Vuoden 1911 tienoilla sävelsin Bagatellit jousikvartetille (op. 9), kaikki hyvin lyhyitä kappaleita, ne kestivät yhteensä ehkä pari minuuttia. Kenties ne olivat lyhyimpiä siihen asti tehtyjä sävellyksiä. Säveltäessäni minulla oli tunne, että kun kaikki kaksitoista säveltä on soitettu, kappale on päättynyt. … Luonnoskirjaani kirjoitin kromaattisen asteikon ja pyyhin nuotit yksi kerrallaan yli sitä mukaa, kun ne oli käytetty. Miksikö? Koska olin vakuuttunut siitä, että kun sävel on käytetty, sitä ei tarvita enää. … Sisäinen korvani vakuutti, etten ollut hullu. … Itse asiassa: syntyi lainalaisuus; ennenkuin kaikki kaksitoista säveltä ovat esiintyneet, yhtäkään niistä ei käytetä uudelleen. (Kuulijan muistiinpanoista Anton Webernin luennolta Wienissä 1932 tai 1933, sitatoitu teoksessa Whittall, Arnold (1988). Music since the First World War. Great Britain: J.M. Dent & Sons Ltd. 1. painos vuodelta 1977.)
Atonaalisuus on yleisnimitys sävellajittomalle musiikille, jossa kaikki kromaattisen asteikon 12 säveltä esiintyvät tasaveroisina (a-tonaalinen: ei-tonaalinen, tonaalisuuden vastainen). Atonaalinen-nimitystä käytettiin aluksi pilkallisessa merkityksessä saksalaista myöhäisromantiikkaa 1910-luvulla seuranneen ekspressionismikauden ”epämusiikista”, jossa sävellajeista oli luovuttu ja jonka sointikuva oli riitasointisen jännitteinen, vailla perussävelen ja dominantin tarjoamia tonaalisia tukipisteitä.
Atonaalisessa musiikissa pyritään välttämään vaikutelmaa perussävelestä tai asteikosta. Perinteisesti atonaalisuuden tabuja ovat olleet oktaavit ja kolmisoinnut sekä selvästi sävellajisiksi miellettävät sävelyhdistelmät, kuten diatonisten asteikkojen katkelmat, dominanttiseptimisoinnun vajaamuodot ja kadenssimaiset kulut.
Konsonanssia ja dissonanssia ei atonaalisessa musiikissa käsitetä toistensa vastakohtina, vaan kysymys on aste-erosta: jännitteeltään erilaisista intervalleista. Usein intervallit luokitellaan teräviin ja pehmeisiin dissonansseihin sekä pehmeisiin ja voimakkaisiin konsonansseihin. Enää ei myöskään pidetä normina sitä, että dissonanssien tulee purkautua konsonanssiin; yleistäen voisi sanoa, että mitä tahansa sävelyhdistelmää voi seurata mikä tahansa muu sävelyhdistelmä.
Oktaavia pienemmät intervallit dissonoivimmista konsonoivimpiin
Esim 1. Oktaavia pienemmät intervallit dissonoivimmista konsonoivimpiin.
Tyypillisiä atonaalisia sointuja
Esim 2. Tyypillisiä atonaalisia sointuja ovat terssin tai sekstin ja suuren septimin yhdistelmät sekä kvartti- tai kvinttirakenteet.
Atonaalisuudella, tarkemmin ”vapaalla atonaalisuudella”, tarkoitetaan myös sävellystekniikkaa, jossa sovelletaan kahdentoista sävelen tasa-arvon periaatetta verraten vapaasti, eikä esimerkiksi dodekafonian tai sarjallisuuden menetelmiä noudattaen. Usein termiä ”vapaa atonaalisuus” käytetään puhuttaessa esim. Arnold Schönbergin, Alban Bergin ja Anton Webernin 1910-luvun musiikista.
Toisen Wienin koulun säveltäjät, ennen kaikkea Schönberg, etsivät ratkaisua atonaalisuuden mukanaan tuomaan sävelyhdistelmien koheesion ongelmaan: vapaiden atonaalisten sävelyhdistelmien suunnaton määrä tuntui vaativan rajoittavia tai ainakin ohjaavia ja järjestystä luovia teoreettisia apukeinoja aiemman tonaalisuuden periaatteiden sijaan.
Schönberg päätyi kontrolloimaan sävelten järjestystä taatakseen perussävelettömyyden ja kromaattisen asteikon 12 säveltason johdonmukaisen käytön. 1920-luvun alussa hän formuloi ajatuksensa 12-säveljärjestelmäksi eli dodekafoniaksi, josta tuli hyvin merkittävä teoreettinen johtoajatus suurelle osalle 1900-luvun musiikkia.
Dodekafonia johti 1950-luvulla edelleen sarjallisuuteen.
Kuuntele
- Arnold Schönberg: Pierrot Lunaire (1912)
-
Alban Berg: Lyrische Suite (1926) 1. osa