Toccata on päätyyppi, mutta muita ovat preambulum, intonazione, fantasia (jos on ei-imitoiva) ja capriccio (jos on ei-imitoiva). Lajit ovat syntyneet soittimen viritysmusiikkina, sormien lämmittelyksi, tonaliteetin vakiinnuttamiseksi, sävelkorkeuden antamiseksi, jonkin musiikkinumeron johdannoksi, alku- ja välisoitoiksi jne.
Toccata
Toccata (<— toccare = koskea) oli 1500-luvun alussa luuttulaji. Varhaisimmat näytteet löytyvät Castilionon luuttukirjasta (1536), ja vielä Kapsbergerin luuttu- ja chitarronekirjoissa (1604, 1611) on toccatoja, jotka ovat keksinnältään fantastisia, erilaisista jaksoista koostuvia kokonaisuuksia. Seuraavassa Kapsbergerin toccata nro 5 kokoelmasta Libro primo d’intavolatura di chitarone (Venetsia, 1604) alkuperäisenä tabulatuurina ja nykytranskriptiona:
Transkriptio on kokoelmasta Anthology of Baroque Music. Music in Western Europe, 1580–1750, toim. John Walter Hill. New York & London: W. W. Norton, s. 43.
Praetoriuksen mukaan (1619)
“toccata on kuin preambulum tai praeludium, jonka urkuri, kun hän käy ensi kertaa urkujen tai cembalon kimppuun, fantisoi ensin omasta päästään ennen siirtymistä motettiin tai fuugaan.”
Toccatasta tulikin ennen muuta klaveerimusiikin laji. A. Gabrieli oli ensimmäisiä toccata-säveltäjiä, jolta on kahdeksan urkutoccataa (1593). Claudio Merulon (1533–1604) kokoelman Toccate d’intavolatura d’organo (Rooma, 1598, 1604) toccatoissa on vuorotellen sointujaksoja, virtuoosisia juoksutuksia ja imitoivia motettimaisia taitteita; yhtensä häneltä on säilynyt 19 toccataa.
Girolamo Dirutan (1557–1612) kokoelma Il Transsilvano (1593–) sisältää omia ja muiden toccatoita, yhteensä 66. Opus on samalla venetsialaisen soittotyylin ja -tekniikan tärkeimpiä dokumentteja. Macque on napolilaisen koulun ja toccatasoiton perustajia teoksellaan Toccata a modo di trombetta (n. 1600). Hän sävelsi myöskin kiintoisan teoksen Consonanze stravagante (“Eriskummallisia yhteissointeja”). Trabacin kokoelma Ricercate … toccate, durezze, ligature (1603) ja II kirja (1615) sisältävät runsaasti toccatoja, joissa on monenlaisia etenkin harmonisia kokeiluja, kun taas imitaatiot puuttuvat. Trabaci on näissä Frescobaldin tärkeimpiä edeltäjiä.
Sweelinckin 13 toccataa ovat Merulo-tyylisiä sikäli, että toccata- ja imitaatiojaksot vuorottelevat; muutoin ne ovat tyylillisesti ja kuviollisesti virginalistivaikutteisia.
Frescobaldin toccata
Frescobaldi yhdisti venetsialaisen, napolilaisen ja ferraralaisen (Luzzaschi jne.) saavutukset ja loi varhaisbarokin musiikillisesti suurenmoisimman toccatan. Toccatakirjoissaan I–II on 12 + 11 toccataa (1615–37), joissa hän on esikuvallinen säveltäjille Frobergeristä Buxtehudeen.
Frescobaldin I:n toccatakirjan (1615) esipuhe on kuuluisa verratessaan toccataa moderneihin madrigaaleihin ja vaatiessaan tasaisesta tahdista (battuta) poikkeavaa, tempollisesti joustavaa esitystapaa aina kulloisenkin affektin (affetto) mukaan. Hän antaa myös mahdollisuuden affektien ja kuvioiden runsaudesta huolimatta soittaa toccatasta vain ne jaksot jotka esittäjä haluaa. Frescobaldi määrää, että alut on soitettava adagiossa ja arpeggiando; sidotut nuotit (ligature) ja riitasoinnut (durezze = kovuudet) tulee soittaa iskulla; kadensseissa kannattaa hidastaa. Lisäksi ohjeita on myös kulkujen (passi) ja trillien soitosta.
I kirjan (1615) 12 toccataa seuraavat vielä 1500-luvun traditiota tempon ja metrin yhtenäisyydessä sekä harmonisessa jatkuvuudessa, jota kuvioinnit rikastavat. Välillä on motiivitoistoja ja pitkiä yhden–kahden käden kulkuja, ja imitaatiojaksot lähes puuttuvat (vain toccata IX:ssä). Seuraavassa Toccata VIII:
II kirja (1627) sisältää 11 toccataa, joita leimaa edellistä suurempi vaihtelevuus ja motiivisuus. Muoto eriytyy pieniksi, metris-tempollisesti vaihteleviksi jaksoiksi. Musiikissa vallitsee tietty rauhaton kuumeisuus: esiintyy outoja sointeja, synkooppeja, trillejä, ostinatoja, odottamattomia käänteitä. Toccata I sekä kolme viimeistä (toccatat IX–XI) ovat upeimpia, IX:ssä on jälkikirjoitus “Non senza fatiga si giunge al fine” (“Ponnistelematta ei pääse loppuun”). Osa toccatoista on tarkoitettu selvästi uruille.
Michelangelo Rossin (1601/2–56) 10 toccataa kokoelmassa Toccate e correnti (Rooma, n. 1640, 1657) merkitsevät Frescobaldin tyylin jatkamista niin, että kuvioitus ja harmonia vieläkin epätavallisempaa. Etenkin toccata VII on tosi kokeileva harmonioiltaan.
Bernardo Storace (fl. 1600-luvun jälkipuolisko) oli sisiliainen, Messinassa toiminut säveltäjä, jonka ainut kokoelma on Selva di varie compositioni d’intavolatura per cembalo ed organo ove si contengono Capricci, e Partite Sopra Diversi Arie Toccate, Canzoni, e Recercari Correnti, Gagliarde, Balletti, Ciaccone Passacagli Sopra Varii Toni E nel Fine Una Pastorale (Venetsia, 1664). Kokoelmallaan Storace on tärkein italialaisklaveristi Frescobaldin ja Pasquinin välissä. Toccatat eivät niin laajoja kuin Frescobaldilla, vaikkakin samassa tyylissä, vaan johdantoja canzoneille.
Frobergerin toccata
Johann Jacob Froberger (1616–1667) oli Frescobaldin oppilas ja tämän jälkeinen tärkein klaveerisäveltäjä ennen täys- ja myöhäisbarokin cembalisteja ja urkureita. Hänen 25 toccataansa (1649–) ovat täynnä jännittäviä, mielikuvituksellisia harmonikokeiluita ja tekstuurin vaihdoksia. Niissä on näkyvissä sekä opettajan vapaa tyyli että ranskalaisten luutistien murrettu soittotapa, minkä lisäksi toccatoissa on imitaatiotaitteita. Vapaiden ja fuugamaisten taitteiden (joita on 2–3) välinen vuorottelu luo muotoa, joka toimi esikuvallisena mm. Buxtehudelle. Hän oli tärkein linkki Frescobaldin ja pohjoissaksalaisen stylus fantasticus -suuntauksen (Kircher 1650: c.f. -vapaata musisointia) välissä.
Froberger sävelsi lisäksi vaikuttavia klaveeri-lamentaatioita: mm. Lamentation faite sur la mort très douloureuse de Sa Majesté Imperiale, Ferdinand le troisième (1657) ja Lamento Sopra la dolorosa perdita della Real Mstà di Ferdinando IV, Ré de Romani.
Preludi/preambulum
Preludi oli 1400-luvulta lähtien esisoitto tai lämmittelynumero myöhempiin kappaleisiin; usein se tarkoitti sointujen murtamista ja muuta kuviointia. Conrad Paumannin (1410/15–73) Fundamentum organisandi (1452–) on tutkielma, joka sisältää Paumannin preludeita. Buxheimin urkukirja (n. 1470) sisältää yli 250 urkuteosta, chanson-sovituksia ja preludeita.
Johannes Kotter (1485–1541) ja Leonhard Kleber (n. 1490–1556) olivat molemmat ovat urkutabulatuureissaan kuvioivan ja sointuja aukaisevan preludin kehittäjiä. Heidän musiikkinsa on tarkoitettu pikemminkin yksityiseen musisointiin. 1600-luvun alussa virginalistit sävelsivät preludeita sekä aloituskappaleiksi isommille teoksille (Byrd, Bull) että itsenäisinä sävellyksinä (O. Gibbons).
Intonazione/intonaatio
Intonaatiot ovat etenkin A. Gabrielin säveltämiä vapaita teoksia, joissa sointujohdantoa seuraa oikean käden nopeutuvia sävelkulkuja. Intonationi d’organo (1593) sisältää kahdeksan intonaatiota kaikissa moodeissa.
Capriccio/kapriisi
Kapriisi tarkoittaa outoa ja kummallista päähänpistoa tai oikkua. Nämä ominaisuudet esiintyvät jo capricciojen nimissä: C. Farinan Capriccio stravagante à 4 (II kirja; Dresden, 1627) on kuuluisin teos Farinan yli 120 sävellyksen joukossa. Se on tosi pitkä, 22-osainen (375 tahtia) kappale, jossa kuvataan eri eläimiä (kana, kukko, kissa, koira) ja matkitaan soittimia (lyyra, pifferino [skalmeija?/säkkipilli?], trumpetti, flautino [korkea nokkahuilu?/piccolo?], tamburo [pieni rumpu]). Seuraavassa muutamia sivuja soolostemmasta:
B. Marinin kokoelmassa Sonate, symphonie & retornelli, per ogni sorte d’instrumenti, un capriccio per sonar due violini quatro parti; & alcune sonate capricciose per sonar due e tre parti con il violino solo, con altre curiose & moderne inventioni (Venetsia; 1626) lajinimi tarkoittaa viuluteknisiä vaikeuksia, kuten kaksoisotteita.