Taide ja filosofia Jumalan heijasteena
Tuomas Akvinolainen (1225-74) ja Bernhard Clairvauxlainen. Kalkkimaalaus Itägöötanmaalta, Risingestä. 1400-luvun alku. Historiska museet, Stockholm.
Keskiajan huipentumana pidetään 1200-lukua. Kirkko oli tuolloin vahvimmillaan, sillä Tuomas Akvinolainen (1225-74) loi skolastisissa teoksissaan Summa theologica (Teologian yhteenveto) ja Summa contra gentiles (Yhteenveto pakanoita vastaan) Aristoteleen ajattelun ja kristinopin synteesin, jossa hän saattoi yhteen järjen ja uskon ristiriidattomasti ja joka piti sisällään sekä todistukset Jumalan olemassaolosta että sielun kuolemattomuudesta. Tuomas loi samalla kauneudenfilosofian, jossa kauneuden välttämättömiä ehtoja ovat sopusointu (consonantia), eheys (integritas) ja kirkkaus (claritas).
Chartres’n katedraalin goottilaista pylväikköä.
Skolastista systeemiä vastasi taiteessa goottilainen katedraali. Katedraalin sisätila (ruodeholvit, lasimaalaukset) ja ulkotila (suippo- ja tukikaaret, veistokset) muodostivat yhden valtavan organismin. Samalla kun katedraali oli Jumalaa heijastavan kauneuden ja hyvyyden ilmaus ja sen muodostavien suhteiden tasapaino ja koristelun rikkaus toteuttivat mitan, muodon ja järjestyksen (modus, forma, ordo) vaatimukset edellytyksenä kauneudelle, samalla katedraali ja sen kolossaalisuus mahdollistivat kauneuden kokemuksen.
Musiikki ja musiikkiajattelu ovat myös saman hengen ilmauksia. Musiikkia ja 1200-luvun tärkeintä sävellyslajia, motettia erilaisine muotoineen, kuvattiin numeeristen suhteiden soivana toteutuksena. Jos arkkitehtuurin tuotteita kuvattiin lukusuhteilla, musiikkia luonnehdittiin 1200-luvun lopulla arkkitehtonisin termein.
1200-luvulla musiikinteoria oli tärkeydessä ilman muuta edellä musiikin käytännön harjoitusta, mikä oli aristotelisen, musiikin esittämistä lievästi vieroksuneen asenteen ja Boëthiuksen kirjoitusten seurausta. Jokainen yliopistossa maisterin tutkinnon suorittanut oppinut oli samalla musiikinteoreetikko, halutessaan säveltäjäkin, sillä musiikkiteos katsottiin yksilöllisten ominaisuuksien sijaan lähinnä oikeiden yhteissointisääntöjen realisoinniksi, enemmän kirjalliseksi kuin musiikilliseksi tuotteeksi.
Musiikilta vaadittiin edelleen moniäänisyydessä konsonanssin, sopusoinnin (concordantia), päällimmäisyyttä, mutta kuitenkin niin, että se vaihtelee sopivasti dissonanssin, riitasoinnin (diskordantia) kanssa, jolloin muodostuu rikkaudesta ja moninaisuudesta huolimatta eheys ja harmonia, kun concordantia vallitsee tärkeimmillä hetkillä.
Musiikinteoria sekä notaatio saavuttivat uuden tason, sillä sävelkorkeusulottuvuuden lisäksi nyt myös musiikin liikettä ajassa, rytmiikkaa, kyettiin kontrolloimaan lähes täsmällisesti.
Aikakauden keskeiset säveltäjät ja teoreetikot
Aikakauden keskeiset säveltäjät ja teoreetikot olivat Johannes Garlandialainen, Franco Kölniläinen, Adam de la Halle ja Petrus de Cruce. Useissa tapauksissa teoreetikoiden aikaansaannokset olivat lähinnä useiden aiempien lähteiden yhteenkoonteja ja kommentointeja.
- Johannes Garlandialainen, jonka teos De mensurabili musica on 1200-luvun kenties tärkein teoreettinen lähde, sillä siinä määritellään polyfonian keskeiset käsitteet sekä kuusi rytmimoodia. Johannes esittelee myös vaikutusvaltaisen intervalliteorian, joka jakaa intervallit kuuteen konsonanssiin ja seitsemään dissonanssiin eri asteineen.
- Franco Kölniläinen, joka esitteli uuden notaation perusteet teoksessaan Ars cantus mensurabilis.
- Adam de la Halle, 1200-luvun kolmannennen neljänneksen tärkein, mm. paimennäytelmän Robin ja Marion sekä motettien säveltäjä.
- Petrus de Cruce, 1200-luvun lopun johtava muusikko, nk. “Petrus-tyylin” kehittäjä.
Lähteet ja kirjallisuus
Die Musik des Mittelalters. Toim. Hartmut Möller & Rudolf Stephan 1991 (= Neues Handbuch der Musikwissenschaft, Band 2, toim. Carl Dahlhaus & Hermann Danuser). Laaber: Laaber-Verlag.