Anton (von) Webern (1883-1945) oli itävaltalainen säveltäjä. (Hän jätti sukunimestään pois aatelista syntyperää osoittavan von-etuliitteen.) Webern opiskeli musiikkitiedettä Wienin yliopistossa ja kirjoitti väitöskirjansa alankomaalaisen renessanssipolyfonian mestarin Heinrich Isaacin musiikista. Taipumus polyfoniseen ajatteluun ja rakenteelliseen ankaruuteen jatkui läpi hänen säveltäjänuransa.
Nuoren Webernin merkittäviin musiikillisiin vaikuttajiin kuului Gustav Mahler, mutta ratkaisevan tärkeäksi muodostui 1904 alkanut sävellyksenopiskelu Arnold Schönbergin johdolla säveltäjäryhmässä, joka myöhemmässä musiikinhistoriassa tunnetaan uuden Wienin koulun nimellä.
Webern luopui lopullisesti tonaalisuudesta vuoden 1910 paikkeilla ja tutustui Schönbergin muotoilemaan kaksitoistasäveljärjestelmään eli dodekafoniaan noin vuonna 1923. Dodekafoniasta muodostui Webernin myöhäistuotannon peruspilari. Schönbergin oppilaista hän vei dodekafonian pisimmälle: hän käsitteli myös muita musiikin parametreja eli osatekijöitä, kuten kestoa, voimakkuutta ja soittotapaa tai sointiväriä, sävelrivin tapaan ankarasti järjestettyinä, mikä ennakoi jo sarjallisuutta.
Henkilönä Webern oli syrjäänvetäytyvä, eikä hänen musiikkiaan juuri tunnettu Schönbergin piirin ulkopuolella. Hän sai surmansa Wienissä amerikkalaissotilaan vahingonlaukauksesta sodan jo päätyttyä vuonna 1945.
Webernin musiikki löydettiin uudelleen 1950-luvulla, ja Webern kohosi Darmstadtin koulukunnan sarjallisten säveltäjien tärkeäksi esikuvaksi.
Webernin tyyli
Vuoden 1911 tienoilla sävelsin Bagatellit jousikvartetille (op9), kaikki hyvin lyhyitä kappaleita, ne kestivät yhteensä ehkä pari minuuttia. Kenties ne olivat lyhyimpiä siihen asti tehtyjä sävellyksiä. Säveltäessäni minulla oli tunne, että kun kaikki kaksitoista säveltä on soitettu, kappale on päättynyt. … Luonnoskirjaani kirjoitin kromaattisen asteikon ja pyyhin nuotit yksi kerrallaan yli sitä mukaa, kun ne oli käytetty. Miksikö? Koska olin vakuuttunut siitä, että kun sävel on käytetty, sitä ei tarvita enää. … Sisäinen korvani vakuutti, etten ollut hullu. … Itse asiassa: syntyi lainalaisuus; ennenkuin kaikki kaksitoista säveltä ovat esiintyneet, yhtäkään niistä ei käytetä uudelleen. (Kuulijan muistiinpanoista Webernin luennolta Wienissä 1932 tai 1933, sitatoitu teoksessa Whittall, Arnold (1988). Music since the First World War. Great Britain: J.M. Dent & Sons Ltd. 1. painos vuodelta 1977.)
Webernin musiikkia leimaa aforistinen keskittyneisyys. Hän suosii ankaria rakenteellisia ratkaisuja, kuten kaanoneita ja variaatiota, mutta etenkin hänen myöhäistuotannolleen leimaa-antava piirre on pyrkimys symmetriaan. Symmetria toteutuu monin eri tavoin: alkaen kappaleen perustana olevasta 12-sävelrivistä symmetrian periaate ulottuu perättäisten sävelkuvioiden peilimäisten suhteiden kautta aina koko kappaleen rakenteen tasolle saakka (kaikki Webernin musiikissa ei tietenkään ole symmetristä).
Webernin varhaistuotanto käsittää opukset 1-11, eli sävellykset vuoteen 1914 saakka. Passacagliassa op1 (1908) on vielä tonaalisia piirteitä ja se on Webernin mittakaavassa laaja sävellys. Ilmaisun tiivistyminen ja sävellajeista luopuminen johti atonaaliseen miniatyyrimaailmaan: Kuutta bagatellia jousikvartetille op9 (1911-13) Schönberg kuvasi musiikiksi, jossa
jokainen katse voidaan laajentaa runoksi, jokainen huokaus romaaniksi.
Ääripisteensä tiivistyminen saavutti Kolmessa sellokappaleessa op11 (1914), joka on lyhin Webernin sävellys.
Ulospääsyn ilmaisun tiivistämisen ongelmasta tarjosi teksti: vuosien 1915-26 aikana Webern sävelsi pelkästään vokaalimusiikkia (opukset 12-19). Niissä vokaaliteoksissa, joihin kuuluu lauluäänen lisäksi soitinyhtye, näkyy Webernin pyrkimys sointivärin itsenäiseen käsittelyyn: melodialinjat siirtyvät jatkuvasti soittimelta toiselle. Tämä piirre saa mielenkiintoisen toteutuksen Webernin orkesterisovituksessa J.S. Bachin kuusiäänisestä fuugasta (Ricercata).
Webernin myöhäistuotanto (1926 alkaen, opukset 20-31) on dodekafonista musiikkia. Näille teoksille on ominaista täydellinen atonaalisuus. Harmonia on voimakkaan jännitteistä, suurten septimien ja pienten noonien hallitsemaa, ja melodialiikkeitä hallitsevat laajat intervallit. Pitkien melodialinjojen sijaan tekstuuri rakentuu muutamien sävelten mittaisista fragmenteista, jotka ovat usein tavalla tai toisella keskenään symmetrisiä. Dodekafoniasta Webern löysi uuden tavan luoda laajempia musiikillisia rakenteita, lainalaisuuden, jolla musiikki pysyisi koossa, kun sävellajien aika oli ohi.
Kuuntele
- Kuusi bagatellia jousikvartetille op9 (1911-13)
-
Konsertto op24 (1933-34)