Musica humana liittyy niihin tapoihin, joilla harmonia vallitsee ihmisen sielua ja ruumista sekä niiden välillä vallitsevaa symmetriaa. Kyse on ihmisen “sisäisestä musiikista”, jonka on syytä olla konsonoiva, sillä muuten seurauksena on ei-ihminen.
3. Musica instrumentalis on kuultava eli varsinainen ihmisten tuottama musiikki.

Soivan musiikin kolmas sija jaottelussa osoittaa, että Boëthius piti musiikkia ennen muuta tiedon kohteena, ei tunteen ilmaisuna. Sikäli ei ole ihme, että keskiajalla ajatus musiikista esteettisenä nautintona tai sointikauneutena oli pitkään vieras. Boëthiuksen kirjaa käytettiin vielä 1700-luvulla oppikirjana.

Kolme muusikkoluokkaa

Boëthius jakaa myös musiikin harjoittajat kolmeen luokkaan.

1. Alimmalla tasolla ovat hänen mielestään soittimen käsittelijät, sillä he ovat vain palvelijoita, jotka eivät harrasta järkeilyä tai spekulointia ja ovat siten erossa musiikin tieteestä, sen älyllisestä puolesta.
2. Toisella sijalla ovat laulujen keksijät ja runoilijat, jotka ovat syntyneet laulamaan, mutteivät niinkään järkeilemällä ja mietiskelemällä kuin luonnollisen vaistonsa avulla. Myös tämä luokka on erossa musiikista perimmäisessä mielessä.
3. Mutta todellinen ”muusikko on se, joka ajattelun avulla on antautunut laulun tieteelle, ei teosta palvelemalla vaan mietiskelyn sääntöjen kautta”. Tällainen henkilö kykenee arvioimaan soittimien tuotoksia ja laulua, rytmejä ja melodioita ja laulun kokonaisuutta, hän on yksinomaan musikaalinen./li>

Cassiodorus ja Isidorus

Cassiodorus (468-552) oli kotoisin Lucaniasta, Etelä-Italiasta. Hän toimi kvestorina, konsulina ja prefektinä. Hän kirjoitti opuksen Institutiones divinarum et humanarum lectionum (Jumalallista ja inhimillistä alkuperää olevien lukemisten perusteet; 550-562), jossa hän toimi välittäjänä antiikin ja keskiajan välillä ja halusi antaa munkeille kulttuuri- ja musiikkikasvatuksen.

Musiikki on tiede, joka puhuu numeroista, suhteista ja sointien välisistä lukusuhteista. Musiikissa on kolme osaa: harmonia, rytmi ja metri. Musiikkisoittimia on kolmenlaisia: lyömäsoittimet, jännitykseen ja puhaltamiseen perustuvat. On olemassa viisitoista tonosta.

Isidorus Sevillalainen (n. 560-636) oli Sevillan arkkipiispa ja perehtynyt kirkkolauluun. Kirjoituksissaan Etymologiae ja De ecclesiasticis officiis (Kirkollisista toimituksista) hän esittää seitsemän vapaan taidon teorian sekä käsittelee musiikin käytäntöä, kirkkolaulun rytmiä latinan kielen pohjalta.

Isidorus on tärkeä todistaja nuottikirjoituksen puuttumisen suhteen: “Jos ihminen ei muista sointeja, ne häviävät, sille niitä ei voi kirjoittaa muistiin.”

Vapaat taidot

Artes liberales:

• quadrivium (artes reales): aritmetiikka, geometria, astronomia, musiikki
• trivium (artes triviales): grammatiikka, retoriikka, dialektiikka

Musiikki sai vähitellen keskiajalla paikan neljän ylimmän aineen joukossa vapaat taidot / taiteet -kasvatusjärjestelmässä. Nämä ns. seitsemän vapaata taitoa / taidetta eli septem artes liberales jakaantuivat kahteen osaan.

Vapaat taidot -nimitys viittasi siihen, että ne olivat spekulatiivisina aloina soveliaita ”vapaalle miehelle”, jonka ei tarvitse tehdä työtä. Niinpä esimerkiksi arkkitehtuuri ja lääketiede joutuivat pois sen piiristä, sillä ne edellyttivät enemmän ammatillista, suorastaan käsityöläismäistä työskentelyä. Tämä on suoraa jatketta Aristoteleen käsityksille musiikin kuuntelun ja harjoituksen, joka sopii pidemmälle vietynä vain käsityöläisille ja orjille, välisistä suhteista.

Musiikki kuului aritmetiikan, geometrian ja astronomian ohella quadriviumiin (artes reales) eli matemaattisiin taitoihin. Musiikin hallinta ja myös sen laadintakyky edellytti vain lukusuhteiden hallintaa, täydellisten konsonanssien toteutumista musiikin realisoinnissa.

Triviumiin (artes triviales) eli kielellisiin taitoihin kuuluivat grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka. Musiikin paikka olisi toki lähellä kieltä olevana taidon alueena voinut yhtä hyvin olla tässä osastossa. Renessanssissa sitä ruvettiinkin tarkastelemaan nimenomaan yhteydessä teksti-ilmaisuun.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös