1960-luku: soundi
Popmusiikissa alettiin kiinnostua äänitysstudion luovista käyttömahdollisuuksista 1960-luvun jälkipuolella. Viimeistään The Beatlesin Sergeant Pepper’s Lonely Hearts Club Band -LP:n ilmestyttyä 1967 äänilevystä tuli konserttiesityksistä riippumaton taiteellinen kokonaisuus. Studiotekniikka päällekkäin- ja takaperinäänityksineen sekä efekti- ja muokkauslaitteineen lähensi popmusiikkia elektroniseen ja konkreettiseen musiikkiin.
Myös ns. psykedeelisten tai progressiivisten rock-yhtyeiden konserteissa kuultiin yhä pidempiä esityksiä sointitehoineen ja venytettyine improvisaatioineen. Niinpä 1970-luvun alussa Karlheinz Stockhausenilla ja Pink Floyd -yhtyeellä saattoi olla osittain sama yleisö.
Vaikka popmusiikin keinovarat vapautuivat ja laajenivat 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvun alussa, varsinaiseksi kosketuskohdaksi pop- ja taidemusiikin välille jäi pitkään kiinnostus ääneen, ”soundiin”.
1960-luvun popkulttuurin henkilöitymä Andy Warhol kuvailee:
[Kesä 1965] oli Satisfaction-kappaleen kesä — [The Rolling] Stones tulvi joka ovesta, ikkunasta, kopista ja autosta. Oli jännittävää kuulla kuinka popmusiikki oli niin mekaanista, että jokaisen laulun tunnisti nyt soundista eikä melodiasta: tarkoitan, että Satisfactionin tunnisti ennen kuin ensimmäisen sävelen ensimmäinen murto-osa oli soinut loppuun.” (Warhol, Andy & Hackett, Pat, 1985. Popismi: Andy Warholin 60-luku. Suom. Kari Lempinen. Helsinki: Odessa.)
1970-luku: minimalismi
1970-luvun tärkeintä amerikkalaista suuntausta, minimalismia, edustava musiikki on tonaalisena tai modaalisena, toisteisena ja korostetun pulssirytmisenä tehnyt mahdolliseksi varsinaisen rajankäynnin rockin ja taidemusiikin välillä.
”Taiderock” veljeili minimalismin kanssa jo ensi askeleitaan ottaessaan: sen pioneeriyhtyeessä, Andy Warholin suojattiryhmässä The Velvet Underground, soitti alttoviulisti John Cale, tunnettujen minimalistien La Monte Youngin ja Terry Rileyn entinen yhteistyökumppani.
Vaikka toisto on Velvet Undergroundilla hypnoottisempaa kuin keskivertopopissa, merkittävintä ovat kuitenkin sen suorastaan avantgardistisen raa’at sointikokeilut, suorasukaiset sanoitukset ja loppuun saakka hiottu ”hiomattoman estetiikka”.
1970-luvulla aloittaneiden saksalaisten syntetisaattoriyhtyeiden Tangerine Dream ja Kraftwerk elektroninen ostinato-musiikki on paljossa velkaa minimalisteille ja myöhempi elektroninen tanssimusiikki puolestaan sille. 1980-luvulla kokeellista rockia – tai rokahtavaa konserttimusiikkia – ovat edustaneet Yhdysvalloissa mm. konserttimusiikin piiristä tullut Rhys Chatham ja punk-maailmasta noussut Glenn Branca. Kumpikin on tutkinut hienoisia yläsäveltapahtumia mitä meluisimmissa puitteissa.
Philip Glass
Tunnetuin minimalisti Philip Glass nauttii lähes poptähden suosiota. Hänen 1980- ja 1990-luvun musiikkinsa on monesti popmusiikinomaista ainakin sointukuluissaan ja tarttuvien melodia-aiheidensa toistossa. Vuonna 1993 valmistui Low Symphony, David Bowien ja Brian Enon LP-levyyn Low perustuva orkesterisävellys.
Glassilla on oma yhtye, joka käyttää sähköistä vahvistusta ja syntetisaattoreita. Glass on myös tehnyt yhteistyötä rock-muusikoiden kanssa. Näistä tärkein on David Byrne, joka taas on paitsi laulanut taiteellisesti kunnianhimoisessa rock-yhtyeessä Talking Heads myös laajentanut ilmaisuaan rockin ulkopuolelle ja tehnyt mm. musiikkia Glassin aisaparin, avantgarde-teatterintekijä Robert Wilsonin produktioihin.
Postminimalismi ja totalismi
Monet nuoren polven amerikkalaissäveltäjät yhdistelevät minimalismin ja rockin elementtejä muihin aineksiin niin, että syntyy musiikkia, johon eivät sovi leimat minimaalimusiikki tai rock. Michael Torke pippuroi tanssillisen kamariorkesterimusiikkinsa funk-bassoilla. Scott Johnson taas luo toisteista konkreettista musiikkia äänitysstudiossa puhenauhoitukset ja rock-soittimet äänimateriaalinaan. John Zorn puolestaan tekee kollaaseja äärimmäisen heterogeenisista musiikinlajeista ja soittaa väkivaltaista, hälypitoista punk-jazzia.
New Yorkissa 1980-luvun lopulla Bang on a Can -festivaalin ja Bang on a Can All Stars -yhtyeen perustanut säveltäjäryhmä on luonut postminimalistista tai ”totalistista” musiikkia, jossa akateemisen modernismin eli ’uptown’-musiikin mutkikkaat rakenteet yhdistyvät ’downtown’-musiikin rockmaiseen, fyysiseen ilmaisuun. Bang on a Can -säveltäjille on tyypillistä repetitiivinen mutta särmikkään dissonoiva ja mutkikkaiden polyrytmien hallitsema musiikki. Bang on a Can -säveltäjiä ovat Michael Gordon (s. 1956), Julia Wolfe (s. 1958) ja David Lang (1957). Heidän esikuvansa on hollantilainen Louis Andriessen, Bang on a Can -festivaalin vakiovieras.
Andriessen oppilaineen
Säveltäjä Louis Andriessenin ja hänen perustamiensa yhtyeiden Hoketus ja De Volhaarding innoituksesta Hollannissa kukoistaa suuntaus, jossa Stravinsky– ja minimalismivaikutteet yhdistyvät rock-rytmeihin tai -soundeihin (kumpaankin em. yhtyeeseen kuuluvat saksofonit, pianot, lyömäsoittimet ja sähkökitarat ynnä -bassot). Samaa suuntausta edustaa Andriessenin englantilainen oppilas, ”kauhukakara” Steve Martland, joka on taipuvainen kulmikkaaseen rock-ilmaisuun.
Steve Martland on tullut kuuluisaksi eurooppalaiseen konserttimusiikki-instituutioon ja nykymusiikkiin kohdistuvasta vihaisesta kritiikistään. Hän ei sävellä sinfoniaorkesterille, koska
orkesterien muusikot ja perinteinen orkesteriyleisö ovat niin konservatiivisia. Yleisö on kyllä olemassa, mutta se ei ole kiinnostunut sinfoniaorkestereista.
Hän sanoo myös:
Schönberg oli tavattoman huono ja epämusikaalinen säveltäjä.
Boulez’n opetuslasten on turha ruikuttaa nykymusiikin yleisön vähäisyyttä. Glass on osoittanut, että nykymusiikki ei ole koskaan ollut niin suosittua kuin nyt!
Suurin osa nykysäveltäjistä tekee musiikkia, jolla ei ole mitään kosketuspintaa ihmisten todelliseen elämään. Uraa tekevät säveltäjät ovat mitäänsanomattomia ja varovat visusti ärsyttämästä mesenaattejaan. He kutsuvat sävellyksiään tylsillä nimillä kuten Landscapes, vaikka elämme urbaania aikaa.
Mutta raja-aidat saattavat murtua Martlandinkin haukkumilta kohdin: islantilainen poptähti Björk on esittänyt Schönbergin Pierrot Lunairea, ja Pierre Boulez on levyttänyt Frank Zappan orkesteriteoksia! (Amerikkalainen Frank Zappa oli monipuolinen ja kokeileva rockmuusikko, jonka tärkeä esikuva oli Edgar Varèse.)
Elektroninen tanssimusiikki: Goodbye to 20th Century
Länsimaisessa populaarimusiikissa on 1900-luvulla ollut kaksi suurta murrosta, paradigmanvaihdosta: 1950-luvulla rock syrjäytti jazzin ja (1980-)1990-luvulla elektroninen tanssimusiikki rockin. Jazz ei enää 1960-luvulla ollut tanssimusiikkia, eikä rock ole 2000-luvulla hallitseva pop- ja tanssimusiikin muoto.
On selvää, että elektroninen tanssimusiikki alkaa inspiroida konserttimusiikin säveltäjiä. Sen suhde konserttimusiikkiin on jo alun pitäen likeisempi kuin varhaisen jazzin tai rockin: se on osa elektronimusiikin historiaa. Minimalistit (Glass ja Reich) ovat vaikuttaneet siihen; sen kuuntelumusiikiksi tarkoitetut ja kokeelliset muodot (ambient, illbient, intelligent techno, hälytaide) ovat hämärtäneet ja ylittäneet populaari- ja taidemusiikin rajan.
Mm. Michael Gordon on ollut kiinnostunut uudesta tanssimusiikista (Trance, 1994). Philip Glass on sovittanut orkesterille englantilaisen teknoartistin Aphex Twinin (Richard D. James) teoksen, ja DJ:t ovat tehneet uudelleentulkintoja eli remixejä Steve Reichin ja konkreettisen musiikin pioneerin Pierre Henryn sävellyksistä. Newyorkilainen DJ Spooky (Paul D. Miller) luo levysoittimet instrumentteinaan kokeellisia ääni- ja musiikkikollaaseja (illbient). Hän on työskennellyt myös Iannis Xenakisin elektronisten teosten parissa.
Mutta myös rock-musiikin piirissä esiintyy yhä kokeellisia ja taiteellisia ambitioita: vuonna 1999 suosittu amerikkalainen rock-yhtye Sonic Youth julkaisi kahden CD:n kansion Goodbye to 20th Century, joka sisältää tulkintoja mm. John Cagen, Christian Wolffin, James Tenneyn, Pauline Oliverosin ja Steve Reichin teoksista.
Kuuntele
- Louis Andriessen: De Stijl (1985)
- Björk: Homogenic (1997)
Suomessa
- Eero Hämeenniemi: Nada-yhtye
- Juhani Nuorvala: Tiksu (1996-97)
- Jukka Linkola
- Kirmo Lintinen