Bretagnelaissäveltäjä
Joseph Guy Ropartz (1864–1955) syntyi Bretagnen Guingambissa ja hän oli Franckin oppilas, joka sai opettajaltaan vaikean tehtävän ”huolehtia muodosta” ja joka samalla hyödynsi Bretagnen kelttiläistä folklorea musiikissaan maan muiden regionalistien (Bourgault-Ducoudray, d’Indy, Séverac, Canteloube) tavoin, jotka löysivät innoitusta Bretagnen, Languedocin ja Auvergnen seuduista ja kansanmusiikista. Hänet valittiin 1894 elsassilaisen Nancyn konservatorion ja konserttien johtajaksi, ja hän nosti konservatorion orkesterin johtaessaan klassikoita ja uutta ranskalaista musiikkia maan orkestereiden kärkiryhmään. Ropartz siirtyi 1919 Strasbourgin konservatorion johtoon eläköityäkseen ja siirtyäkseen 1929 loppuelämäkseen rakastamansa Bretagnen Lanloupeen. Hän sävelsi kuusi sinfoniaa (1894–1944): nro 1, “sur un choral breton”, a (1895); nro 2, f (1900); nro 3, E (1905); nro 4, C (1910–11), nro 5, G (1944) sekä Petite Symphonie (1943). Ropartz sävelsi myös useita oopperoita, ja hän irroitti ainakin kahdesta niistä orkesterisarjat: Pêcheur d’Islande (”Islannin kalastaja”, 1891/93) ja Oedipe à Colonne (”Oidipus Kolonoksessa”, 1914–25).
Bretagnelaissinfonia
Kolmiosainen bretagnelaissinfonia paljastaa sekä Franckin väistämättömän vaikutuksen kromaattisessa harmoniassaan ja muodon käsittelyssään että kotiseutuvaikutteet sinfonian modaalisuudessa, joka syntyy koraalin karun uskonnollisesta, Bretagnea maalaavasta luonteesta. Ropartzin itse laatima koraali esiintyy jokaisessa osassa hieman eri muodoissa. Avausosan johdannossa sen neljä säettä esitellään.
Nopeassa vaiheessa syklinen teema omaksuu raisun rytmisen luonteen. Se esiintyy muuntuneissa muodoissa monissa ensiosan vaiheissa.
Sinfonian toinen, Lent-osa yhdistää hitaan osan ja scherzon liikemuodot: osa jakautuu viiteen vaiheeseen, joista toinen ja neljäs edustavat scherzoa ja muuta hidasta osaa.
Koraali ilmaantuu hieman hämärretyssä muodossa heti alussa.
Scherzo-vaiheessakin koraalin ääriviivat voi havaita milloin vähemmän hyvin
milloin taas selkeämmin:
Finaalin pääteema on Ropartzin keksimä bretagnelaisen folkloren pohjalta.
Ropartzin säveltämä koraali esiintyy osan mittaan sekä pehmeässä
että etenkin ihan päätöksessä selkeän julistavassa ja huipentavassa muodossa.
Sinfoniamuotoa vastustaneen Debussyn tuomio teoksesta kuului: ”Sinfonia bretagnelaiseen koraaliin sisältää monia ominaisuuksia, jotka tekevät Guy Ropartzista tarmokkaan ja anteliaan miehen. Mutta miksi hän tuntuu usein hämmentyneeltä ja jopa hieman kauhistuneelta? Ettei se vain olisi seurausta lumouksesta, joka sanalla ’sinfonia’ on nykyajan muusikoihin ja jonka vuoksi huolenpito muodon suhteen vie voiton ajatusten vapaudesta?” (Debussy 1987 [1903].)
Tosin on sanottava, että Dukas’n arvio oli paljon positiivisempi: hän piti sitä ”erittäin tärkeänä ja musiikilliselta arvoltaan kiinnostavimpiin kuuluvana viime aikojen teoksena”, sillä ”Ropartz halusi päättävästi voittaa abstraktin musiikkikielen vaikeudet”.
Muut sinfoniat
Myös Ropartzin toinen sinfonia on franckilainen sinfonia tyypillisimmillään. Ropartz tunnusti (1936) “suuren ranskalaisen sinfonian” luomisen olleen kunnianhimoinen, mutta samalla megalomaaninen hanke. Kolmas sinfonia sisältää solisteja ja kuoro-osuuden ja on Berliozin mallin mukainen kantaattisinfonia; sen on tarkoitus esittää ”maailman ja elämän moraalikäsitys”. Viides sinfonia on orkesterivoimiltaan muita suppeampi, mutta osia on poikkeuksellisesti neljä.
Neljäs sinfonia on niin ikään kolmiosainen teos, jota säveltäjä aikoi aluksi kutsua nimellä ”Symphoniette” (”Pikku sinfonia”). Teoksen ensiesitys 15.10.1911 Pariisissa saavutti yleisön suosion ja säveltäjä itsekin oli tyytyväinen teokseensa. Musiikki on jo jossain määrin irtaantunut Franckin vaikutuksesta ja edustaa Ropartzin omaa tyyliä. Ääriosat ovat sonaattiallegroja. Teos perustuu, kuten usein Ropartzilla, nelisäveliseen mottoon g-a-d-e. Musiikille on ominaista lyhyiden aiheiden vastakkain- ja peräkkäinasettelu ja polyfonian käyttö. Kolmiosaisen teoksen osat soitetaan yhteen attacca. Avausosa Allegro moderato päättyy skrjabinmaiseen huipennukseen.
Keskiosa Adagio-Allegretto on taasen hitaan osan ja scherzon yhdistelmä. Se alkaa pitkällä englannintorven soittamalla melodialla, joka alkusävelissään toteuttaa nelisävelisen moton:
Finaali, Allegro moderato, on tehokas ja ulospäin suuntautuva; se alkaa moton sävelin g–a–d–e.
Osa päättyy tällä kertaa mottomotiivin kromaattisesti muunnettuun versioon g–a–d#–e hitaassa tempossa ja hiljaisella dynamiikalla:
Vapaita orkesteriteoksia
Lisäksi Ropartzin orkesterituotantoon kuuluu sinfonisia muita orkesteriteoksia, joissa useissa näyttäytyy säveltäjän bretagnelaissyntyperä ja -rakkaus. Niitä ovat ensinnäkin Scénes Bretonnes op. 24, orkesterisarja nro 1 (n. 1884) ja La cloche des morts. Paysage breton pour orchestre (”Kuolleitten kello. Bretagnelainen maisema orkesterille”, 1887), Les Landes. Paysage breton (1888) ja sarja Dimanche breton (”Bretagnelainen sunnuntai” (1893). Kuolleiden kellon alussa on sitaatti kirjailija A. Brizeux’n suosikkiteoksesta Les Bretons (1852): ”Linnan kello sanoo koko ajan: mene kuollut ruumis, mene kohden Jumalaa; kuollut ruumis, Jeesus odottaa sinua!” Pahaenteisen ja tumman sävellyksen alkua – ennen kuin tunnelma kirkastuu:
Muita orkesteriteoksia ovat Carnaval, Impromptu symphonique (1889), Pastorales et danses (1907), jossa on oboesoolo, À Marie endormie, Esquisse symphonique (”Nukkuvalle Marialle”, 1911), Divertissement (1915) ja La chasse du Prince Arthur, Étude symphonique (”Ruhtinas Arturin metsästys”, 1912). Arthur-tarina resonoi hyvin bretagnelaissäveltäjässä, etenkin kun 1900-luvun alussa koettiin kelttiläisen kulttuurin renessanssi, jota oli pohjustanut Brizeux’n em. kirjoituskokoelma: nostalgia, unenomaiset kuvat muodostavat vastapainon ympäristön sumuisuudelle ja karuudelle. Teoksessa voi nähdä tietyn rinnakkaisuuden Ropartzin opettajan, Franckin sinfoniselle runolle Kirottu metsästäjä.
Ropartzin Artur-aiheisen sävellyksen kolmeen jaksoon liittyvät sitaatit Brizeux’lta, joista ensimmäinen kertoo Arturin samoilusta yöllisessä metsässä, kiviröykkiöiden ja rotkojen keskellä, lähteiden kohinaa,
kunnes saavutaan hopeiselle järvelle ja lumottuun kartanoon, jolloin torvi soittaa kolmesti;
toisessa jaksossa kysytään: ”Onko se Artur, Gallian ruhtinas, sinun tumma joukkosi, joka ratsastaa tässä yössä norsunluutorven raikuessa?”;
kolmannessa vaiheessa kuvataan edelleen ratsastusta ryteikköjen läpi ja Arturia pyydetään palaamaan Huelgoatiin, kelttien pyhään metsään, jossa häntä odotetaan.
Soir sur les chaumes (”Ilta Chaumesissa”, 1913), on valmistunut lähellä Nancyn lähettyvillä koillis-Ranskan Gérardmerissa olevan Vosges-vuoriston juurella, jossa Ropartz saattoi rauhoittua valtavista näkymistä, ja musiikki on sen mukaisesti laajoin pinnoin horisonttia maalailevaa. Hän siteeraa partituurin alussa A. Le Brazia: ”Kun tunnet sisäisten huolien raskauttavan sydäntäsi, vetäydy asioiden ikuiseen yksinäisyyteen.” Musiikki henkii rauhaa ja sen keskeyttää vain pari tanssillis-kansanmusiikillista kohtausta. Kyse on d’Indyn Kesäpäivä vuoristossa -sävellyksen myöhempi rinnakkaisteos.
Sons de cloches. Trois petites pièces pour orchestre (”Kellosointeja. Kolme pientä kappaletta orkesterille”, 1913) sisältää osat 1. L’Angelus (”Enkeli”), 2. Le Glas (”Kuolinkellot”) ja 3. Cloches du soir (”Iltakellot”). Sarja on musiikiltaan ekonominen, lähes minimalistinen ja tuo mieleen Satien sekä Ravelin pienimuotoiset kappaleet.
Loppukauden tuotannossa uusklassiset pyrkimykset ovat pinnalla ja havaittavissa teoksissa Sérénade champêtre (”Maalaisserenadi”, 1932).
1600–1700-lukujen erään suosikkitanssin muodostama ketju Bourrées bourbonnaises (1939).
Kolmiosainen Petite Symphonie (1943) (neo)klassinen ilmeeltään, ja etenkin teemojen laajuudet kielivät klassismin pitkien periodien sisäistämisestä samalla kun ne ovat aitoa Ropartzia, joka käyttää myös modaalisuutta.
Presto-finaalin rondoteeman terhakkuus kielii Haydnin ja muiden klassikoiden tuntemuksesta.
Yksiosainen Divertimento (1947–48) ja kolmiosainen Pastorales (1950) ovat viimeisiä orkesterisävellyksiä. Pastorales on lähes Pienen sinfonian toisinto käyttäessään ääriosissa sonaattimuotoa; se on samalla näyte siitä, miten C-duurissa saattoi yhä säveltää ja sekoittaa siihen kokosävelisyyttä ja esimerkiksi modaalisuutta.
Lähteet ja kirjallisuus
Cooper, Martin 1951. French Music. From the death of Berlioz to the death of Fauré. London etc.: Oxford University Press.
Debussy, Claude 1987 [1903]: Monsieur Croche et autres écrits. Gallimard.
Dictionnaire de la musique en France au XIXe siècle 2003, toim. Joël-Marie Fauquet. Fayard.
Ferey, MathiFerey, Mathieu & Benoît Menut 2005. Joseph-Guy Ropartz ou Le pays inaccesible. Editions Papillon mélophiles.
French Music, Culture, and National Identity, 1870–1939, toim. Barbara L. Kelly 2008. University of Rochester Press.
Fulcher, Jane F. 1999. French Cultural Politics & Music. From the Dreyfus Affair to the First World War. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2005. The Composer as Intellectual. Music and Ideology in France 1914–1940. Oxford University Press.
Hill, Edward Burlingame 1969 [1924]. Modern French Music. New York: Da Capo Press.
Jost, Peter 1994. “Die französische Symphonie im 20. Jahrhundert”. Die Musikforschung, 47 (2).
Lamy, Fernand 1948. J. Guy Ropartz. L’homme et l’oeuvre. Durand.
Musiciens de France. La Generation des grands symphonistes 1979. Paris: La Revue musicale. Éditions Richard-Masse.
Franck, and Their Followers”. The Nineteenth-Century Symphony, toim. D. Kern Holoman. New York: Schirmer Books.
Pasler, Jann 2009. Composing the Citizen. Music as Public Utility in Third Republic France. Berkeley & Los Angeles & London: University of California Press.
Perret, Simon-Pierre & Halbreich, Harry 2001. Albéric Magnard. Fayard.
Thomson, Andrew 1996. Vincent d’Indy and His World. Oxford: Clarendon Press.
Vincent d’Indy et son temps, toim. Manuela Schwartz & Myriam Chimènes 2006. Mardaga.
Vincent d’Indy 2001. Ma Vie. Journal de jeunesse. Correspondance familiale et intime 1851–1931. Paris: Séguier.
Wallace, Leon 1950. Vincent d’Indy, 2 vols. Paris: Editions Albin Michel