Grétry
André-Ernest-Modeste Grétry syntyi Liègessä 1741 ja kuoli Pariisissa 1813 eli oli syntyjään belgialainen (Belgian ranskankieliseltä seudulta). Hänestä tuli johtava dialogeja sisältävän koomisen oopperan, opéra-comique, myöhäinen säveltäjä, vaikka hän sävelsi myös suuria tragédie lyrique -oopperoita resitatiivien kera. Grétry yhdisti italialaisen melodisen kauneuden ranskalaiseen yksinkertaisuuteen ja myös dramaattisuuteen. Ura oopperasäveltäjänä kesti lähes 40 vuotta (1765–1803) ja huipensi vallankumousta edeltäneen koomisen oopperan. Kaikkiaan hän sävelsi noin 70 oopperaa.
Grétry kertoo muistelmissaan (Mémoires ou Essais sur la Musique, 1789, 1797), kuinka hän havaitsi oopperaharrastajien kyllästyneen tragedioihin ja niiden muodolliseen kokoonpanoon fragmentaarisine baletteineen ja pastoraaleineen: niinpä hän keksi sulattaa yhteen vakavan oopperan tanssin ja kuorot koomisen oopperan keveän lumovoiman kanssa. Tulos, koomisen oopperan, balettioopperan, tragedian, serian ja buffan yhdistäminen, onnistui yli odotusten.
Opinnot ja varhainen ura
Kotikaupungissaan hän toi Saint-Denis’n kirkon kuoropoikana, ja äänenmurroksen jälkeen isä opetti hänelle viulusoittoa sekä musiikinteoriaa. Paikallisen papin kannustuksesta hän pääsi opiskelemaan Roomaan (1760–1766), jossa hän sävelsi kuusi jousikvartettoa (1761–1765) ja kaksi intermezzoa, sillä hän oli jo nuorena kuullut ihailemansa Pergolesin musiikkia. Hän sai (1765) arvokkaita neuvoja Bolognan sävellysopettajamestari Padre Martinilta. Seuraavaksi hän sävelsi Genevessä ensimmäisen koomisen oopperansa Isabelle et Gertrude (1766) Favartin librettoon Rousseaun pohjalta.
Pariisi
Siirtyminen Pariisiin (1767–1798) merkitsi käännekohtaa uralla, vaikka Grétry oli alinomaa sairas nuorena saadun tuberkuloosin johdosta, mikä sai aikaan toistuvia verensyöksyjä. Ratkaisevaa oli se, kun hän sai libretistiksi Jean François Marmontelin (1723–1799), joka oli liberaali intellektuelli ja halusi uudistaa ranskalaisen oopperan ensyklopedistien ideoiden mukaisesti. Taustalla toimi Anjalassa syntynyt Kustaa III:n valistunut diplomaatti kreivi de Creutz, joka piti asemapaikkaansa Pariisissa (1766–1783) ja auttoi monia lahjakkuuksia, myös Grétry’tä. Ensimmäsen teatterilavalle päässeen koomisen ooperansa Le huron (1768, Comédie-Italienne) Grétry sävelsi jo Marmontelin librettoon. Hieman sitä ennen kreivi de Contin tiloissa esitettiin yksinäytöksinen ooppera Les Mariages samnites (Samnilaisten häät, 1768); samnilaiset olivat keski- ja etelä-Italian sittemmin kadonneita muinaisheimoja.
Yksinäytöksiset komedia Lucile (1769), joka herätti yleisön kyynelehtimään, ja myös yksinäytöksinen Le tableau parlant (Puhuva kuva, 1769), alalajiltaan comédie-parade, olivat menestyksiä. Samana vuonna hän meni naimisiin Jeannette Grandonin (1746–1807), lyonilaistaiteilija Charles Grandonin tyttären kanssa. Grétry sävelsi lähes kuolemansairaana 1770 oopperan Silvain sekä nuorelle kuningasparille Louis XVI ja Marie Antoinette Fontainebleau’n linnaan teoksen Les deux avares (Kaksi saituria), joka on opéra bouffon. Samaan linnaan hän kirjoitti toiselle ylhäiselle hääparille tunnetuimman oopperansa, muinaiseen Persiaan sijoittuvan teoksen Zémire et Azor (1771), joka on nelinäytöksinen komediabaletti laulujen ja tanssien kera, comédie-ballet mêlée des chants et de danses. Grétry aloitti myös suuren oopperan parissa: kolminäytöksinen Céphale et Procris ou L’Amour conjugal (C. et P. eli Aviorakkautta, 1773, Versailles), ballet héroique, Ovidiuksen Metamorfooseihin, valmistui sekin juhlaoopperaksi aihepiiristä, joka tuli olemaan jatkossa varsin suosittu.
Menestyskausi
Kun Pariisin ooppera sai uuden johtajan, Grétry sävelsi taas sinne. Valmistui kaksi oopperaa alalajinaan comédie mêlée d’ariettes: kolminäytöksinen Le jugement de Midas (Midaksen tuomio, 1778) ja L’amant jaloux (Mustasukkainen rakastaja, 1778), joka oli säveltäjän suurimpia menestyksiä. Klassinen ooppera Andromaque (1780) ei menestynyt, silä/vaikka hän kokeili siinä säveltää Gluckin hengessä. Gluck oli muutenkin hänen pahin kilpailijansa, sillä hän miellytti enemmän Marie Antoinettea ja oli hovisäveltäjä. Menestysteos oli myös kolminäytöksinen La Caravane du Caire (Kairon karavaani, Fontainebleau 1783) opéra-ballet, jota esitettiin Pariisissa 1829 mennessä 506 kertaa. Sillä on yhteyksiä Mozartin Ryöstö Seraljista –Singspieliin (1782). Todellinen triumfi oli Richard Coeur de Lion (Rikhard Leijonanmieli, Comédie-Italienne, 1784), comédie en trois actes.
Vallankumousaika
Vallankumousaika merkitsi Grétrylle perhetragediaa, sillä molemmat tyttäret kuolivat, mutta hän kannatti sen arvoja: ”Epäilyksettä vapauden rakkauteni ja orjuuden inhoni ovat seurauksia jo lapsuudessa omaksumistani tasavaltaisista arvoista.” Hän sävelsi koomisen oopperan Le jeunesse de Pierre le Grand (Pietari Suuren nuoruus, Comédie-Italienne, 1790), jonka oli määrä edustaa mallia ja esikuvaa Louis XVI:n uudistuksellisille ajatuksille. Vaikka Grétry sävelsi vielä yli 10 oopperaa, viimeiseksi suurnäytteeksi jäi Guillaume Tell (Wilhelm Tell, Comédie-Italienne, 1791), drame mise en musique, joka oikeuttaa vallankumouksen. Direktoriaatin aikana Grétry valittiin 1795 konservatoriolaitoksen tarkastajaksi sekä Ranskan instituuttiin.
Grétryn suuresta suosiosta Ranskassa kertoo se, että Comédie-Italiennessä esitettiin 1771–1780 hänen teoksiaan 1222 kertaa, kun taas Monsignyn, Dunin ja Philidorin oopperat saivat vain puolet tai kolmasosan Grétryn esityksistä. Grétryn hautajaision osallistui ”puolet Pariisia”, ja niissä esitettiin Gossecin Marche lugubre pour orchestre militaire (Surumarssi sotilasorkesterille). Grétryn musiikki oli puolestaan sekä Napoleonin voittoisan armeijan että tämän kukistumisen jälkeisenä aikana. Arvokasta tietoa Grétryn ja hänen aikansa musiikkielämästä tarjoaa ym. omaelämäkerrallinen muistelmateos.
Ensimmäiset oopperat
Le huron
Huronin libretisti Jean-François Marmontel (1723–1799) oli Ranskan akatemian jäsen ja monipuolinen kirjailija, eräs Grétryn keskeisistä yhteistyökumppaneista. Hän perusti librettonsa Voltairen kertomukseen L’Ingénu (≈ Viaton/Vilpitön). Tarinan ajankohtaisuus liitttyy valistuksen esittelemiin iskusanoihin ”takaisin luontoon” ja ”jalo villi”. Tosin Marmontel muutti kertomuksen onnettoman lopun onnelliseksi.
Grétry sävelsi oopperan kuudessa viikossa. Kaksinäytöksinen teos, comedie mélée d’ariettes, sai esityksen Comédie-Italienne’ssa (20.8.1768). Le huron kertoo englantilaisten erään sodan aikana Kanadasta ryöstämästä huron-heimon intiaanista, joka kotiutuu Bretagneen, kelpuutetaan ranskalaiseksi ja joka pääsee Ranskan armeijaan sotimaan englantilaisia vastaan. Hän rakastuu bretagnelaisneitoon ja pari pääsee vaikeuksien kautta avioliittoon, sillä Mlle de Saint-Yves (sopraano) oli alun perin vanhempien kesken luvattu vaimoksi Gilotin’lle (tenori). Kertomuksessa on tosin muuan ovela ja ratkaiseva käänne: huronilaiseksi kasvatettu päähenkilö oli oikeasti bregnelainen orpo, joka palasi nyt kotikunnailleen, ja josta hän löysi sukulaisiaan! (Yo.o. kuva: Antoine Plamondon,The Last of the Hurons (Zacharie Vincent), 1838. National Gallery of Canada, Ottawa.)
Teoksessa on koomisen oopperan tapaan puhutut dialogit, mutta siinä on myös 19 laulettua numeroa. Tasapainoinen italialaisuuden ja ranskalaisuuden synteesi tarjoaa italialaisen alkusoiton (nopea–hidas–nopea), aarioita, ariettoja, duoja, da capo -muotoisen kvarteton ja rondon (kertosäe-coupletteja). Huronin baritoniosuus on vaativa ja sisältää runsaasti korkeita g-säveliä; hän laulaa seitsemän aariaa ja muita numeroita. Orkesterissa erityisesti puhallinsoitinten osuus on merkittävä. Ooppera oli menestyksekäs, ja sitä esitettiin 111 kerta vuosina 1770–1785, myös monissa keski-Euroopan maassa.
Ooppera sisältää myös ajatuksen Versailles’n määräämän käytöskulttuurin ohittamisesta ja tunteen määräävästä vaikutuksesta rakkausasioissa. Tuleva morsian, Mme Saint-Yves laulaakin: ”Si jamais je prends un époux, Je veux que l’amour me le donne” (I/1).
NEITI SAINT-YVES
Jos joskus otan aviomiehen,
tahdon että rakkaus suo hänet minulle;
kun juhliin rakkaus tulee kanssamme,
ja sen käsi meidät siellä kruunaa.
Huronin aaria (I/VIII)”Dans quel canton est l’Huronie?” on oopperan tunnetuimpia numeroita (Missä piirikunnassa Huronia on?). Se näyttää samalla, miten Grétry toteuttaa ajatustaan ”tehdä musiikkia sanojen kera”.
HURON
Missä maassa on Huronian piirikunta?
Onko se Turkissa? Vaiko Arabiassa?
Ei ei ei ei.
Lapissa? Ei ei ei ei.
Miten siellä eletään?
Huvitellaanko?
Siellä puhutaan alabretonia.?
No ei ei ei ei.
Lopuksi kuullaan yhtyekohtaus, Kuorojen duo concertante:
”Ei enää kyyneleitä rakkauden vuoksi,
meidän aiheuttamamme sydämesi ilo saa sytyttämään nautinnon.
Lucile
Lucile on yksinäytöksinen comedia Marmontelin librettoon (Comédie-Italienne; 5.1. 1769). Ylen tuntehikkaan oopperan sanoma tiivistyy Lucilen päätösaariassa ”Où peut-on être mieux qu’au sein de sa famille?” (Missä voi olla parempaa kuin oman perheen huomassa?). Vieuxtemps käytti myöhemmin aarian melodian viulukonsertossaan nro 5. Ooppera sai vuoteen 1780 mennessä 195 esitystä.
Lucile (sopraano) laulaa alussa ystävättärelleen lähestyvistä häistä. Hänen sulhona Dorval (tenori) liittyy heihin, samoin hänen isänsä Timante (tenori) ja Dorvalin isä (bassobaritoni). Kaikki jakavat Lucilen tunteet. Vanha talonpoika Blaise (baritoni), perheen ystävä, saapuu kertomaan ilmenneistä ongelmista. Hänen vastikään kuollut vaimonsa oli uskonut hänelle salaisuuden: vuosia sitten oli syntynyt kaksi lasta Blaisen ja Timanten vaimoille, ja molemmat oli kasvattanut Blaisen vaimo. Timanten lapsi kuoli varhaisella iällä, mutta hänen vaimonsa väitti, että kuollut oli hänen lapsensa ja että henkiin jäänyt Lucile oli Timanten lapsi. Lucile oli kasvatettu hyvin ja oli valmis naimaan aatelismies Dorvalin. Mutta rehellinen Blaise taisteltuaan omatuntonsa kanssa oli pakotettu paljastamaan totuuden. Lucile järkyttyneenä paljastuksesta tunsi avioliittotoiveensa murenevan. Mutta Timante päätti taivutella vanhan Dorvalin hyväksyvän avioliiton kaikesta huolimatta. Hän tuli järkiinsä, ja koko kylän väki liittyi hääjuhlallisuuksiin.
Partituurissa on 11 numeroa. Blaise monologi ssaan ”Ah! ma femme!” (Voi minun vaimonia), jossa hän paljastaa vaimonsa salaisuuden, ja Lucilen aaria ”Qu’il est doux de dire en aimant: Je suis sûre de plaire” (On suloista sanoa kun rakastaa: olen varma että miellytän) hersyttivät monet kuulijat kyyneliin. Oopperan tanssit, ”Danse des paysans ”(Talonpoikien tanssi) sekä ”Air de danse” (Tanssilaulu) ovat alkusoiton lisäksi oopperan esitetyimpiä numeroita. Alkusoitossa on toisella puoliskolla oopperan tapahtumia myötäilevä suruvoittoinen mollikäänne.
Puhuva kuva
Le Tableau parlant (Puhuva kuva; Comédie-Italienne,20.9.1769) on yksinäytöksinen comédie-parade Louis Anseaumen librettoon. Lajiotsake viittaa hassuttelun ja ylevyyden yhdistelmään.
Sylvain
Kaksi saituria
Zémire et Azor
Céphale et Procris
Keskikauden menestysoopperat
Les Mariages samnites
Le Jugement de Midas
Andromaque
La Caravane de Caire
L’Épreuve villageoise
Rikhard Leijonanmieli
Vallankumousajan oopperat
Pietari Suuri
Wilhelm Tell
Kirjallisuutta
Giroud, Vincent 2010. French Opera. A Short History. New Haven & London: Yale University Press.
Gülke, Peter 1984. Rousseau und die Musik oder von der Zuständigkeit des Dilettanten. Wilhelmshaven: Heinrichshofen’s Verlag.
Lessens, Ronald 2007. Grétry ou Le triomphe de l’Opéra-Comique (1741–1813). L’Harmattan. Univers musical.