Hevosromaani ja Philippe Vitry
26.9.2005 (Päivitetty 17.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Roman de Fauvel

Poliittinen pamfletti

Yhteiskunnan kannalta 1300-luvun alun uusi musiikki hienouksineen liittyi aiempaa suurempaan instituutiokritiikkiin. Kirkko, huono hallitseminen ja sota kauheuksineen olivat musiikin ja sen tekstin kohteita.

Aikakauden terävin dokumentti tässä suhteessa on Roman de Fauvel (Hevosromaani t. Romaani hallavasta, petollisesta hevosesta). Se on alun perin Pariisin kuninkaallisen kanslian notaarin Gervais du Pus’n laatima, kahdesta kirjasta, 3300 säkeestä koostuva romaani tai puhedraama (1310-14).

Fauvel tarkoittaa petollista eläintä, aasia tai hevosta, joka symboloi kaikkea vääryyttä, mitä maailmassa tapahtuu. Romaani pilkkaa aikansa ihmisten ilkeyttä, typeryyttä jne., mutta oli ennen kaikkea satiiria ja kritiikkiä Ranskaa ja sen huonoa hallintoa kohtaan Filip IV:n ja V:n aikoina, irvailua paavien Baabelin vankeuden kustannuksella, hyökkäyksiä fransiskaaneja ja dominikaaneja kohtaan, sillä dominikaanit olivat kenties surmanneet keisari Henrik VII:n 1313 myrkytetyllä öylätillä, sekä kommentteja temppeliritarikunnasta, joka lakkautettiin 1312.

Moraalinen satiiri

“Fauvel”-sanan jokainen kirjain erikseen oli uuden sanan alkukirjain siten, että nimi F-A-U-V-E-L piti sisällään seuraavat ominaisuudet:

F – flaterie = imartelu A – avarice = himokkuus U – vilenie = halpamaisuus V – variété = häilyvyys E – envie = kateus L – lâcheté = raukkamaisuus

Romaanissa kerrotaan koppavasta hevosesta, väärästä hallitsijasta, siitä miten se viedään tallista kuninkaan palatsiin, jossa kaikki säädyt liehittelevät, imartelevat ja hellivät sitä, kunnes siitä tulee koko maailman hallitsija.

Ensimmäisessä kirjassa, Petoshevon ura ja vihkiäiset, keskitytään vääryyksiin valtiossa ja kirkossa. Toinen kirja, Petoshevon häät ’turhan kunnianhimon’ kanssa (la vaine gloire), saarnaa ihmisten epärehellisyydestä ja oman voiton pyyteestä.

Hevosromaanin laajennettu versio musiikin kera

Gervais’n ystävät ja kollegat veivät runoelmaa eteenpäin. Chaillou de Pesstain muokkasi molemmat kirjat sekä kirjoitti jatkon, 1780 säettä, nimellä Petoshevon häät Pariisissa sekä hyveiden ja turmeluksen taistelu (1316). Hovihäiden komeuden kuvauksen jälkeen Fauvel saattaa siinä kuningattarensa Dame vaine gloiren kanssa maailmaan lukemattoman määrän pieniä fauveleita: vääryys jatkuu.

Pesstain sisällytti romaaniin joukon yksi- ja moniäänisiä lauluja niin että tuloksena oli ”laulunäytelmä”. Tekstin sekaan on liitetty 167 sävellystä: Jehan Lescurelin säilyneen tuotannon (34 teosta) lisäksi joukossa on 34 motettia (24 kolmiäänistä ja 10 kaksiäänistä), 26 proosaa ja lai’ta, 14 refrain-sävellystä (balladi, rondeau) sekä 52 hallelujaa, antifonia, responsusta, hymniä ja versusta.

Hevosromaanin lopullisen version musiikki kattaa aikavälin 1189-1316, Notre Dame -ajoilta uusimpiin uutuuksiin. Lauluteksteistä 14 on kansleri Filipin käsialaa. Musiikista kiintoisimpia ovat 17 kolmiäänistä motettia, jotka esittelevät Ars nova -motettityylin uudet keksinnöt. Hevosromaanissa on viisi Vitryn kolmiäänistä motettia.

Philippe de Vitry

Motettien oppinut säveltäjä

Philippe de Vitry (1291-1361) oli paitsi teoreetikko myös aikansa huomattavimpia säveltäjiä, aikakaudelle tyypillinen yleisoppinut juristi, diplomaatti ja runoilija, Petrarcan mukaan ”poeta unicus Galliarum” (Gallian ainoa / ainutlaatuinen runoilija). Hän toimi neljän Ranskan kuninkaan sihteerinä Pariisin hovissa (1322-51), kunnes luopui hovielämästä 1351 ja siirtyi Meaux’n piispaksi lähelle Pariisia.

Anonyymi Les règles de la seconde rhétorique (Toisen retoriikan / runousopin säännöt; 1411-32) sanoo, että

Philippe de Vitry keksi kuinka kirjoitetaan motetteja, balladeja, lai– ja yksinkertaisia rondeau-lajeja, ja musiikissa hän määritteli neljä prolatiota, punaiset nuotit ja proportioiden uutuudet.

Vitryltä on varmuudella säilynyt 12 motettia, jotka ovat yksilöllisen taiteilijahengen ilmaisua niin, että hienostuneen muodon lisäksi niissä on painava sisältö. Ars nova -motetti peri conductuksen tehtävän, kun siitä tuli julkista taidetta ja se liittyi poliittisen ja uskonnollisen elämän tilanteisiin, juhliin, väittelyihin ja persooniin. On olemassa motetteja arkkipiispasta, kreivistä, useimmista kuninkaista ja paaveista, piiritetystä Reimsistä 1356, paavin suunnittelemasta ristiretkestä jne.

Motetti Garrit gallus

Hyvä esimerkki Vitryn taiteesta on Roman de Fauvelista löytyvä latinankielinen motetti Garrit gallus – In nova fert – Neuma (Kukko kaakatti tuskaisasti valittaen – Uusiin hahmoihin minä muuttumisista nyt aion kertoa – Merkki; n. 1314). Motetin tenori jakaantuu kahtia samanlaisiin rytmijaksoihin niin, että molemmat puoliskot toteuttavat tenoriäänessä kolme talea-jaksoa ja kaksi color-jaksoa. Motetin ylä-äänten aika-arvojako on tempus imperfectum cum prolatio perfectum (major), kun taas tenori noudattaa harvinaista jakoa maximodus perfectum cum modus perfectum.

Ohessa on yksinkertainen kaavio: Vitryn motetin tenorin samana toistuvat puoliskot jakaantuvat seuraavanlaisiin yksiköihin: Sävellyksessä color ja talea ovat suhteessa 2:3 eli motetin kummassakin puoliskossa esiintyy saman ajan kuluessa kaksi color– ja kolme talea-jaksoa.

Garrit gallus -motetin teksti

Motetin triplum-äänen teksti puhuu Filip IV Kauniin neuvonantajasta, suosikista ja ministeristä nimeltä Enguerron de Marigni, jota nimitellään ”petolliseksi ketuksi” ja ”röyhkeäksi ryöväriksi”. Tämä on sokaissut leijonan (kuninkaan) ja imee ”kukkojen”, so. gallien eli ranskalaisten verta (rahoja), minkä vuoksi ”kukot kaakattavat, valittavat surullisesti”. Ranskalaisten osaa verrataan Jaakobin poikien maanpakolaisuuteen Egyptissä ja nälkään nääntymiseen autiomaassa; Vanhan ja Uuden testamentin vertaukset ovat usein mukana näissä oppineissa teksteissä.

Klerkkien piirille eli aikansa sivistyneille musiikin tekijöille ja kuulijoille välttämätöntä oppineisuutta osoittaa vieläkin enemmän duplumin teksti, joka alkaa Ovidiuksen Metamorfoosien sanoin. Sen tapaan puhutaan kauheasta muodonmuutoksesta, kun arkkienkeli Mikaelin jo kerran voittama lohikäärme on palannut vyöttäytyneenä ”Absalomin kauneuteen” ja ”Odysseuksen kaunopuheisuuteen”.

Enguerronin korskeudesta puhuu muuan toinenkin Vitryn motetti, minkä lisäksi kaksi muuta motettia käsittelee neuvonantajan loppua, virumista vankeudessa ja teloitusta. Lieneekö Vitryn neljällä motetilla ollut osuutta asiaan, sillä Enguerron hirtettiin Filipin kuolemaa (1314) seuranneena vuonna.

Isorytmiikka

Vitry käyttää motettiensa tenoreissa isorytmiikkaa (samarytmisyyttä), joka sai alkunsa jo ars antiquan motettien tenoriäänen lyhyistä rytmiaiheista. Myöhemmin isorytmiikkaa käytettiin myös ylä-äänissä ja muissakin muodoissa kuin motetissa.

Isorytmiikassa on kyse kaikenlaisesta rakenteellisesti tärkeästä toistosta. Useimmiten sillä ymmärretään joko 1) rytmistä tai 2) melodista toistoa:

1. Talea (ransk. taille): tietty rytmi- eli kestokaava toistuu kahdesti tai useammin.
2. Color (on metafora, joka viittaa retoriseen repetitio-toistokuvioon): tietty intervalli- tai sävelkorkeussarja toistuu. “Musiikin colorissa on useita samojen nuottien toistoja.” (Prosdocimus de Beldemandis, 1404).

Isorytmiikka on tavallaan mekaaninen järjestämisen ja sävellystekniikan muoto (vrt. 1900-luvun sarjallisuus), mutta se toi yhtenäisyyttä ja konstruktiivisuutta musiikkiin, etenkin siinä vaiheessa, kun muutkin kuin ylä-ääni noudattivat isorytmiikkaa, mikä synnytti säännöllisen mittaisia, tenorin jakaantumista noudattavia muotoyksiköitä.

Voidaan puhua myös isoperiodiikasta silloin, kun ylä-ääni / äänet on järjestetty säännöllisesti toistuvista, saman pituisista yksiköistä, jotka ovat suhteessa tenoriin tärkeillä kohdilla, vaikka ylä-äänten periodit olisivatkin eri mittaisia eli tavallisimmin laajempia kuin tenorissa, jonka taleat ovat yleensä lyhyehköjä.

Johannes Boen sanoo traktaatissaan Ars (n. 1355), että “nämä menettelyt ovat helpommin nähtävissä kuin kuultavissa”. Isorytmiikkaa käytettiin 1400-luvun puoliväliin saakka juhla- ja omistusmoteteissa.

Panisorytmiikka

Panisorytmiikka tarkoittaa totaalia isorytmiikka eli sitä, että kaikki äänet toistavat omien ääntensä rytmisisällön teoksen myöhemmissä talea-jaksoissa.

1300-luvun levinneimpiin motetteihin kuuluu neliääninen motetti Apta caro plumis ingenii / Flos virginum / Contratenor / Alma redemptoris (Hengen höyhenille sopiva liha / Neitseiden kukka / Kontratenori / Vapahtajan lempeä äiti).

Siinä on uutuutena yhdeksän kolmijakoisen breviksen mittainen johdanto, jossa triplum ja duplum laulavat kaksistaan vapaasti ennen kuin tenori ja kontratenori aloittavat osuutensa. Menettely oli erityisen suosittu myöhemmin 1400-luvulla.

Duetosta eteenpäin kyse on ankarasti isorytmisestä motetista, jossa huolimatta siitä, että äänten rytmi- ja melodiasisällöt ovat erilaisia yhden jakson sisällä, kaikki neljä ääntä toteuttavat saman, tenorin kanssa yhtä pitkän talea-jakson kolmesti sävellyksen kuluessa. Panisorytmiikka hallitsee teosta, jossa on siten kolme rytmisesti kaikilta ääniltään samanlaista jaksoa.

Diminuutio

Samaan ilmiöperheeseen kuulu diminuutio, aika-arvojen puolittaminen tai pienentäminen muissa yksinkertaisissa lukusuhteissa (proportioissa), mitä tapahtuu usein tenorille motetin myöhemmissä jaksoissa.

Vitryn Marian-motetti Impudenter circumivi / Virtutibus laudabilis (Häpeämättömästi vaelsin / Hyveidensä vuoksi häntä ylistettäköön; n. 1330) on neliääninen siten, että kaksi ylintä ääntä, ylhäältäpäin alas edettäessä cantus ja triplum eli 1. ja 2. ääni, sisältävät tekstin ja ovat siten laulettavia ääniä. Kolmas ja neljäs ääni ovat isorytmisiä soitinääniä, joista ylempi on uutuus sinällään: ääni nimeltään contratenor (vastatenori), joka on sävelletty alimman äänen eli tenorin etupäässä yläpuolella olevaksi, pitkin aika-arvoin liikkuvaksi vastaääneksi.

Kun motetin tekstiosa on laulettu, sen päättävässä laajassa melismaattisessa cauda-jaksossa edeltäneen tekstijakson tenorin ja kontratenorin viisi talea-jaksoa toistuvat muuten sellaisenaan, mutta motetin alkupuoliskoon verrattuna aika-arvot on puolitettu (= diminuutio). Samalla tenorimelodia tulee toistettua kaksi kertaa eli tenori sisältää kaksi coloria.

Codex Ivrea

Codex Ivrea (n. 1360-70), Pohjois-Italiassa lähellä Torinoa säilynyt käsikirjoitus, on tärkein Hevosromaanin jälkeinen motettikokoelma. Samalla se on osoitus uutta ranskalaista notaatiota noudattavan motettityylin levinneisyydestä.

Koodeksi sisältää 81 sävellystä (joukossa on Vitryn ja Machaut’n teoksia): mm. 37 kaksoismotettia, 22 messufragmenttia, 11 maallista ranskankielistä teosta sekä neljä kaanonia. Kokoelmassa on näkyvillä täysin kehittynyt isorytminen tekniikka.

Säveltäjäluetteloita

Kirkon turmeluksen kritiikkiä

Ivrea-kokoelman motetissa Rachel plorat filios / Ha fratres, ha vos domini (Raakel itki lapsiansa / Hei veljet, hei te herrat), joka on Egidius de Pusiex’n (k. 1348) käsialaa, on ensin tenorissa kolmen talean mittainen jakso, joka kerrataan sitten kokonaisuudessaan diminuoituna. Molemmissa ylä-äänissä on täsmälleen yhtä pitkät taleat, kuitenkin niin, että motetin toisessa puoliskossa ei niissä esiinny diminuutioita, vaan kokonaan uudet kestosarjat, tosin tiukassa isorytmiikassa.

Motetti voi olla hyvinkin peräisin 1320-luvulta, sillä se sisältää voimakasta kirkkokritiikkiä ja selkeän hyökkäyksen paavi Johannes XXII:ta kohtaan, joka oli juuri 1323 tuominnut fransiskaanien ajaman köyhyysvaatimuksen ehdottomana uskontotuutena.

Triplum-tekstissä Vanhan testamentin Raakel valittaa, koska ”jumalattomat tyrannit, pahat väärät kristityt” ovat ”panneet kahleisiin” ”lapset, Kristuksen sanansaattajat”. Kun tekstin sepittäjä puhuu ”kaikenlajin klerkeistä, suurisuisista rosvoista, lahjojen kunnioittajista”, viitataan tällä papiston ja paavin rahanhimoon.

Duplum-tekstissä sanotaan:

Tyrannit eivät säästä ketään, joka kuuluu Kristuksen seuraajiin, vaan suistavat hänet pahnoille, piinaavat häntä hirvittävillä tuskilla, ja murskaavat hänen jäsenensä teilipyörällä.

Viittaus on kohdistettu inkvisitioon, jolla paavi tuhosi mm. vastustajiansa köyhiä veljiä.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös