Pierre de la Rue (n. 1460–1518)
Pierre de la Rue on Josquin-sukupolven jännittävimpiä edustajia. Aiemmin luultiin, ettei hän käynyt Italiassa lainkaan, sillä hänen musiikkiaan leimaa ankaran pidättyvä tyyli, joskus matalat tekstuurit, siinä ei ole korostunutta soinnullisuutta italialaisittain. Edelleen hänen musiikkinsa ei ole humanistista, sillä vaikka tekstin tunnelma välittyykin teoksissa, ilmaisu ei koske yksittäisiä sanoja. Sävelkieli ei ole niin tonaalisesti keskittynyttä ja rytmisesti vetävää kuin hänen italialaistuneilla kollegoillaan; de la Rue etsi “ilmaisevuutta lineaarisen perustan synnyttämistä jännitteistä”. Mutta luultavasti Tournai’ssa, Pikardin maakunnassa, syntynyt Pierre de la Rue vieraili sittenkin Italiassa; hän ei ollut siellä tosin niin kauan kuin parhaat Italian-kävijät, mutta kuitenkin pari vuotta (1482–1485) Sienan katedraalin tenorilaulajana ja saattoi käväistä myös Firenzessä. Niinpä maallisista chansoneista (n. 30) italialaistyyliä jonkin verran tapaakin, kun taas noin 30 motettia ja yli 30 säilynyttä messua hengittävät kieltämättä flaamilaista ilmaa — espanjalaisin lisin.
Pierre de la Ruen pääoleskelualuetta olivat Alankomaat. 1489 hänestä tuli nykyisen etelä-Hollannin ‘s-Hertogenbosch’in katedraalin tenori ja 1492 hän liittyi Maksimilian burgundilaiseen kapelliin Busnois’n kuoltua; nimikkeeksi tuli Cantor Romanorum regis (“Rooman keisarin laulaja”). Hän jäi hallitsijaperheen muusikoksi loppuiäkseen ja ehti palvella useampia sen edustajia. Filip Kauniin mukana de la Rue teki kaksi Espanjan-matkaa (1501–03; 1506), mikä vaikutti syvällisesti hänen musiikkinsa tumman ilmeen syntymiseen ja mahdollisti myös johtaviin kollegoihin tutustumisen (Isaac, Josquin, de Févin). Jälkimmäisellä matkalla Filip kuoli äkillisesti, ja leski Juanan alaisuudessa de la Rue sävelsi muistotilaisuuteen (1507) merkittävän requieminsä sekä motetin Delicta juventutis (“Nuoruuden hairahduksia”). Seuraavaksi hän siirtyi (1508) Margareta Itävaltalaisen, Filipin sisaren ja nuoren Kaarle (V:n) sijaishallitsijan palvelukseen ja oli tämän suuresti arvostama muusikko Malines’ssa. Vielä ennen eläkkeelle siirtymistään (1516) de la Rue oli Kaarlen yksityisessä kapellissa Brysselissä (1514–1516).
Kaanonin mestari
Pierre de la Rue on tyypillisimmillään messuissaan, joissa hän ei pyrkinyt niinkään parodiakäytäntöön ja ajan edistyksellisimpiin ratkaisuihin kuin pitäytyi kirkkolauluihin cantus firmuksina, mottomotiiveihin, ostinatoihin sekä ennen kaikkea kaanonin runsaaseen vilejelemiseen sekä duettotekstuureihin; jälkimmäisissä suhteissa hän on Josquinin hengenheimolainen. Tavallisten kaksiäänisten kaanoneiden ohella häneltä tapaa jopa yhdestä äänestä johdettuja neliäänisiä kaanoneita (Missa “O salutaris hostia”; Missa “L’homme armé”) sekä kolmesta äänestä rakennetun kuusiäänisen kaanonin (Missa “Ave sanctissima Maria”).
De la Ruen kaanontekniikka on hohdokkaimmillaan Kultaisen taljan ritarikunnan kokouksiin vuosisadan vaihteessa tehdyssä messussa tuttuun L’homme armé -melodiaan. Hän ylittää siinä itsensä Josquinin – Petrucci painoi Josquinin samannimisen messun 1502 ja de la Ruen 1503 – , sillä Kyrie, joka Josquinilla perustuu kaksiääniseen harvennuskaanoniin, on de la Ruella kolmiääninen proportiokaanon. Agnus I:ssä de la Rue aloittaa kolme peräkkäistä ääntä eri tasoilta (g, a ja b), kun Josquin oli aloittanut messun eri osat eri tasoilta. Kun Agnus II on Josquinilla kolmiääninen proportiokaanon, de la Ruella se on kaanon 4 ex 1 (neljä ääntä yhdestä), menettely jota ihailivat kaikki 1500-luvun teoreetikot. Lisäksi cantus firmusta parafraseerataan eli mukaillaan usein kaikissa äänissä ja sen on melodianmuodostuksen perusta messussa. Seuraavassa ensin L’homme armé -melodia ja de la Ruen messun Kyrie-osan alku:
Populaarimelodia kulkee tenorissa, minkä lisäksi sopraano mukailee sitä vapaasti. Altto ja basso ovat tenorin kanssa kolmoiskaanonissa ja vieläpä proportiokaanonissa, jossa kaikki kolme ääntä laulavat samaa melodiaa eri nopeuksilla!
Parodiatekniikkaa: messu motetista
Kaanonihailun ja -tekniikan hienon esimerkin muodostaa motetti–messu-pari Ave sanctissima Maria. Motettimuodossa kuusiääninen teos saattaa olla de la Ruen asemasta myös Jacon Arcadeltin käsialaa, mutta joka tapauksessa se rakentuu kolmelle kvarttikaanonille: A1 ja S muodostavat avausparin, T1 ja A2 toisen sekä B ja T2 kolmannen kaanonin niin, että äänet jäljittelevät toisiaan kvartin etäisyydellä; voi myös sanoa, että kolmen alemman äänen koko kudos on transponoitu seuraavassa kvarttia ylemmäksi.
Samannimisessä messussaan de la Rue muokkaa motettia parodiatekniikalla uuteen uskoon: kolmen yhtä aikaa aloittavan äänen (A, T2, B2) avausmotiivit ovat lähentyneet toisiansa (ne perustuvat kaikki kolmisointuaiheelle), jolloin äänet kuulostavat lähes saman aiheen parafraaseilta tai eri proportioilta, kun taas niitä kaanon-muodostelmassa seuraava toinen kolmen äänen pari (S, T1, B1) tulee sisään paljon myöhemmin kuin motetissa.
Pierre de la Ruen moteteista suosituimpia ovat Maria-motetit, mm. Ave Regina caelorum (“Ollos tervehditty, taivaan kuningatar”) sekä Gaude virgo (“Iloitse neitsyt”). Ave Regina caelorum on Isaac-vaikutteinen – de la Rue tapasi tämän Innsbruckissa todennäköisesti 1503 – pehmeän laulullisen ja siron linjansa sekä pelkistyneen yksinkertaisen kontrapunktisen rakenteensa puolesta. Suhde antifonimelodiaan on enempi vihjaileva, ja imitaatio on avausta lukuun ottamatta vapaata. Vuoden 1505 paikkeilla Filip Kauniin ja Juana Kastilialaisen hoviin kopioitu Gaude virgo on esimerkki burgundilaisesta ohjelmistosta. Se on liikkuva, riemullinen teos, jonka tekniikat ulottuvat neliäänisestä imitaatiosta lähes homofoniaan sekä Obrecht-tyyppiseen lyhyiden rytmimotiiveiden käyttöön; jälkipuoliskoa “Gaude sponsa cara Dei” (“Iloitse Jumalan rakas morsian”) leimaa paikoin rukouksellinen hartaus. Motetti Delicta juventutis on hautajaismotetti Filip Kauniille, joka kuoli Espanjan matkalla 1506; teos kuultiin Margaret Itävaltalaisen veljelleen järjestämässä muistotilaisuudessa 1507 Malines’ssa. Motetti on sävelletty valittavaan fryygiseen moodiin ja se perustuu runsaalle laskevien, surua osoittavien, sävelkulkujen käytölle. Josquinille ominaista äänten parittaista esiintymistä löytää motetista kosolti. Kun päätöksessä mainitaan Filippin nimi tekstillä “ut Philippus carne exutus pervenire mereatur ad gloriam regni coelestis. Amen. ” (jotta Filip, joka on erkaantunut lihastaan, voisi saavuttaa taivaan valtakunnan kunnian, aamen), musiikki rauhoittuu käyttämään aiempia pidempiä aika-arvoja.
Tumma kuolinmessu
Samaan Filipin muistotilaisuuteen syntyi myös Pierre de la Ruen vaikuttavimpiin kuuluva teos, kuolinmessu Missa pro defunctis eli requiem. Sen matala, syvä sointi on paitsi todiste teoksen flaamilaisesta syntyperästä — Teofilo Folengon mukaan flaamilainen basso “on kuin iso urkupilli” — , myös de la Ruen Espanjan-matkoista ja vaikutteista. Teos panee ottamaan todesta myös ne arvelut, että de la Rue olisi ollut Ockeghemin oppilas. Tosin sekä Ockeghemin että de la Ruen requiemien taustalla on se yleinen Conrad Savernelaisen esittämä suositus (De modo bene cantandi; “Hyvästä laulutavasta”, 1474), että hautajaismessu tuli esittää matalassa rekisterissä ja koruttomaan sävyyn. Requiem-säveltäminen ei ollut vielä tuohon aikaan vakiintunut tiettyyn muotoon. Niinpä de la Ruen requiem yhdistää proprium- ja ordinarium-osia seuraavassa järjestyksessä:
Introitus (“Requiem aeternam”; “Ikuinen rauha”),
Kyrie,
Tractus (psalmi “Sicut cervus desiderat”; “Niin kuin peura halajaa”),
Offertorium (“Domine Jesu Christe”; “Herra Jeesus Kristus”),
Sanctus,
Agnus
Communion (“Lux aeterna”; “Ikuinen valo”).
De la Ruen tummaa, syvää valoa hehkuva kuolinmessu perustuu liturgisten sävelmien mukailevaan käyttöön tenorissa ja sopraanossa. Musiikki laskeutuu bassossa jopa kontra-B:hen; ainoastaan psalmissa pitäydytään korkeammassa rekisterissä, kuin taivaaseen kaipuun ja pääsyn odotuksen symbolina.
