Vaikka Josquin Despreziä (n. 1450–1521) pidettiin täysrenessanssin kenties johtavana säveltäjä – joskin osa kunniasta tulee esimerkiksi uskonpuhdistaja Martti Lutherin kehuista – täysrenessanssissa toimi poikkeuksellisen paljon loistavia säveltäjiä.
Musiikissa nousi esiin hämmästyttävä määrä toinen toistaan parempia säveltäjiä, jotka olivat samanaikaisesti aktiivisia ja kilpailivat keskenään ruhtinaiden suosiosta ja tulolähteistä (beneficiumeista). Harva aikakausi musiikissa on synnyttänyt yhtä suuren ja laadukkaan säveltäjäjoukon kuin 1500-luvun vaihde: Obrecht, Agricola, Isaac, Compère, Josquin, Brumel, de la Rue sekä Mouton ovat heistä suurimpia ja taas uudestaan vakiinnuttaneet asemansa nykyajan konserttikäytännössä. Joukko laajenee, jos otamme mukaan sellaiset suurelle yleisölle vielä toistaiseksi tuntemattomat nimet kuten de Orto, Ghiselin, van Weerbecke, Johannes Martini, Pipelare, Divitis, de Févin, Carpentras, Cornysh, Encina, Peñalosa jne. Pääosa säveltäjistä on ranskalais-flaamilaisia, kun taas Italian, Englannin ja Espanjan luovan musiikkielämän nousu ja omien säveltäjien ilmaantuminen sijoittuu vasta 1500-luvun alkupuolelle tai lähemmäs sen puoliväliä.
Sävellyshistorian huippukohdan osuminen tähän ajankohtaan mahdollistui, sillä musiikinvaalinnalla oli poikkeuksellisen hyvät institutionaaliset ja arvostukselliset edellytykset. Oli sekä kasaantunutta osaamista ja laadukkaiden muusikoiden joukko että kysyntää, joka kykeni työllistämään ajan tekniikat sisäistäneen muusikkokunnan. Lähtökohtana oli alkuvaiheessa 1400-luvun puolivälissä Burgundin hovin korkealle viety musiikillis-kirjallinen kulttuuri, jonka sisältönä olivat pitkään lähinnä feodaalisesti ja ritarillisesti ymmärretyt hyveet ja arvot. Burgundin jäljittelijöiden lista on pitkä: Englanti Henrik VII:n aikana, Napoli 1400-luvun loppupuoliskolla, useat Italian ruhtinashovit ja vielä paavi kapelleineen.